Uskovaisten veisatessa seurojensa loppuvirttä poikkesi maantieltä
hevosella ajaen Viinamäen pihaan kaksi kämmentäjille outoa matkustajaa:
lihavahko keski-ikäinen herrasmies ja nuori hattupäinen neiti.
Tulijat huomattuaan isäntä kiiruhti vieraita vastaan.
»Patruuna Parrula», esitti mies tervehtiessään. — »Tyttäreni Anna.»
»Terve tulemasta», toivotti isäntä.
»Kiitos. Maantiellä taloa lähetessämme arvelimme, että meitä oikein
laulaen otetaan vastaan», sanoi patruuna leikillisesti. »Mutta
täällähän näyttää olevan hartaushetki.»
»Hm. — niin, sen tapaistahan se on olevinaan», vastasi isäntä.
»Niin, niin... Kaiketi herrastuomari on saanut kirjeeni, jossa ilmoitin
tulostamme?» kysyi patruuna.
»Kyllä — kiitos. Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään.»
»Teillähän on tässä pytinki kuin keisarin linna», kehahti patruuna
katsellen ympärilleen runsaasti kalustetussa vierashuoneessa. »Oikeassa
oli tuttavani varatuomari Strömberg suositellessaan teidän taloanne
majapaikakseni. Tunteehan herrastuomari Strömbergin niiltä ajoilta,
jolloin hän oli täällä tuomarin viransijaisena?»
»Ooja, kyllä minä Römperin tunnen... Niin, onhan näitä tässä suojia,
yksitoista tulisijaa. Kuinka monta huonetta herrasväki tahtoo
asuakseen?» kysyi isäntä.
»Eihän näin pieni perhe isoja tiloja tarvitse — kolme, neljä kamaria
ja kyökki riittää aluksi: tarvitsen yhden asuin- ja makuuhuoneekseni,
toisen konttorihuoneeksi, ja tyttäreni tietysti tahtoo oman kamarinsa.
Hyvähän olisi olemassa myös jonkunlainen vierashuone. Järjestämme oman
talouden, kun ehdimme saada tulossa olevat tavaramme, joiden mukana
tulee myös palvelijatar ja muutamia metsätöihin tottuneita miehiä.»
»Aikooko patruuna kauankin viipyä näillä main?»
»Tjaa — sitä on vaikea tietää vielä. Johtuu siitä, kuinka tukkiliike
rupeaa täällä sisämaassa luonnistumaan. Täällähän on vielä jotenkin
koskemattomat metsät?»
»Koskemattomathan ne on.»
»Aikomukseni on nyt aluksi syksyn kuluessa luettaa ja ostella jonkun
verran metsiä ja rakentaa pieni saha. Heti talvikelin tultua aletaan
ajot, ja ensi kesän alussa pitäisi saada saha käyntiin — ehkä myös
jonkunlainen oluttehdas. Kun liikkeessäni tulee olemaan monta rautaa
tulessa, tarvitsisin apulaisen. Ehkä herrastuomari voisi suositella
tällaiseen toimeen sopivaa, luotettavaa miestä paikkakunnalta?»
»Ei tahdo näin sydänmaissa, ei ainakaan lähikuuluvilla olla
koulunkäyneitä miehiä — mitähän vähän on pyhä- ja rippikoulua käyty.
Mutta miten mahtaisi olla — kyllä tässä meillä asuu muuan nuori
herrassöötinki, Tikander nimeltään...»
»Niinkö!» keskeytti Anna-neiti.
Huomattuaan vierellään istuvan talon tyttären punastuvan hän sanoi
ruotsiksi isälleen:
»Ta' honom, pappa.»
»Tuomari?... Ei, ei lakimiestä», epäsi patruuna.
»Herra Tikander ei oikeastaan ole käynyt tuomarin koulua loppuun,
vaikka häntä näin kansan kesken herrassöötingiksi sanotaan — miten lie
kirjat vähän luiskahtaneet kaivoon. Hän vain kirjoittaa tuomarille
ja toimittaa siinä sivussa vanhan nimismiehemme pieniä virkatehtäviä
täällä pitäjän laitapuolilla», selitti isäntä.
Patruuna mietti hetkisen.
»Näin meidän kesken: herra Tikander on kai kunnon mies?» hän kysyi
puoleksi kuiskaten.
»Miesten paraita pohjaltaan», kehui isäntä.
»Entä — onko hän viinaan menevä?»
»No, ei hän kyllä pikariin sylkäise, mutta ei silti ole mikään
rattijuoppo.»
»Tjaa... ehkäpä juuri hän on minulle oikea mies, jos muuten suostunee.
Onko herra Tikander kotona nyt?»
»Kyllä. Esteri, meneppä pyytämään herrassöötinki tänne alas», sanoi
isäntä tyttärelleen.
Kauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita,
vieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta
nyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta,
että piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. —
»Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus.
Esteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen
katseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen.
Vasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut
— nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä
Jumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten,
hänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle
ja itkeä — itkeä.
»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän
tultuaan kirjurin kamariin.
»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi
kätensä Esterin kaulalle.
»Se tuli nyt se tukkiherra.»
»Yksinkö?»
»On sillä tyttärensä mukanaan.»
Esteri tunsi kirjurin otteen kaulallansa jonkun verran heltiävän.
»Entäs rouva?»
»Neiti sanoi, että hänen äitinsä on kuollut.»
»Vai niin... täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä
kiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten
nähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan
mitään ollutkaan.»
»Minkä tähden?»
»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin
hänellä olisi ollut joku hätä.
»Niin — niin kai», huokasi Esteri.
Kirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan
tulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä,
siirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui
patruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli
uskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.
»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän
vihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»
Sitten hän käänsi katseensa suoraan patruunan silmiin ja kysyi:
»Joko se tämä herra on autuas?»
Patruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle,
samaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut
kaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan
ja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi
tai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui
päinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi
puhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä,
ettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään
raamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja
helluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän
uskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän
hyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä
uskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa
kämmentääkin itsensä.
Emännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista
siihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä
ja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista,
kertoi patruuna:
»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut
kerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa
henkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on
potkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin,
purin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa
mielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren
sääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»
Patruuna pysähtyi pidättääkseen lapsuutensa muistojen aiheuttamaa
liikutusta.
»Isommaksi kasvettuani pääsin kyytipojaksi muutamaan majataloon. Piti
lähteä matkaan yöllä ja päivällä, tuiskussa ja pakkasessa huonoissa
riitineissä; siksipä onkin näiltä ajoilta ranteissani lähtemättömänä
muistona reumatismi, joka tekee kirjoittamisen toisinaan hyvin
vaikeaksi. Mutta matkustavilta herroilta oppii paljon kyytipoika, jolla
on korvat kuulla. Kuskipukki oli minun ensimäinen koulupenkkini, jossa
sain kuulla monta ja monenlaista opettajaa. Muutaman vuoden käytyäni
tätä kuskipukkikoulua eräs matkustaja toimitti minut juoksupojaksi
suureen kaupunkilaisliikkeeseen. Sain käydä jonkun verran oikeata
koulua, pääsin puotipojaksi, ylenin konttoristiksi, siitä suuren
puutavaraliikkeen johtomieheksi — ja nyt seison omilla jaloillani.
Niin, hyvät herrat ... Ja teille, herra Tikander — patruuna käänsi
puheen ruotsiksi — kun nyt olemme kättä lyöden tehneet sopimuksen,
annan yhden tärkeän neuvon: jos aiotte menestyä, nopeasti nousta tällä
alalla, niin pistäkää niin sanottu omatunto taskuunne... Skål!»
»Skål!»
»Terveydeksi, herrastuomari!»
»Terveh!»
Tikander, joka tällä kertaa käytti konjakkia tavallista säästeliäämmin,
siirtyi illemmalla viereiseen huoneeseen Anna-neidin ja Esterin
seuraan. Tehtyään salaisia vertailuja neitosten kesken, johtui hänen
mieleensä yö ja päivä: vaalea toinen ja toinen tumma. Esteri niinkuin
metsän valkoinen ruusu, kaino, hiljainen, siniset silmät kuin valkeat
terälehdet avoinna auringolle. Toinen, vieras neiti, kuin jalostettu
puutarhan kukka, väkevät värit, huumaavat tuoksut, mustien silmien
takana tumma tuntemattomuus.
»Kuinka neiti Parrula uskalsi lähteä sieltä suuren maailman elämästä
tänne sydänmaan yksinäisyyteen, eikö peloittanut mahdollinen ikävä ja
seuran puute?» kysyi Tikander.
»Kyllä se vähän peloitti, ja kyllä siinä vaaka kallistui puoleen ja
toiseen, ennen kun lopullisen päätökseni tein», sanoi neiti.
»Oli varmaan hyvin painava syy, joka kykeni kallistamaan vaakalautasen
lähtönne eduksi?»
»Oli — isä on niin yksin.»
»Isänrakkaus painoi siis enemmän kuin kaikki muu?»
»Niin. Eikö menettelyni ole oikea teidänkin mielestä, herra Tikander?»
»Ah!... se on enemmän kuin oikein.»
»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.
»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»
»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä
toisten keskustelua.
Tikander ja neiti vilkaisivat hymyillen toisiinsa.
»Miksi neidistä ei olisi?» kysyi Anna.
»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä
seuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.
»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella
neitiä ja herra Tikanderia?»
»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja
rehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se
tietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se
onnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.
»Erehdys, hyvä neiti, ei mitään semmoista», sanoi Tikander hämillään,
ja neidin katseen kääntyessä hetkiseksi toisaalle hän pudisti kiivaasti
päätänsä Esterille, huulissa ja silmissä tuima, vihaisesti varoittava
ilme.
Se vaikutti kuin puukon pisto Esterin sydämeen. Hänen päänsä nuokahti
alas ja silmissä kuvastui hukkuvan hätä.
»Lähdemmekö ulos kävelemään?» ehdotti Anna-neiti, kun keskustelusta ei
tahtonut tulla enää mitään.
»Hyvin mielelläni, jos suvaitsette», myöntyi Tikander.
»No, miksi noin allapäin, Esteri? Menkäämme kävelemään kolmisin, ulkona
on kaunis kuutamo», suostutteli Anna.
»Niin, ehkä Esteri tulee mukaan», lisäsi Tikander välinpitämättömästi.
»Ei, en minä tule», sanoi Esteri, silmät yhä luotuina lattiaan,
ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään jonkun hirveän näyn.
Pyynnöistä välittämättä, jos lie niitä kuullutkaan, Esteri ei liikkunut
paikaltaan. Vasta toisten mentyä hän hoippui ulos kuin unissakävijä.
Kuunneltuaan pihassa jonkun aikaa Anna-neidin ja Tikanderin etenevää
puhelua ja iloista naurua hän hiipi kamariinsa. Äidin myöhemmin tultua
huoneeseen hän tapasi Esterin sängyssä makuullaan itkemässä.
»Mikä sinun on, rakas lapsi?» kysyi hän ja laski kätensä hellästi
Esterin otsalle, joka tuntui ainoastaan hiukan kuumalta.
Vastaamatta mitään Esteri katsoi äitiinsä itkettyneillä silmillään kuin
tuntemattomaan, vilkuili sitten ympärilleen, niinkuin olisi katseillaan
etsinyt jotakin. Kun äiti yritti kohottaa häntä hartioista parempaan
asentoon, tuntui Esterin ruumis hervottomalta kuin lankavyyhti, pää
hervahti alas ja hänen kurkkuunsa tunkeutui jotakin tukahduttavaa,
jota hän vaikein ponnistuksin koetti niellä alas, ikäänkuin joku olisi
kaulasta kuristanut.
»Herra varjelkoon! Mikä sinua vaivaa?» hätäili äiti yhä.
»Antakaa minun olla», sanoi Esteri ja hengitti raskaasti.
»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin
annan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.
»En minä mitään tarvitse, antakaa minun olla.»
»Tai ottaisitko kokeeksi Tiilmannin tippoja?»
»Hyvä Jumala!... pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen
kärsimättömästi kättänsä.
»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas ‒ kun nyt ei tiilmannitkaan
kelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara
sydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»
»Kuulkaa, äiti, joko ne ovat tulleet?» Esteri käänsi puheen toisaalle.
»Ketkä ne?... Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan
nuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen
tuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka
kantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla
siellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret,
herrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä... Voi, voi,
vihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»
»Sydämestä. Äiti antaisi nyt niitä sydämenvahvistustippoja.»
Esterin nielaistua lääkkeen äiti seisoi sängyn vieressä jonkun aikaa
äänettömänä, rohtopullo toisessa kädessä, teelusikka toisessa,
ikäänkuin odottaen tippojen salassa tekemää vaikutusta.
»Tuntuuko nyt paremmalta?» hän viimein kysyi.
»Tuntuu.»
»Koeta sitten nukkua, että paranet», kehoitti äiti.
Kuinka pitkälle yö lienee jo kulunut, kun emäntä, joka Esterin
rauhattoman kääntelehtimisen takia ei tahtonut saada unta silmiinsä,
kuuli tämän sanovan:
»Äiti — joko äiti nukkuu?»
»En, lapseni. Tarvitsetko jotakin?»
»Kuulkaa — tehän tiedätte, kun olette uskovainen — pääsiköhän se Bertta
taivaaseen?»
»Mikä Bertta?»
»Se köyhä tyttö, josta lauletaan veisussa 'Bertta ja Vilho'. Minä
laulan hiljaa — laulanko?»
»Laulahan sitten.»
»Oli eräs talo varakas
tuolla Keski-Suomessa.
Sen pojan nimi Vilho oi'
ja vilkas luonteeltaan.»
»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti.
»Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta... Miten
sille Bertalle sitten kävi?»
»Se tappoi itsensä — hyppäsi koskeen.»
»Voi, tyttö raukkaa, kun piti joutua nuorena kadotukseen.»
»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen
takia, että sulhanen on pettänyt?»
»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen
armo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun
poloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»
»Mikä se semmoinen välitila on?» kysyi Esteri.
»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta
miksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»
»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti... ei tiedä, vaikka ei enää
ensi yönä yhdessä oltaisikaan.»
Äiti kohotti päänsä pieluksesta, niinkuin olisi kuullut väärin.
»Mitä!... mitä sinä sanot?»
»Kuulkaas, äiti.»
»No?»
»Eikös niin ole, että taivaassa on kaikilla valkoiset vaatteet yllä?»
»Valkoiset vaatteet, kruunut päässä ja palmunoksat käsissä, niinkuin
morsiamilla.»
»Voivatkos ne petetyt morsiamet ilmestyä sellaisissa puvuissa
pettäjilleen täällä maan päällä — unessa eli muuten?»
»Ehkä voivat, mutta koeta nukkua nyt.»
»Minä koetan.»