Suuri punainen kukko nosti päänsä siiven alta ja kohentuen
makuuasemasta jaloilleen yöpuullaan navetan nurkassa venytteli siipiään
ja jalkojaan taaksepäin. Sitten se vilkuili arvostelevasti sivuillaan
makaaviin kanoihin ja kurkisti toisella silmällään alemmalle orrelle,
mutta sielläkin näyttiin nukuttavan vielä sikeässä unessa. Vanha kukko
kurkotti nyt kaulaansa ja honottavalla nenä-äänellä päästi ensimäisen
aamukiekaisunsa: agga-aa-gaa! Jääden hetkeksi ylevään lauluasentoonsa
kukko pää kallellaan kuulosti, millaisen vaikutuksen laulu teki
nukkujiin. Mutta se ei näyttänyt tehneen juuri minkäänlaista vaikutusta
— joku uninen urahdus, joku rakoutuva ja taas umpeen painuva silmä tai
laiska pyrstön heilahdus vain. Perheen pää painautui jälleen makuulle,
veti päänsä tuuheitten kaulahöyhentensä suojaan kuin turkin kaulukseen
ja pyrstö veltosti riippuen, punaiset liperit rinnalla, näytti
vaipuneen jonkunlaisiin torkkuviin mietteisiin — mitä lie mietiskellyt.
Puoli tuntia myöhemmin kukko lauloi toisen kerran, ja sen äänessä
kalskahti tällöin niin käskevä sointu, että se ravisti uneliaimmankin
kanan hereille.
— Hot-hot-hot — hyvää huomenta, hyvää huomenta, eukkoseni, honotti
kukko ystävällisesti.
Päivä näytti alkavan suloisessa sovussa. Mutta silloin muuan
perhetapoja halveksiva poikakana lentää räpsäytti _ensimäisenä_ alas
yöpuulta.
— Hot-hot! kiljahti loukkaantunut kukko julmistuneena, pudottausi alas
ja pää ojona, siivet harassa lähti kiitämään räkättävän hulikaanin
jäljessä. Juuri kun pitempisäärinen kukko oli saamaisillaan nokallaan
kiinni pakenijan pyrstöstä, pelastautui tämä lentämällä ylös, jollaista
temppua kömpelö kukko ei kyennyt niin nopeasti tekemään. Tällä tavoin
kierreltyä ja risteiltyä tyhjässä navetassa sai kukko viimein kanan
ahdistetuksi erääseen nurkkaan, iski nokallaan sen niskaan kiinni ja
tukisti — tukisti niin, että irtautuneet niskahöyhenet pöllysivät.
Lopuksi kannustettuaan ja vedettyään siipeä jätti kukko hairahtuneen
omiin oloihinsa.
Toiset kanat, jotka sydän kurkussa olivat orrellaan seuranneet
järkyttävää perhekohtausta, lentää räpyttivät vuorotellen alas,
ja perhekunta lähti rattoisasti jokeltaen toikkaroimaan navetan
avonaisesta ovesta ulos. Kanojen nokkiessa syötävää suuhunsa lentää
rapsautti kukko piha-aidan harjalle ja kiekaisi:
— Agga-aa-gaaa!
Viinamäen talon isäntä kohotti päätänsä kamarin sängyssä ja katsoi
kelloon. Se oli neljän paikkeilla, niinkuin ollakin piti — tämä talon
nykyinen kukko ei hairahtunut juuri koskaan. Isäntä nousi vuoteelta
ja puoleksi pukeutuneena meni soittamaan tallin päädyssä olevaa
ruokakelloa. Hänen tempoessaan maahan ulottuvasta nuorasta meurusi
suuri kello kaikkien ruokakello en yhteistä säveltä: vel-lil-le,
vel-lil-le, vel-lil-le! Katollinen kannatinteline tutisi ja kitisi ja
sen jatkona oleva salko heiluen kirahtelevine viirinlehtineen huojui
kuin myrskyn käsissä.
Hetkistä myöhemmin avautuivat makuuaittojen ovet ja unisilmäisiä,
pörröpäisiä palvelijoita työntyi ulos päivän toimiin. Naiset ottivat
maitoaitasta puhtaat kiulunsa ja kyykistyen; karjatarhassa Torstikkinsa
ja Perjakkansa kupeelle alkoivat hyräillen aamulypsynsä. Valkoisina
suihkuina virtasi maito sohisten vaahtoaviin kiuluihin.
Miesväki meni väentupaan, jonne jo aikaisemmin oli kertynyt useita
päivätöihin tulleita torppareita. Isännän tuotua pöytään pikarin ja
viinapullon kävivät miehet vuorotellen naukkaamassa aamuryyppynsä
— kahvia annettiin työväelle vain pyhä-aamuin — minkä jälkeen he
viitakkeet olalla painuivat läheiselle niitylle heinän kaadantaan.
Isäntä palasi kamariinsa päärakennukseen. Kumottuaan suuhunsa pari
ryyppyä hän — pullo toisessa kädessä, pikari toisessa — jäi suu
maireellaan katsomaan avatusta akkunasta ulos, nauttien hiljaisuudessa
raikkaan aamun ja ryyppyjen aiheuttamasta hyväntunteesta. Mutta
kun isännän katse sattumalta osui lypsypuuhissa ahkeroiviin
palvelijattariin, synkistyi hänen muotonsa. Hän iski vihaisena pullon
pöytään ja käveli kiivaasti parin huoneen läpi emännän makuukamarin
ovelle. Kuunneltuaan kotvan sekavaa unissapuhelua hän jysäytti
nyrkillään, oveen, viivähti vielä hetkisen tarkkaavana paikallaan ja
poistui hitain askelin kamariinsa, jatkaen siellä verkkaista kävelyänsä
edestakaisin, pää miettivästi kumarassa, kädet selän takana.
Jysäykseen herättyään emäntä ponnahti säikähtäen istualle vuoteellaan,
pukeutui ja polvistui lattialle sänkynsä viereen rukoilemaan, tällä
kertaa tavallista kiihkeämmin. Hän kurkotti ristiin liitetyt kätensä
laipiota kohti ja pudisteli niitä, ikäänkuin siten pakoittaakseen
ylhäällä olijan kuulemaan tuskaisia kuiskauksiansa. Hänen ylös
kohotetut kasvonsa olivat melkein läpikuultavan valkeat, ja suurissa
sinisissä silmissä vaihteli heijastaen sydämen tunteitten valo ja
varjo, niinkuin sinisen lammen pinnalla pilvien ajalehtiessa auringon
ohi.
»Rukoile sinäkin Jumalaa, Esteri lapseni, ettei hän sälyttäisi
päällemme raskaampaa kuormaa kuin kantaa voimme», sanoi emäntä
rukouksensa päätettyään vuoteella loikovalle tyttärelleen, joka
vaaleassa kauneudessaan oli äitinsä täydellinen nuoruuden kuva.
»Näin unta.»
»Unta, unta... äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan
kärsimättömästi.
»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten
seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty
humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken
saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä,
raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi
kädellään papin vaikenemaan... Kuunteletko sinä ollenkaan?»
»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».
»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan
viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside
hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät
hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten
joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja
katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin,
tällä-tavalla.»
»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään... Entäs sitten?»
»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin
osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»
»Mitä nyt?»
»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»
»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»
»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan
jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen
kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin:
»Yhdeksänkymmentä yhdeksän
meni lammashuoneesta pois...
»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin
suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme.
Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin.
Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen
paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti
olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä
kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme
toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti!
Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo
tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa
taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan
ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi
ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin
muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»
»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.
»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»
»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»
»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen
heräsin... Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»
»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää
rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi
vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti
menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä,
ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»
»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.
Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi
edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta
vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä
Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen,
luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta
palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä
alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.
Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat
kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon
tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä,
kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä
oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin.
Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei
kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi
naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.
Tuli sitten tämä köyhä kirjuri, ja siitä pitäen Esteri piiloutui
kamariinsa, milloin joku kosija talonpoikaiskomeudessaan karautti
oriillaan Viinamäen pihalle. Ei siksi, että hän olisi ollut kihloissa
Kustaa Tikanderin kanssa tai edes tiennyt, rakastiko tämä häntä
siinä mielessä, mutta niin oli, että vain Kustaan kuva väikkyi hänen
mielessään päivin ja unettomin öin.
Viimeisenä talonväestä nousi Esteri vuoteeltaan, pukeutui jotenkin
koristeellisesti ja kampasi jakauksen pään vasemmalle puolelle.
Toimitettuaan lopuksi huolellisen itsekatselmuksen salin suuren
kuvastimen edessä hän ullakon jyrkkiä portaita kavuten vei aamukahvia
kirjurille, laskien tarjottimen kirjoituspöydälle, jonka ääreen
Tikander oli jo asettunut työskentelemään.
»Te olette kovin ahkera, herrassöötinki. Mitä te aina kirjoitatte,
päivät pitkät?» kysyi Esteri ja kumartui tarkastamaan pöydällä olevia
papereita.
»Oikeuden pöytäkirjoja ne vain ovat joutavanpäiväisiä riitajuttuja»,
vastasi kirjuri.
»En ymmärrä — taitaa olla ruotsia?» sanoi Esteri, saatuaan selon vain
parista nimestä.
»Ruotsiahan se on.»
»Mistä asiasta nämä Saara Mattstotter ja Ville Laulainen riitelevät
keskenään?» uteli Esteri edelleen.
Kirjuri viivytti vastaustaan ja hymyili.
»Onpahan... ei se ole juuri mitään.»
»Mikä juttu se on?»
»Tämä Saara Mattsdotter riitelee vain tältä Ville Laulaiselta eläkettä
lapselleen.»
»Hyi!» huudahti Esteri punastuen ja kääntyi lähteäkseen.
»Ei niin kiirettä», sanoi kirjuri kietaisten kätensä tytön vyötäisille
ja veti hänet syliinsä kiikkutuoliin.
»Ei saa — ei saa», kuiskasi Esteri tuskin kuuluvasti, yrittämättäkään
vapautua suloisesta vankeudestaan.
»Miksei saa?» suhisi kirjuri hänen niskaansa ja pusersi saalistaan yhä
kiinteämmin rintaansa vasten.
»Ei vaan.»
Rakastuneet istuivat ääneti sylityksin ja keinuivat hiljaa, kunnes
kirjuri alkoi tuntea hiljaista nytkähtelemistä povellansa. Vilkaistuaan
Esteriin hän huomasi kyyneleitä tämän silmissä.
»Mitä nyt?» hätääntyi kirjuri.
»Päästäkää minut», nyyhkytti Esteri.
»Mitä varten? Mikä Esterille tuli?»
»Päästäkää minut», jämäsi tyttö ykskantaan.
»Sanokaa toki, rakas Esteri, mikä teille tuli. Oletteko sairas?»
»Ette te kuitenkaan minua... ei herrassöötinki minusta välitä.»
»Sitä se Esteri aina...»
»Niin mutta...»
»Välitänhän minä, rakastanhan minä», vakuutti kirjuri ja sanojensa
tueksi pusersi tyttöä sylissään, että rutisi.
»Niin mutta... jos te narraatte, jos herrassöötinki vain aikansa
kuluksi — paremman puutteessa», epäili Esteri ja yritti kietoa kätensä
kirjurin kaulalle, mutta nykäisi sen kuitenkin takaisin.
»Nyt Esteri on paha», sanoi Tikander ja huomattuaan tytön aikeen kiersi
hänen kätensä kaulalleen.
»Onko nyt hyvä?»
»On... minä olen nyt niin onnellinen», sanoi Esteri ja alkoi vapaan
kätensä etusormen kynnellä raaputtaa ja puhaltaa kirjurin takin
rintapielestä kuivunutta ruuan jätettä. Esterin sydämessä läikähti
niin lämpimästi, että hän tunsi tarvetta jollakin tavoin osoittaa
myötätuntoaan kirjurin yksitoikkoiselle työlle.
»Miten sen Mattstotterin jutun sitten kävi?» hän kysyi osaaottaen.
»Ei näy saaneen toteen — mutta kulut näytään kuitatun», vastasi kirjuri.
»Olihan tuo edes hyvä, ettei kulunkia... Ai! kahvi jäähtyy. Minun
täytyy nyt lähteä», sanoi Esteri ja poistui kevein askelin.
Kirjuri ryyppäsi jäähähtäneen kahvin ja levein kirjaimin ryhtyi
jatkamaan Saara Mattsdotterin ja Ville Laulaisen ruotsalaista
asiakirjaa.