Päivä oli kulunut iltaan.
Eenokki Aataminpoika istui puolialastonna akkunan pielessä Viinamäen
talon pienessä pihanpääkamarissa ja silmälasit nenällä etsi paitansa
kauluksesta »murheen harmaita karitsoita». Löydettyään kureitten väliin
piiloutuneita eläväisiä hän hyppystensä välissä nosteli niitä pöydän
laidalle ja peukalonsa kynnellä napsautteli kuoliaaksi. Vain märät
pilkut pöydän laidalla todistivat sammunutta elämää.
Kun saalis viimein näytti väsääntyvän, hän otti lasit nenältään, puki
ylleen karkean rohdinpaitansa ja katsoi pienestä neliruutuisesta
akkunastaan ulos pihamaalle. Heinäkuun ilta-aurinko paistoi vielä
peltojen ja niittyjen takaiselle Honkavaaralle ja pihamaalla näkyi
ihmisliikettä: ei ollut aika lähteä öiselle retkelle juuri vielä.
Hän otti taskustaan kaksi avainta ja avasi kamarin lattiaan lujilla
rautakiskoilla kiinnitetyn arkun ulko- ja sisälukon. Kopeloimaan
vanhuuttaan mustuneitten paperien joukosta eläkekirjansa hän istui
jälleen pöytänsä ääreen. Vaikka Eenokki ei osannut lukea kirjoitusta,
tiesi hän kuitenkin tarkalleen, mitä paperi sisälsi.
»Tämän kautta siton minä itseni, että Veljelleni Talonpojallen Eenokki
Aataminpojallen annan ruuan yhtessä pöytässä minun perheeni kanssa
niin kauan kuin hän voi talon hyötyksi työtä tehtä. Kuin myös yhten
kamarin lämpimän kanssa, yhten aitan, puolivillaiset vaatteet joka
toinen vuosi, pukinnahkaiset vaatteet joka kolmas vuosi, kahtet
alusvaatteet, yhtet saappaat, yhtet sukat ynnä teräset, yhtet lapaset,
yhtet rukkaset, kymmenen kapanalaa peltoa ja hevosen kirkkoon yhten
kerran kuussa.
Hesekiel Aataminpoika Kotka.
Talollinen.»
Eenokki oli viime aikoina entistä useammin ottanut eläkekirjan
arkustaan, katsellut sen kellastuneita lehtiä samoin tuntein kuin lapsi
kuolemansairaan elättäjänsä kuihtuneita kasvoja ja koettanut mielessään
kuvitella tulevaa kohtaloansa. Mutta joka kerta oli ajatus ajautunut
samaan umpikujaan ja sinne läpipääsemättömään kinokseen takertunut:
»‒ ‒ niin kauan kuin voi talon hyötyksi työtä tehtä ‒ ‒»
Karjatarhassa lehdeksiä hakatessaan Eenokki oli tänään entistä
elävämmin tuntenut, että hän ei jaksa enää kauan talon hyödyksi työtä
tehdä, eikä kenenkään muunkaan hyödyksi.
Mutta kuinka on silloin käyvä, kun vapiseva käsi ei jaksa enää kassaraa
kohottaa?
Hän kätki ryppyiset kasvonsa suuriin kämmeniinsä ja nojautuen
pöytää vasten vaipui mietteisiinsä. Aika-ajoin hänen harmaa päänsä
tutisi, ikäänkuin joku olisi hartioista ravistanut, ja hän puhalsi
sieramistaan silloin tällöin pitkän, puoleksi viheltävän henkäisyn kuin
höyrykattilasta liian paineen.
Kamarin nurkassa iänikuinen, mustunut kaappikello ainoine viisarineen
mittaili hiljaisia yönhetkiä hitain askelin.
Vanhus kohotti päänsä ja katsoi ulos akkunastaan. Viimeinkin auringon
rusko Honkavaaran korkeitten petäjien latvoissa oli sammunut ja heikko
hämärä levittäinyt kaiken ylle. Talo, niityt, pellot, kaikki näyttivät
nukkuvan ja uneksivan.
Eenokki nousi ja kätki eläkekirjan arkkuunsa lukkojen taakse, puki
ylleen pukinnahkaisen puoliturkin, jonka harmaat karkeat karvat
törröttivät päällä päin, ja painoi karvalakin korvilleen. Sitten hän
salpasi saranoilla kääntyvän suojuksen akkunan eteen ja meni ulos.
Lukittuaan kamarin oven kahteen lukkoon hän kävellä köpitti maantietä
jonkun matkaa, kunnes talon näköpiiristä kadottua kampesi metsäpolulle,
joka peltojen ja niittyjen aitovartta noudatellen johti Honkavaaralle.
Kuta pitemmälle matka edistyi, sitä kiivaampaa oli kulku. Oli oltava
perillä sydänyön hetkellä — silloin se ilmestyy, jos on ilmestyäkseen.
Loppumatkalla Eenokki palavassa kiihkossaan koetti juosta lönkyttää
mutkittelevaa polkua kuin kömpelö karhu, puhkuen, hien valuessa
kasvoilta. Honkavaara läheni lähenemistään suurena, peloittavana,
salaperäisenä kuin tuhatvuotista untaan nukkuva jättiläinen, jota on
vaarallista herättää.
Vuoren juurelle päästyään Eenokki otti kätköstään kaatuneen hongan
ontosta rungosta puiseen varteen kiinnitetyn rautakoukun. Tämä ase
kädessä, huulet tiukasti yhteen puristettuina, ettei vahingossakaan
sanaa luiskahtaisi, hän hiipi eteenpäin varpaisillaan kuin arkaa lintua
väijyvä kissa. Viimein hän pysähtyi, kohotti aseensa iskuvalmiiksi ja
kurkottausi eteenpäin niin syvään, että oli kuukahtaa päin edessänsä
olevaan lähteeseen. Siihen asentoonsa hän jäi, valmiina iskemään
rautakoukkunsa kuparikattilan sankaan, milloin se vain näyttäytyisi.
Tähän Honkavaaran kuuluisaan lähteeseen on kätkettynä suuri summaton
aarre.
Muuan upporikas sotaherra oli muinoisina vainonaikoina siihen hopeansa
upottanut kuparikattilassa — saattoi olla useampiakin kattiloita.
Sitten oli sotaherra kaatunut taistelussa vihollista vastaan, eikä
kukaan tiennyt, minne hän oli määrättömät rikkautensa piilottanut.
Jonkun ajan kuluttua kuolemansa jälkeen herra oli ilmestynyt unessa
entiselle palvelijalleen kesäisenä yönä ja neuvonut aarteen. Siihen
uneensa herättyään mies oli kimmahtanut ylös vuoteeltaan kuin raketti
ja lähtenyt liinasillaan juoksemaan lähteelle. Hänen vaimonsa luullen
miehen tulleen hulluksi oli lähtenyt paitasillaan vilkaisemaan
jäljessä. Lähteelle ehdittyhän he olivat nähneet kuparikattilan täynnä
hopearahoja kelluvan veden pinnalla kevyenä kuin lastun. Kotkana oli
mies iskenyt sankaan sulin käsin ja alkanut, raastaa aarretta ylös.
Juuri kun hän oli saamaisillaan saaliinsa lähteen reunalle, ei vaimo
ollut voinut hillitä itseään, vaan oli huudahtanut ilosta. Ikäänkuin
näkymättömän käden tempaisemana oli kattila siinä silmänräpäyksessä
vajonnut syvyyteen niin äkkiä, että oli nyäistä entisen palvelijan
helvettiin herransa luo.
Siitä hetkestä alkaen oli mies istunut lähteen reunalla valoisina öinä
ja odottanut aarteen uudelleen ilmestymistä kuolemaansa asti — mutta
turhaan.
Monet nauroivat koko aarreasialle ja pitivät sitä satuna, mutta
kuitenkin oli aina joku, joka siihen uskoi. Ja Eenokki Aataminpoika oli
kaikkein uskovaisimpia.
Silmää räpäyttämättä hän yhä tuijotti lähteen kiehuvaan pohjaan. Mikä
helvetin tuli sitä kiehuttanee, ja kuitenkin sen vesi on kylmää kuin
jää ja niin läpinäkyvää kuin kirkkain lasi. Lähteen himmeän hopean
värisille seinille oli sirotettu yltyleensä hopeankirkkaita palloja,
isompia ja pienempiä. Mutta kun Eenokki niitä koukullaan kosketti,
särkyivät ne kuin saippuakuplat.
— Mitä!... Välähtikö kuohussa joku kiiltävä?
Eenokki kääpäsi koukullaan pehmeää pohjamutaa, joka hetkeksi sekoitti
osan lähteen vettä.
— »Ssaatana!» hän sähähti hampaittensa välistä kuin käärme.
Eenokkia suututti ja hävetti. Hän oli lukemattomat kerrat ennen
näinikään tyhjää kouraissut. Hän on pöllö, pöllö — pähkähullu! Ei
siellä ole mitään, eikä ole koskaan ollutkaan — valetta kaikki!
Mutta Eenokki oli aarteen orja, hän tiesi sen itsekin. Kun vesi taas
selvisi kirkkaaksi, tuntui jälleen siltä, että nyt — juuri nyt täytyy
kattilan pullahtaa esiin lähteen kuohuvasta kidasta. Hän puri yhteen
harvat jäljellä olevat hampaansa ja kohotti aseensa kuin tuulasmies,
joka on iskemäisillään atransa hauen niskaan. Auta armias sitä
kissanhännän vetoa, kun hän saa koukkunsa kattilan sankaan! Vetäköön
sotaherra aarrettaan alaspäin, hän kiskoo ylöspäin. Jumaliste, hän ei
hellitä koukun varresta — ennen vaikka päin lähteeseen.
Yhtäkkiä Eenokki hätkähti, kalpeni ja kallistihe nopeasti taapäin,
ikäänkuin välttääkseen äkillistä iskua. Hänen juuri sotaherraa
ajatellessa tämän hirveä haamu näyttäytyi lähteessä, karvaisena,
kasvoiltaan peloittavana, pitkä keihäs kädessä ojennettuna Eenokin
rintaa kohti. Pelosta vapisten vanhus aikoi hiipiä hiljaa pois
vaaralliselta paikalta. Mutta samassa hänen mieleensä iski vapauttava
ajatus. Hän kurkisti varovasti uudelleen lähteeseen ja näki siellä oman
pukinnahkaisen kuvansa. Eenokki käsitti nyt, että hän oli kammahtanut
omaa kuvaansa. Mutta miksi se ilmestyi juuri silloin, kun hän uhmaten
ajatteli sotaherraa, ja miksei hän kuvaistaan ennen huomannut, vaikka
sen olisi pitänyt näkyä kaiken aikaa hänen lähteeseen katsoessaan
— sitä hän ei ymmärtänyt. Siksi tämä seikka jätti hänen mieleensä
jäytävän epävarmuuden siitä, oliko äskeinen näky hänen kuvansa vai
sotaherran haamu — tai joku vieläkin pahempi.
Arveltuaan puoliyön hetken jo vierähtäneen ohi ja toiveensa taaskin
tyhjiin rauenneen Eenokki tunsi jännityksen lauettua pettymyksen
aiheuttamaa herpaisevaa väsymystä. Hän kätki koukkunsa entiseen
säilöönsä onttoon honkaan ja alkoi vaivaloisesti kavuta jyrkkää vuoren
rinnettä ylös. Sen päälle päästyään hän poikkesi polulta jonkun verran
syrjään ja vilkuiltuaan varovasti ympärilleen väänsi maan pinnalta
litteän sammalpeitteisen paaden pystyyn vieressä olevaa puunrunkoa
vasten. Kiven alla piilossa olleesta pienestä kuopasta hän nosti esiin
pyöreän läkkisen karamellipöntön. Vedettyään kannen auki hän työnsi
kätensä pönttöön kuin kirnuun ja otti sieltä polvelleen paksun nipun
setelirahoja, katseli ja hyväili niitä kuin äiti rakasta lastaan.
Kotitalosta saamansa perintöosuus ja lisäksi nuoruudessa muuten
hankkimansa omaisuus oli siinä koskematonna. Täällä maan povessa
maatessaan se ei ollut kasvanut, mutta ei ollut vähentynytkään. Eikä
se saanut vastaisuudessakaan vähentyä — ennen kappale sydämestä kuin
ainoakaan seteli toiselle.
Silloin tällöin peukaloonsa sylkäisten Eenokki laski visusti rahat ja
lateli ne yksitellen jälleen pönttöön.
— Oikein oli. Mutta kosteuttapas ovat imeneet itseensä.
Asetettuaan kivikannen jälleen kuopan päälle Eenokki pisti pöntön
kainaloonsa ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas.
Aamupuolella yötä ehdittyään kamariinsa hän jännitti nuoran seinästä
seinään sänkynsä yli ja ripusti setelit sille kuivamaan. Maaten
selällään likaisella vuoteellaan päällyksettömän lammasnahkapeiton
alla, suu autuaallisessa hymyssä, hän katseli seteleitä, jotka
pitkänä rivinä näyttivät liitelevän hänen yllään kuin suojelusenkelit
levitetyin siivin.