Jack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan
tippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että
verta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa
ratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.
Muutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli
tiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun
Belllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta
tarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta
takajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.
"Laskeudu satulasta, Möly!" mies määräsi.
Belllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä,
vaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän
hetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä.
Viimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin
kovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.
"Mitä?... Päästäkää suitset heti irti!" hän huudahti.
Wade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin,
joista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti
kehittyvän epäluulon kanssa.
"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme", metsästäjä
sanoi.
Belllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen
äänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden
kestäessä hän oli kuullut sen.
"Eikä ole", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan
lausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. "Wade,
käytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan
asioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin
tulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin
teidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen
isälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut.
Luulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut
rohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että --"
Hän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:
"Tahdotko laskeutua satulasta?"
"En!" Belllounds vastasi äkäisesti.
Wade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen
selästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut
hevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi
kyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä,
vaikkakin hiljaa.
"Nouse!" hän määräsi.
Saatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän
hämmästyi suunniltaan.
"Potkitteko minua?" hän huusi.
"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista
pidät", Wade vastasi halveksivasti.
"No kyllä minä --" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen
kätensä tapaili jo revolveria.
"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut.
Siinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon."
Silloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi
ymmärtää.
"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?" hän kysyi
käheästi.
"Varmasti!"
Ei mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin
niin kovasti kuin tämä ainoa sana.
"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan
sellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette", hän änkytti. "En
mitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan.
Minulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa."
"Saat ampua ensin", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.
"Valehtelette", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. "Haluatte vain,
että tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte
sitten taistelua tasapäiseksi."
"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti
rosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja
samanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise.
Antaudun sen mahdollisuuden varaan."
Möly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi
revolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta
nostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön
solkia vasten.
"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään.
Möly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi
ja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies
aikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent
Wadea, ja kuole kuin mies."
"En voi taistella kanssanne!" Belllounds huohotti. "Tiedän sen nyt.
Näin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään."
"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?" Wade vastasi kylmästi. "Aioin
antaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla
sinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle
vielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta
kerran vielä, haluatko taistella?"
"Wade, en aio taistella, vaan poistua", Belllounds vastasi liikahtaen
kuin mennäkseen.
"Pysähdy!" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. "Jos lähdet
juoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi.
Eikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on
tulossa?... Aion tappaa sinut, Möly-Jack!"
"Hyvä Jumala!" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian
täydellisesti.
"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle
ihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi
paeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi
korkeammalle vihdoinkin."
"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille
milloinkaan minkäänlaista vääryyttä."
"Columbine on tyttäreni", metsästäjä vastasi.
"Ah!" Belllounds huohotti.
"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet
musta."
Bellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot
punastuivat hieman.
"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!" Wade ivaili
kovemmalla äänellä. "Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan
noita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin
rupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki."
"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos
toivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!"
"Kyllä Moore hänet saa", Wade vastasi riemuiten. "Collie on parhaillaan
hänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan
Wilsille, miten olit koettanut pakottaa --"
Bellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja
kuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.
"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils
nyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä
onkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki,
sinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei
ole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa
sinua."
"Te olette yllyttänyt hänet siihen!" Belllounds huusi vaahdon tippuessa
hänen suustaan.
"Varmasti", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. "Muutamia
minuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi... Luullakseni hän tarkoitti
aivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos
vertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä... Hän vihaa sinua
kiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut
kätensä Wilsonin kaulaan."
Belllounds kirosi.
"Sinullahan on revolveri kädessäsi", kiusoitteleva ääni jatkoi. "Tee
sillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni
kertoa sinulle..."
"Tukkikaa suunne!" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo
lämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa
revolveriaan tuskissaan.
"Isäsi tietää, että olet varas", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti.
"Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja
saanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki
silloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä
karjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta
vanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut
hänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat
tarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin."
"Hän ei ikinä tee minulle mitään!" Jack huohotti vapisten.
"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!" Wade huudahti
peloittavalla voimalla. "Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut
jatkuvista konnantöistä... Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko
liata käsiään sinun verelläsi."
"Tapan teidät!" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut
samaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan,
vaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä
hallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin
hänen pelkoonsa.
"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly... Mutta miten hidas
oletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään
saadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!...
Belllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun
tehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut
taistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin,
ja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin --.
Aion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan
mies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän
tiesi... Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!"
"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!"
"Ehkä minun on kuitenkin pakko", Wade vastasi surullisesti. Hän
keskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.
Belllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten
silmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen
omituiseen muutokseen.
"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella!
Wade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon --"
"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!" Wade
keskeytti äkkiä.
Jos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi
niin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen
isänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo
hirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki
helvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.
"Kas niin, tiesinhän sen!" Wade huudahti traagillisesti. "Möly-Jack,
sinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani... Sanon sinulle..."
Columbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa
muutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten
lienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja
Columbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen
näkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.
"Wils!" hän huudahti. "Kuulitko jotakin?"
"En", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.
"Luulin kuulleeni laukauksen", Columbine sanoi. "Säikähdin, sillä olen
luullakseni hyvin hermostunut."
Tuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta
seurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.
"Nyt taasen!... Ah, Wils, kuulitko nyt?"
"Josko kuulin!" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. "Kyllä,
Collie, ja --"
"Wils", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, "vähän aikaa
sitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä."
"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista.
Tuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!... Oletko varma, että
kuulit laukauksen ennenkin?"
"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman
heikomman paukahduksen."
"Hyvä Jumala!" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen.
"Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan
täydellisesti."
"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!" Columbine vaikeroi
väännellen käsiään.
Moore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän
sai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.
"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen... En
milloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent
Wade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan
takaisin ilmoittamaan sinulle."
Sitten hän hävisi tielle.
Columbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän
voi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä
tapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen
henkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia
ajatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän
aivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen
mielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja
metsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia
varjoja.
Moore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi
ruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua
suuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem
Billingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja
tunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja
vaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta
miehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa.
Miesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku
juoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän
huomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja
kiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui
liian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen
tutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.
"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!" hän huohotti.
"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?" hän huudahti.
"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä
tapahtuakaan."
Columbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen,
joka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän
oli kai tullut sokeaksi.
"En-entä sitten?" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.
"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä,
"teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin."
"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin", Columbine huudahti hurjasti. Hän
ei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.
"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista
tulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!" Lem huudahti syvästi
liikutettuna. "Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän
vuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet.
Wade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole
lainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut
silmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki.
Wade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa,
että Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet
haavoituttuaan kuolettavasti."
Myöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet
rikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin
arkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen
ovensa edustalle. Oveen koputettiin.
"Isä!" Columbine huudahti nousten äkkiä.
Belllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi
sisään.
"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen", hän sanoi.
"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani", Columbine vastasi koettaen
innoissaan lohduttaa häntä.
Vanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime
kuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn
intohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat
painaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli
taasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja
uranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt
olleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen
äärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt
oman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.
"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen
tyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna
elämämme uudestaan?" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei
ollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden
hänelle.
"Kyllä, isä", hän vastasi mennen hänen luokseen.
"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden."
Hän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen
kamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella,
toinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli
peitetty huopapeitteillä.
Columbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin
hänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä,
vaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin
hillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja
kohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan
Bellloundsissa tapahtuneen muutoksen.
Belllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot.
Columbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli
siinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut
kärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin
kasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua,
vaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.
"Collie, kuuntele", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. "Kun
ihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin
kunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä
oli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa
vievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne
hän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa
panivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen
toivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan.
En ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan... Hän rakasti sinuakin,
Collie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils
ja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä
muiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet
sitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla
enemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade
olisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän
ei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja
itsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin
taistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä
menetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin
onnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta.
Hänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei
tahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma
tyttäreni,... mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi."
Purskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.
Belllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.