Gore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain
Buffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula,
jota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään.
Tämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä
oli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen
Buffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä,
joista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White
Slidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore
Peakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään
helpommin noustavalle rinteelle.
Koko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä
harjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli
hyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit
turvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen
palasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin
kotonaan.
Bent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja,
jätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään
kuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden
vakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia
rosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana
ratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds
oli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan
samaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.
Fox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin
luo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja
Jack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli
poistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin
se näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan
häneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta
se tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja
selässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen
vyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi
näkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne
näytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei
ollutkaan mitään uutta hänelle.
Hän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä
olevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli
muutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas.
Linnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta,
valkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon
riistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah,
hänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa.
Se kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen
sekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin
kuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan
metsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen
vielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se
odotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.
Matka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi
jaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen
sakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita,
korkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan
johtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään,
että se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen
penikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen
hevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä,
jotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan
johtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.
Noin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle
ulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä.
Tältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa
mustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso
kimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut
savupatsas kiemurrellen ilmaan.
"Kas niin!" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän
kuononsa Waden kouraan.
Wade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän
rupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle
paikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä
tärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus.
Hän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne
heitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan
pieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka
johti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen
eikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen
jälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut
hakemaan rosvoilta maksua.
Silloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet
tulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa
liikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut
sellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin
hiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla
ympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien
ja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet
pystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien
yhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot
olivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli
rinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa
kasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen
takana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän
huomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan
ihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira.
Lähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja
vihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he
olisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.
Wade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin
kahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen
vieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista
paikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia
matalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti
piilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli
tehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä
maahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja
kuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.
Sitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä
käsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt
pahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti
kuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa
oksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan
vastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa
ne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän
lähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien
pimittäen kirkkaamman valon.
Hän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä,
korttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää.
Leväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin
kuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni
puolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään.
Tuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua
äänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa
voi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä
olevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.
Nousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan
muutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi
huoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla
auringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan
kuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista
kasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset
miehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä
toisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa
kullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi
tarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut
minkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon
paisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi
saada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin
Smithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä
näkemänsä johdosta.
Hän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään
tiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari
äänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.
"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!" hän huudahti.
Hänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä
mykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa
aukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.
"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin
saatte elää", Wade sanoi. "Mutta älkää liikahtako!"
"Emme me liikahdakaan!" Smith tiuskaisi. "Kuka olette ja mitä
tahdotte?"
Oli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka
liikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan.
Sitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko
kankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut
samanlaisessa tilanteessa ennenkin.
"Kuka olette?" hän huudahti käheästi.
"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut." Ääni oli Waden, hiljainen ja
kylmä, mutta syvä ja kaikuva.
"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin."
"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap", Wade vastasi.
Rosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.
"Cap! Miksi nimitätte minua niin?"
"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!"
Sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon
raskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa
silmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään.
Pelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen
henkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei
käsittänyt vielä sitä.
"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?" Folsom kysyi
käheästi.
Wade vaikeni.
"Kuka hiidessä tuo mies on?" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen
enemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan
se oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä
ja pelokas muisteleminen.
"Hänen nimensä on Wade", Belllounds sanoi töykeästi. "Hän on Wils
Mooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni
työssä viime talvena."
"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi
olla --"
"Kyllä, Cap", Wade keskeytti. "Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit
kasvosi muutamia vuosia sitten."
"Hell-Bent Wade!" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa
vapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea
kätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi
alkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.
"Ole varovainen, Cap", Wade varoitti. "Olisi suuri vahinko, ellen saisi
puhua hieman... Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi
Gunnisonin päiviltä."
Folson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt
hänen päätään.
"Hyvä Jumala, Wade!" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä
ilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan,
luultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka.
Huolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi
takaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän
kiroili kauheasti... "Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka.
Miksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan
Wadeksi?"
"Kyllä minä sen kerroin sinulle", Belllounds huusi punastunein poskin.
"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade -- W-a-d-e oikein
selvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun
mainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä."
"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti", Belllounds vastasi
halveksivasti.
"Ai-jai-jai!" rosvo kähisi. "Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä
oletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja
väsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman
tyhmästi."
"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa
isälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain
pikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö -- mies, jolla on
äänikin kuin naisella -- hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä
ja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä."
"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä.
Mutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet
hevillä unhota sitä opetusta... Wade, oletteko vanhentunut tahi
muuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?"
"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan
hauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion
kertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin
elämästä... Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata
tovereistasi, Cap?"
"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan
ruveta elämöimään", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.
Toinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja
hurjan näköinen, tiuskaisi nyt: "Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä
tämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa
tilanteessa?"
"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen",
Folsom murahti.
Kolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies
oratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi
sellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan.
Istuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta,
voimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.
"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä
on vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he
ovat kaikki kunnon miehiä", Wade sanoi.
Belllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään
urhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.
"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?" hän tiuskaisi
vihaisesti.
"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt
heidät."
Belllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi
koholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva
rosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.
"Möly, katsohan tänne!" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui
hetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja
savua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden
Bellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen
kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko
hänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin
haavanlehti.
Folsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. "Kuulehan, Möly-Jack, et
suinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai
mitä? Et suinkaan!"
Toiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että
tilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.
"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan
varkaudesta, jonka olette myyneet?" Wade kysyi harkitusti.
"Mitä karjaa tarkoitattekaan?" rosvo kysyi kuin hän ei olisi
kuullutkaan oikein.
"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille."
"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi
pitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut... En ole tiennytkään, että
Belllounds on syyttänyt siitä jotakin toista."
"Hän teki sen."
"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?"
"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä
ollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille
selkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa
omakseen."
"Miten romanttista!... Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan
oikein kummia."
Belllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen.
Kasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta
silmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat
raukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.
"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne", Wade jatkoi nopeasti.
"Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä
oli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada
jälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen
kolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on
naulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän
toisenkin vehkeen -- pienen rautaisen renkaan keskessä olevine
nauloineen -- ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia
hevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä --"
"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!" Folsom
huudahti. "Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan
edustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut
ajatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri
tuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan."
"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle
koukistetun... Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne
tuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus... Hän
meni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että
varastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi
sheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään
tänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän
jättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat
luultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne
tuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin
vedenjakajan yli... Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia
multakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin.
Möly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi
Mooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla."
"Hitto soikoon!" Folsom huudahti ihmetellen. "Ihminen ei ole
milloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan
isältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka
on rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen."
"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut
teitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä."
"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen
mahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi
asioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä
erilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!"
"En, Cap."
"Etkö uskalla?" rosvo karjaisi. "Istun tässä paikoillani ja ammun
silmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!... Wade, pistä
käteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit
ojentaa oman revolverisi päätäni kohti... Salli nyt, että tapan tuon
haisunäädän."
Belllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen
entisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä,
sillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli
pakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta
alahuulestaan.
"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt", Wade sanoi.
Folsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.
"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat
silmänsä puhki!... Sanon teille, että meidän on pakko taistella
kaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet
ensin!"
Ei kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä
kehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden
vallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä,
joka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.
"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka
sen itsekin sanon", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei
ollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. "Lyön nyt viimeisen vedon."
"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?" Wade kysyi tyynesti ja
hiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.
"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään
selkään!"
"Sinä voitit!"
Rosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen
pituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.
"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi,
Möly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin,
vaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun."
Sanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää
silmiin.
"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on
hitaampaa kuin ennen."
"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella", Wade vastasi.
"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi
minulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa
häntä?"
"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat
hänestä."
"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?"
"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät
sheriffi Burleylle."
Tällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen
hyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten
toivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla
murhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen
merkityksen.
"Toverit, tämä on onnenkauppaa!" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä
kuin pantteri revolveriaan kohti.
Hetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin
jonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan.
Revolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet,
kaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut
hypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä
heittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon
taakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei
ollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi.
Vetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.
Savu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma
kirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja
hänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän
aiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla
väännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava
väristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi,
ja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista.
Folsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan
kuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa
raivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä -- verinen ja
hirvittävä näky.
"Toverit, minä osuin häneen!" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen.
"Hän sai kerrankin tarpeekseen -- Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle.
Tapaan hänet siellä!"
Horjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään,
jolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen
haavoittuneesta ohimostaan.
"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds,
tässä on valehteleville silmillesi!"
Revolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen
hirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti
vei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo
tähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän
painoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan.
Folsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin
kädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.
Punapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta
kuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein
mahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen
oli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten
kivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja
hänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät
suojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan
ampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa
vasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti
niskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen
luotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia
liian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti,
jossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen
ikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän
käheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua
kauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu.
Waden nopea laukaus runteli sen.
Siinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen
taistelua -- pahan ja hyvän kamppailua -- samassa ankarassa koulussa
opittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri,
ojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa
suun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi
mureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen
ristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti.
Sitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää
saadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt,
sillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut
vastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran.
Hänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen
läheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan
melkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan
samalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa
ilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon
kaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen
mäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten
mainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan
vieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan
joutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi
ollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen
uhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti.
Hänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja
hänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin
kaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen
revolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin
jymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti
sen yli seinän puolelle.
Sitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen
ympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen
henkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen
traagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota
haihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa
huoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.
Wade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin
kädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren
tahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi
Bellloundsia.
Hän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut
teeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä
kuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.
"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!" Wade huudahti.
"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!" Belllounds rukoili suunniltaan
pelosta.
"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!... Tuo Cap Folsom
oli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta... Aion ampua sinua vatsaan ja
varokin silloin, ettei se tule kipeäksi!"
Belllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun
nöyryyttämänä.
"Mitä?" metsästäjä karjaisi. "Etkö tiedä minun tulleen tappamaan
sinua?"
"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole
milloinkaan tehnyt teille mitään... Älkää tappako minua. Antakaa minun
elää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!...
Säästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni."
"Olen Hell-Bent Wade!... Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat
ilmoittaa sinulle, kuka olen."
Waden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman
alkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa.
Hänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja
hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi
vaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja
Columbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen
kuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen
nimeen.
"Vanno luopuvasi Colliesta?" Wade komensi heiluttaen revolverejaan
verisillä käsillään.
"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!" Belllounds vaikeroi.
"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava
Colliesta ja annettava hänet Moorelle!"
"Vannon sen!... Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen
karjaansa, hän tappaa minut."
"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä.
Koeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi."
Belllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat
huulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut
lausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat
silloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja
raukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.
"Nouse ja irroita vyöni", Wade sanoi. "Sido sitten nämä luotien ihooni
tekemät reiät."