Oli lämmin, elokuun iltapäivä.
Viinamäen talossa oli seurat, oikeat uskovaisten eli kämmentäjien
seurat. Kaunis ilma ja naapurikylästä tulleen puhujan, räätäli Karstan
maine oli houkutellut paitsi kämmentäjiä paljon muutakin väkeä
kokoustalon pihamaalle, jossa räätäli pienen pöydän ääressä seisten
saarnasi. Vihreällä nurmikolla lähinnä puhujaa istui uskovaisten lauma
kylki kyljessä jäykän hartaana, silmät luotuina kiinteästi saarnaajaan.
Muut kuulijat oleilivat loitompana mikä missäkin.
Räätäli Karsta, laiha, tulisilmäinen mies, selitti testamentista
lukemaansa kohtaa aluksi hillitysti ja asiallisesti. Mutta nähtyään
edessään vain jäykkiä, kyyneleettömiä silmiä arvostelevina tuijottavan
häneen Karsta huomasi saarnaajamaineensa olevan vaarassa: se ei ole
pappi eikä mikään, joka ei kykene edes akkoja itkettämään. Räätäliä
suututti, hän kiihtyi kiihtymistään, samalla kun hän monen mielestä
poikkesi väärälle raiteelle, hypäten aiheettomasti helvettiin. Hän
kuvasi sen loppumattomia vaivoja, ja kidutusta niin elävästi ja
voimallisesti, että kuulijain selkäpiitä karmi kylmät väreet ja maa
tuntui polttavan jätkäin alla. Sinne joutuvat kaikki, jotka eivät
heihin liity, kaikki, jotka eivät taivuta päätänsä heidän käsiensä alle
ja saa syntejään anteeksi heiltä.
Uskovaisten joukosta alkoi kuulua itkuntyrskähdyksiä, voihkinaa ja
voivotusta, ikäänkuin he olisivat joutuneet siihen piinanpaikkaan, jota
puhuja juuri oli kuvannut. Siellä ja täällä horjahti joku heikkoverinen
pyörtyneenä nurmikolle pitkin pituuttaan. Näitä palttinankalpeita,
tylsästi eteensä tuijottavia virkeämmät käsikoukusta tukien taluttivat
kaivolle, valellen kylmää vettä heidän ohimoilleen.
Itkukohtauksen ohi mentyä puhuja alkoi kuvata taivaan iloja ja
ihanuutta, jotka heitä uskovaisia odottavat, myös niin kuulijainsa maun
mukaisesti, että useat heistä eivät malttaneet olla hiljaa alallansa,
vaan päästivät äänekkäitä naurun hörähdyksiä, hihkuivat ja syleilivät
toisiaan.
Räätälin puhuessa talon isäntä ja kirjuri olivat istuneet piilossa
vierashuoneen avatun akkunan pielissä, kuunnellen kuin varkain. Mutta
kun pihamaalla saarnan päätyttyä alkoi tavanmukainen kämmentäminen, he
asettuivat akkunan eteen katselemaan tätä toimitusta. Puhuja aluksi
kysyi, oliko osaveljien ja -sisarien omillatunnoilla seurakunnalle
tunnustettavia syntejä.
Olihan niitä tunnustettavia — lihan syntejä enimmäkseen.
»Sehän käy kuin rasvattu. Ei muuta kuin tunnustaa kolttosensa, kämmenet
kiireelle ja — sillä hyvä», huomautti kirjuri.
»Ei se aina niin helposti käy. Näkeekö herrässöötinki tuon pitkän
miehen korston — tuon yksinäisen tuolla syrjempänä?» kysyi isäntä
osoittaen sormellaan tarkoittamaansa henkilöä.
»Tuonko punatukkaisen hongankolistajan, joka pyyhkii kämmenillään
silmiänsä?»
»Senpä sen.»
»Äijä paran sydämellä näyttää olevan jotakin — jotakin todellista. Mikä
hän on miehiänsä?»
»Onpahan muuan mökkiläinen tuolta. Rannankylältä, Rannan Joosepiksi
sanotaan. Eräänä yönä tässä kesemmällä... No, turkinpunainen!...
jokohan Jooseppikin...?»
Huiskauttaen pitkää kättänsä kuin siten karkoittaakseen kaikki
epäröimiset Jooseppi päättävästi käveli puhujan pöydän luo ja
taivuttaen punaisen päänsä Karstan eteen sanoi:
»Anon hämmentämistä.»
»Näytät murheelliselta, veljeni. Mikä painaa raskaana sydäntäsi?» kysyi
Karsta.
»Se vene», oli lyhyt vastaus.
Kun kysyjä ei näyttänyt pääsevän asian perille, kuiskutti muuan
uskonveli hänen korvaansa jotakin.
»Niin... hm... niinkuin tiedätte, on tämä veli Jooseppi horjahtanut
synnin polulle, uskoville murheeksi, maailman lapsille iloksi. Mutta
nyt hän katuvaisena anoo anteeksiantamusta... Annetaanko?»
»Annetaan!»
Polvistuneen Joosepin pään päälle sateli nyt päällekkäin ladottuja
käsiä niin runsaasti, että hän oli luhistua kokoon ylenpalttisen armon
ja anteeksiannon painosta.
»Etkö sinä myös tahdo antaa veljelle anteeksi?» kysyi räätäli eräältä
kämmentäjältä, joka syrjempänä synkännäköisenä mulkoili toimitusta alta
kulmain.
»En anna», vastasi mies jyrkästi. »Siihen kalloon en laske kämmentäni
minä.»
»Et millään ehdolla?»
»Jos Jooseppi lyö kolmekymmentä markkaa pöytään ja viisi markkaa
sovinnolta, niin kuitit ollaan.»
»Et muuten?»
»En.»
»Ihminen on heikko.»
»Mutta vene on luja... Perhana!... menepäs ja kähvellä yöllä naapurisi
talaasta paras vene — paras tietysti, jopahan se huonoimman otti —
soutele sitä tappuratullot hangoissa virstamäärin vieraisiin valkamiin
ja myö hivauta omanasi tietämättömälle... Kämmentäkää mitä kämmennätte,
mutta minä annan Joosepille manuun syyslakiin — ja linnassa istuu mies.»
»Linnassa!» kulki kuiskaus uskovaisten joukossa.
Toinen toisensa jälkeen kämmentäjistä nykäisi kätensä Joosepin pään
päältä ja vetäytyi kammoen loitommalle, jättäen hyljätyn miehen kuin
alasti riisuttuna kaikkien katseltavaksi. Hän kohoutui polviltaan ja
lähti polkua myöten kotimökilleen raskain askelin, ikäänkuin kahleet
olisivat jo olleet jalkoja painamassa, uskovaisten jäädessä jatkamaan
seurojensa pitoa.
Eenokki oli heti seurojen alkaessa sulkeutunut kamariinsa pihan
perällä ja käsi korvan taustassa kuunnellut salaa oven raosta. Miestä
paraten olivat uskovaiset usein häntäkin kiven kovaan tahtoneet
seuraansa liittymään, olivat selittäneet, kuinka tärkeätä se olisi
juuri Eenokille, joka jo hoippuu haudan partaalla, ja miten kamalat
seuraukset voivat olla, ellei hän ajoissa tartu auttavaan käteen,
ellei ota vaaria viimeisestä etsikkoajastansa. Vaikka Eenokin täytyi
salaisesti myöntää kämmentäjien tässä kohdin olevan oikeassa, oli
hänelle vastenmielistä heidän opissaan ja menettelytavoissaan
vallitseva omakohtaisuus. Nähtyään millaisen voimallisen vaikutuksen
Karstan saarna teki eräisiin kämmentäjiin Eenokkia alkoi peloittaa
siinä piilevän jotakin yliluonnollista. Välttyäkseen vaipumasta liian
syviin itsetutkisteluihin hän sulki oven ja alkoi pöytänsä ääressä
saarnaavalla nuotilla lukea Freseniuksen »Omantunnon Kysymyxiä»,
jatkaen aamupäivällä alkamaansa »Ensimäistä Traktatia Dantzista ja
Spelistä.»
»Ämmä itä mitä taas ässä äspelihin tai taikka kortein ässä äslantein
ia tää ärrä täärninkein hoo eittä heittämisiin vee aa rantaa vaarantaa
etes pee yy arrä pyrkei etespyrkei hän osot osottamasa niiten katot
katottavaista vee ahin vahingota, samain näiten koo oo kolomen asian
hoo aaran haaran asianhaaran jii älä jäläkeen, ia pee pani myös siihen
sen ännä neljännen: Että mingä kautta ämmä eitän meitän ai aialliset
etus teetuxme etustuxeme ja tavaramme hukatan Iii Jumalan päälle
tee tarkoituksia päälletarkoituksia vastan, ia se ionga kanta ih
ämmä immeinen vie vietellään peto petoxen, ja vääryyten, se on toti
totisesti syndi ‒ ‒.»