Lokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat
niin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain.
Muudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna
taas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat
haavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta
auringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat
pronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat
äkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän
näköisiksi.
Columbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen
kauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat
kaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa
kohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet
heiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja
hienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin
tähdet metsän rauhaisassa hämärässä.
Waden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa
saada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa
haavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.
Eräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White
Slidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa
paitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta
muutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.
"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White
Slidesiin", hän sanoi.
"Tarkoitatteko totta?"
"Kyllä."
"Minä tulen", paimen vastasi.
"Mitähän isäsi siihen sanoo?"
"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan
luokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä
piakkoin postivaunuissa Kremmliniin."
"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils,
sinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!"
"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se", Columbine vastasi laskien
kätensä isänsä olkapäälle.
"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei
Collie komentele sinua. Niin, niin!"
Collie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui
aivan suunniltaan hämmästyksestä.
"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille."
Tämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan
eikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.
"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on
kuolemaisillaan rakkaudesta", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa
naurahtaen sydämellisesti.
"Isä!" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa
ja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.
"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi", Belllounds sanoi
puristaen hänet rintaansa vasten. "Moore, hän on sinun siunauksineni ja
kaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun
asiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi.
Elämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja
menneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta,
ellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista
elämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni.
Ratsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin."
Saman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren
vaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta
vaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon
kuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.
Laskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan
ja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan
purppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet
harmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja
jostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.
Haapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet
lepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli
täynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen
haudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä
varjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä
hän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja
kuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan
tietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin
suurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä
enemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään
oli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa,
jota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.
Hänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan
kiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan
suojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti
hänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on
sen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret
hyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.
"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja
rakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä", hän sanoi. Heikko viileä
tuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot
columbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.