Waden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin
avulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä
senvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni
kotiinsa.
Seuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle
kuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa
säilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden
edustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat
seuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä
taistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut
haltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille,
jotka olivat ostaneet karjan.
Burley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea
toisten ollessa kuulumattomissa.
"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi",
hän sanoi. "Hän on seurannut sinua tänne."
"Jim, älä puhu tyhmyyksiä", Wade vastasi.
Sheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias
ilme.
"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä
päästäsi."
"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla."
"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja
seurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että
tässä piili jotakin."
"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos
siirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt
ratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään
tarinan."
Burley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. "Et luullakseni!
Et tule kertomaan minulle mitään juttua... Haluan kuitenkin odottaa
sinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle
suuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade,
taistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi
katsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä
pienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi
täysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä."
"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et
milloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään", Wade sanoi. "En muista enää
ollenkaan, mitä tapahtui."
"No, no, seuraa vain omia tapojasi", Burley vastasi hyvänluontoisesti.
"Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin
kautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?"
Metsästäjä mietti hetkisen.
"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin... Ilmoita hänelle, että rosvot
ovat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan
takaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle,
että rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin,
ettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että
tuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana... Sano pojille, että
tulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan
tilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti
haavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."
"Vai niin!" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää
mitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi
ollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta
jota ei kukaan ymmärtänyt.
Waden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä,
ennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli
pakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä
mielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän
kartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein
samanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat
hänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin
lähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui
Sage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi
ilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli
liian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan,
kannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.
"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri", Moore sanoi
iloissaan saadessaan auttaa. "Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan
nyt hoitaa teitä."
"Wils, jään tänne vielä huomiseksi", Wade vastasi. "Oletko kuullut
mitään uutisia tuolta alempaa?"
"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta."
Sitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen
kanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill
Belllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt
voittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja
kestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen
tappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut
läsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan
paimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa
seuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät
olleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli
riittänyt pahoittamaan heidän mielensä.
Wade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana
päivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi
Moorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja
vaatinut häneltä lupaukset.
"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa
maailmassa!" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt
horjuttamaan. "Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan
ne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on
jo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää."
"En usko sitä, ennenkuin näen", metsästäjä sanoi synkästi. "Pelkään
sitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa
ihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka
ilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta
kuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille
suotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä
sellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo
säikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta
pelkään."
"Ben, odottakaa ja katsokaa", Moore sanoi vakavasti. "Taivas tietää,
etten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista
korkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta
ihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen
helpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja
rakkautta."
Sekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen
veressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan
haavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas
sunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia
pilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.
Paimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni
huoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt
tätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin
melkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.
"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi
hänen puolestaan... Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella
teitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa
olittekaan!... Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se... Kuinka
voitte ja miten Wils jaksaa?"
Niin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.
"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme", Wade sanoi
tuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. "Olen vähitellen
tointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta
minusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin
ampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi
tuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin... Miten itse
voit, Collie?"
Tytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten
huuliensa ilmeen.
"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan
se olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla.
Saan olla paljosta kiitollinen."
"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en
oikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan."
"Voi, kertokaa nyt toki!" Collie pyysi houkutellen.
"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä
kiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja
luottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin
kanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua
hautaansa kukkuloille."
Omituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin.
Columbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen
lopetettuaan. "Ah, tottahan se on!" hän kuiskasi. "Se tappaisi hänet,
kuten minutkin."
"Rohkaiskaa mielenne, Columbine", Wade sanoi. "Elokuun kolmanteentoista
on vielä pitkälti aikaa... Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti
pakoon nähtyään minut?"
"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin
verisen jutun noista rosvoista."
"Vai niin! No, en vielä... Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt
näiden päivien kuluessa?"
Wade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön
kasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.
"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin
vastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan
hyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin,
melkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo,
milloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree
sitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä
seuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin
naimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti
palattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä.
Isäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin."
Columbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki
hänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen
hehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti.
Tuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade
kuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma
sydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan
tuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi
tarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja
astui kynnyksen yli.
"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?"
metsästäjä kysyi.
"Välejäänkö kansani?... Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen
kysymyksen?"
"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?"
"Ben, oletteko tullut hulluksi?"
"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille." Vanha pakko pani Waden
puhumaan. "Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani
heidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan.
Käytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin
sitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja
lähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan
aloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli
pettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni.
Hän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria
voidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat
tahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko
tunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen.
Ammuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa
paukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen
kuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen
revolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut.
Huomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti,
että hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän
tähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei
voinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää
Jackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen
rosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun
loppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin
rosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä
kolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän
sai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin
hirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän
kerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se
oli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin
vannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle."
"Ah, Ben, miten hirveää!" Columbine kuiskasi vapisten. "Kuinka voitte
kertoa minulle tällaisen kauhean jutun?"
"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa,
jotka nyt olette kuullut."
"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?"
Columbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. "Tuhlasitte vain
aikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!"
"Hm!" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun
odotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän
vastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta
voimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.
"Ben, minne olette menossa?" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten
häntä.
Wade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua
ovea.
"Ben!" Columbine huudahti järkytettynä.
Mutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen
varalleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään
huoneeseen hän sulki sen jälleen.
Bill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan,
tylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa
tunkeilevaisuuden varalta.
"Mitä haluatte?" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti
aavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.
"Belllounds, tahdon paljonkin", Wade vastasi. "Voitteko toimia niin,
ettei meitä häiritä?"
"Pönkitkää ovi."
Wade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän
kuivasi hikisen otsansa.
"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?" hän kysyi uteliaasti
Bellloundsiita.
"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte
vihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani
puolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne,
joka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun
kerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta."
"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja
sitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja
hirmuisempi tarina."
"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien
kuluessa."
"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?" metsästäjä
kysyi tiukasti.
"Tyttö on hyvin myöntyväinen."
"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa,
kunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille."
Vanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä
leimusivat menneiden vuosien tulesta.
"Wade, voitte mennä liian pitkälle", hän varoitti. "Pidän arvossa
hyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä
on minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän.
Olette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo
naimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi."
"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne
White Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että
poikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen
sekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on
ollut siihen oikeus."
"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi."
"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä
kuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta
hieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne,
Möly-Jackia?"
Belllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen.
Hän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon
ja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.
"Taivas varjelkoon! Wade --"
"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat", Wade
keskeytti. "Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne
milloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman
tyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä?
Puhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta."
"Sellainen ei ole mahdollista", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.
"Kuunnelkaa sitten minua ensin... Poikanne Jack, sanoakseni totuuden
vihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?"
"Hyvä Jumala, pelkään sitä", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen
nöyryytyksessäänkin. "Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla
käyttämättä sitä."
"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie
kuolee?"
"Mitä!... Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin
helposti."
"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee
naimisiin Jackin kanssa."
"Jos!... Hänen on pakko!"
"Emme pääse yksimielisyyteen", Wade vastasi lyhyesti.
"Oletteko te perheeni päämies?"
"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän.
Myönnätte sen kyllä heti... Belllounds, teette minut hulluksi! Ette
suhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin
ennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina
valkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on
rehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut
hurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee
häntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella.
Hän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa
itsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee...
Pyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta
avioliitosta."
"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista",
vanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.
"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani... Sanon teille suoraan
päin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun
itsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön
sellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä
elämää, jos teette sen!"
"Neljäkö?" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi
ilmaissut hänen nöyryytyksensä.
"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan
Collien, teidän ja Wils Mooren."
"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä."
"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet
uneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään
sellaisen jutun piakkoin... Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi
keskustella tyynesti?"
"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi,
voi!... Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin
minusta kummalliselta... Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä
koko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon
navat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt
lopettaa."
"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?" Wade kysyi järkähtämättömästi.
"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat
kärsivällisyyteni."
"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä."
Vanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut
ennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.
"En olekaan."
"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja
Jack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien
hänelle vaimoksi?"
"En, Wade, en missään tapauksessa."
"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen
avioliittoonsa poikanne kanssa?"
"Mitä?" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen
värisyttäessä häntä.
"Collie on tyttäreni."
Belllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä
lähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä
hetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.
"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?...
Hell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni."
Hän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei
näkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo
suuruudellaan.
Wade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä
Columbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta,
henkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt
muodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.
"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille... Jumalan tiet ovat
ihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien
äidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten
huolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen
ja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa.
Tunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä
tunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin.
Tuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään... Olisin
tuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja
kuurokin... Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin
hänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti
rakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten
saanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne
länteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton
enkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa.
Vaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme
naimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne
tänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen
aikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä
ravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä
rehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata
toistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää
minua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja
voittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri,
eräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta
sivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään
muukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin
ja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta
ei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap
minulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut
upseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka
rakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani
kiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei
kertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi
mustasukkainen siihen aikaan.
"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä
matkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo
etelän mieskin... Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän
liittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin
lähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja
ammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin
viattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies
oli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua
kertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua
jostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.
"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa,
jotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän
jälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain
heidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin
pohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös
tulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme.
Riitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei
tahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä
minua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja
muista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja
vaimolleni suurta vääryyttä.
"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa
kenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki
vaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi
luotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni
päättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki
oli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat
sytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen
oli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen
äitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet
tielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta."
Belllounds veti syvään henkeään.
"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin.
Wade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen... Olen
kohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen
rakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä
muille kuin Jackille... Aiotteko riistää hänet minulta?"
"En milloinkaan!" Wade vastasi surullisesti.
"Mitä! Miksi ette?"
"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan
hänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja
minun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin.
Minun olisi pakko kertoa Collielle totuus -- hänen äitiään kohtaan
tekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti... Hän
pelkäisi silloin minua."
"Hm!... Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!" Belllounds
huudahti.
"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää
takaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka
tahtoisinkin."
"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?"
"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä
ja minuakin nyt. Se on ainoa turvani."
"Hän vihaisi teitä, Wade."
"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä."
"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää
elämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja
kärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?"
"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta
tuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme
miehet suostuisivat sellaiseen."
"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!... Mutta
kaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta
en aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En
hitustakaan!... Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä
naimisiin poikani kanssa... Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin
pohjantähti."
"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?" Wade pyysi.
"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu."
"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton
toimeenpanemisella menetätte kaikki?"
"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?"
"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne,
kasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja
Collien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää
muutakaan, jonka vuoksi eläisitte."
"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade.
Salaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne."
Vaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan
metsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.
"Kun minun on pakko, silloin tulen... Mutta, vanhus, sanon teille
kerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon
tasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön... Tahdotteko luopua
tästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada
rakastamansa miehen omakseen?"
"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa,
Wils Moorea?"
"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan
ole ollut."
"Emme todellakaan!" vanhus jyrähdytti punastuen.
Pää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.
Hitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren
tuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen
hämmästyksestä.
"Ah, Wade, onko Collie kuollut?" hän huudahti.
Sellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden
surullisista kasvoista.
"Ei. Collie voi mainiosti."
"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?"
"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore,
olisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa."
Auringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden
juurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat
kullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli
kuin purppuran ja violetin värinen verho.
Rupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö
muodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi.
Taivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli
tietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket.
Hän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja
tuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja
pysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja
kummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän
hiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.
Wade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja
autiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan
sametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut
häntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen
olemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka
kuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä
saadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen
taistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä
vastaan.
Hän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka
pilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin
rangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut
tällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä.
Hänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut
vielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja
Mooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat
aivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia
säikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä
vuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti.
Wade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta
kaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi
nyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden
ja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha
kuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset
velvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot,
jotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista
toiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen
henkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että
olosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit
luonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan
Bellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen
kehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei
rankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa
ollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia
seurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia
kestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu
hänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli
nyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen
mielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa
Jack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt
vaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat
tuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta,
jonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt
pelastamaan Columbinea ihanteillaan.
Yö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain
juurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja
sudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön
pimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet
kirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti,
muodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.
Näiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen
ihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen
sielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa
tulevaisuudessa.
Aamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen
opaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet
ja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki
näyttää epätodelliselta.
Ja sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo
sairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän
oli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa.
Traagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä,
hänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen
loppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat
olleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin
hänen tyttärensä kotiin.
Wade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi
ruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen
hartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä
ahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi
hitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen
korvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä
alkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka
oli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen
verhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella
äänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka
ei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo
turmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja
merkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset
olivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen
onnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia
opettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain
vertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen
apunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato
ja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja
säälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin
hullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten
kasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat,
vääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä
korvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa
spektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka
jatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat
yhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle.
Ne ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet
loppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen
keskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin
näkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani,
kiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi,
Wade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.
Kesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät
askeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit.
Tapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä.
Hän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen,
jollaisia hän nykyjään teki joka aamu.
Columbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa
muodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin
yöllisen synkän valvomisensa kestäessä.
"Ystäväni, olin tulossa luoksenne... Ah. En jaksa enempää!"
Hänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja
hänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin
jälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.
"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!" hän huohotti.
"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää", Wade sanoi hiljaa.
"Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle."
"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää... Hän löi minua ja
teki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack
valehteli... Ah, sitä koiraa!... Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack
vannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua
luopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani... Mutta, Hyvä
Jumala, Jack yritti --"
"Collie, menkää nyt Wilsin luo", Wade keskeytti.
"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on
pakko. Mutta minä pelkään... Se tulee pahentamaan vain asioita."
"Menkää nyt!"
Columbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.
"Collie!" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä.
Hämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta
Wade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.
Vanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on
pakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.
"Vai niin!" hän huudahti kovasti. "Vai olette te täällä jälleen.
Sanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu
tästä raakkumisestanne."
Belllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla,
vaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka
on uskollinen itselleen.
"Sanon teille, että --"
Vanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin
säpsähtäen.
"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru
mielessä!"
"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä.
Tyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet."
Wade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja
traagillisen totuuden tunnuskuvalta.
"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen
munan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään
hyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa
kokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin.
Collie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan,
koska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi
mieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan
Hell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile."
Belllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen
vauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin,
kuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen.
Suuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa,
varmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille
päästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.
"Niin, lupasin kertoa teille", armoton ääni jatkoi. "Vahdin teidän
Möly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään
ja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet,
joiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin... Sellainen kirotun
viekas ansa!... Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore
tietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän
olisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien,
joka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan... Belllounds, poikanne oli
tuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin
olla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta.
Hän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa
tyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa... Möly-Jack!... Hän on piikki
sydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan
muu!... Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!"