Katsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade
ajatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut
vaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan
tarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja
erikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä.
Hän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka
muutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa.
Wade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt
muuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin
menisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen
mieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin
kriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?
"Poikaseni, tulehan tänne", hän huusi paimenelle.
"Toveri, tämä näyttää pahalta", Moore sanoi änkyttäen.
Wade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.
"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin
miltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän
pitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi."
Moore pudisti päätään. "Ettekö voinut huomata, miten teräskova
Columbine oli?... Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte
saadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne
aikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä
jonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne."
"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään
päänsä silmukkaan", Wade vastasi.
"Joutavia!... Teette minut hulluksi", Moore huudahti kiihkeästi.
"Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte
tuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni,
mutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta
lemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan
itsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat
muuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne
muuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä
ja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta
minusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen."
"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko
myöntää se", Wade vastasi.
"Häh!" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja
anteeksipyytävästi ystävänsä olalle. "Suokaa minulle anteeksi, toveri!
-- Minähän tässä hullu olen... Mutta sydämeni on särkynyt."
"Sinä vain luulet niin", Wade vastasi urhoollisesti. "Ihmisen sydän ei
voi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen... Eikä missään ole niin paljon
perää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä."
Moore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli
tarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän
voiman.
"Wade, mitä tarkoitattekaan?"
"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta
hän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt
viekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi
isänsä karjan varkauteen."
"Miten mieletöntä!" Moore huudahti kalpein huulin.
"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä,
että hän voi tehdä sellaisen suunnitelman", Wade jatkoi. "Kuuntelehan
nyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja
isänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti
noin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua
viekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni
tehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni
kuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä,
kuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen
mustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi
vasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja
takoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on
laittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti
kainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen
ratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän
salviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon
haavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä
vaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten
hän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta
koetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä
karjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi
minä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan
päivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän
jätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta
astuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä
maahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa,
jossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia
hevosen ja kainalosauvan jälkiä... Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils,
kun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi
ruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut
sinut rosvoksi."
"Vieköön hänet piru!" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja
raivostuen.
"Veit sanat suustani."
"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä."
"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut
siihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti
tahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä."
"En, en mitenkään!" Moore vastasi kiihkeästi. "Sellainen on tietysti
mahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten
suloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja --"
"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä", Wade keskeytti
vakavasti. "Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?"
"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin
Colliekaan omia tietojaan."
"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten
kanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan
varasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää
rosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan.
Hän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä
heidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän
suunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi
tappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista
juuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä
sinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin
varkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki
Smithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan
helposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota
Möly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii
hänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja
jotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin."
"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan
mahdollistakaan!... Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten
silloin? Miten silloin Collien käy?"
"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni", Wade
vastasi.
"Mutta minun vuokseni -- ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu
suunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään,
vihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?"
Wade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään
kysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.
"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa", hän vain
sanoi.
"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta
nyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni
horjuu. Minä... Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle
rukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä
itsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa,
ja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei
välitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon
ja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko
elämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill
Bellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill
Bellloundsin poika... Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee
naimisiin Jackin kanssa?"
"Tiedän", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi
hänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä
paimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.
"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?"
"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni", Wade
vastasi.
Silloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti
suoraksi.
"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan
salaatte minulta jotakin!" hän huudahti käheästi.
"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki."
"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie
kuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin
tunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te
olette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin
hihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua.
Toisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne
vuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen,
että minun pitää luottaa teihin... Wade, ette voi olla aina
erehtymätönkään."
"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti
mielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä
asiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan.
Sinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi.
Minä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä
enempää?"
"Emme, Wade, emme todellakaan", Moore vastasi vakavasti.
"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka
ne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet."
Moore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea
Waden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen
rohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.
Waden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack
Belllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti
täyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään
kuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja
oli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja
säilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä
laaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin
Kremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen
oli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa
oli ajamassa vain muutamia paimenia.
Wadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön
aikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei
kukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds
kykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi
tuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun
koittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset
Wilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi
pöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.
Odottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla
kun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään
tapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa
syyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.
Sattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten
kanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja
väsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.
Lem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.
"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä... ja hän siellä näkyy
olevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?"
Paimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.
"Bent, mitä tästä ajattelette?" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin
päin. "Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa."
Kartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti
vieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.
"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin", Wade vastasi.
"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat
oikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia", Lem sanoi.
He vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja
tarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli
kuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien
jotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.
"Hei siellä!" hän huusi. "Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils
Moore tänne!"
"Hyvä on isäntä!" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.
Belllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan
jostakin.
"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?" Lem kysyi.
"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä",
Wade vastasi.
"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti,
sillä Burley haluaa tavata Wilsiä."
"No, vaikka olisikin", Montana sanoi, "voit lyödä vetoakin siitä, ettei
Wils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin
miehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan."
"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä
tarpeeksi suuri", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti.
"Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin
asiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa
Wilsin tänne." Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.
Wade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.
"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?" Montana
kysyi hämmästyneenä.
"Kyliä minä aion olla läsnä", Wade vastasi kävellen pois saadakseen
olla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin
hämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että
Jack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei
ollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea,
että hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut
mies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden
lukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut
tekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että
hän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä
vanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen
menetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita
paimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa.
Burley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin
omantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen
erittäinkin rosvoille.
Tämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka
Columbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja
vapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti
olevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän
sekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän.
Siihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei
voinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli
pahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä
uhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.
Hän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea
heidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin
näkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta
kohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.
"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä", Wade
sanoi.
"Mistä sitten?" paimen kysyi tiukasti.
"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä."
"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri,
muistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?"
"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä --"
"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa
vain mukaan", Moore keskeytti. "Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo
sinä pojat mukanasi."
"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti."
Kun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli
Mooren hevosen vieressä rakennusta kohti.
Belllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.
"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni", hän sanoi
töykeästi.
"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä
pihalla, mitä teillä on minulle sanomista", paimen sanoi tyynesti.
Karjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja
voimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.
"Tulkaa tänne ulos, miehet!" hän huusi ovelta.
Äänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan
tulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin
pukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine
silmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran
näköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti
liivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla
oikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän
kantoi paperikääröä.
Wade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli
odottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja
iloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.
"No mitä nyt, hitto soikoon!" Burley huudahti kumartuen äkkiä
voidakseen tarkemmin katsella Wadea.
"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota
niin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.
"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!" sheriffi
huudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti.
Hänen kasvonsa värähtelivät. "Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan
saadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut
ollenkaan!... Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö
siinä todellakin olet?"
"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi", Wade
vastasi.
"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta", Burley sanoi tarkoittaen
tovereitaan. "Karjanomistajia suuren järven rannoilta... Pojat, olette
kuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa
taistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla
on pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa
sinä nyt täällä liikut?"
"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt
petoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein
kokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän
nuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla
liikkuvaa karjaa."
Burley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli
mahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään
hänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.
"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime
vuosien kuluessa usein käynytkään."
Paimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.
Belllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään
voitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.
"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen
pahoillani, että minun on pakko sanoa se."
"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?" paimen vastasi katsoen
vanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.
"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua."
"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle", Moore tiuskaisi.
Jack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman
huojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan
voitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli
olevansa sen herra.
Wade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta
tarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin
kiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen
tiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan
ja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa
ja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.
"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?" Moore kysyi kärsimättömästi.
Tämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa
kainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta
hän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko
Moorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.
"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta", Jack sanoi hiljaa käheästi.
Sanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.
Moore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä,
mutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.
Muutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem
Billings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim
näytti jäätyvän paikoilleen.
Mooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet
hetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua
enää milloinkaan.
"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!" hän huudahti vihdoin.
"Kyllä!" Belllounds vastasi kovasti.
"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen
varastanut karjaa?"
"Niin!"
"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja
joka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?" Moore kysyi
viitaten metsästäjään.
Waden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei
ollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.
"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?" hän karjaisi entiseen
kärsimättömään tapaansa. "Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!...
Ja mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin --"
Burleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.
"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne", hän
sanoi kuivasti, "mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne
herra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin.
Ymmärrättekö?... Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin
Moorelle, niin tehkää se äkkiä."
"Olen sanonut sanottavani", Belllounds vastasi pahantuulisesti.
"Millaisilla perusteilla syytät minua?" Moore kysyi.
"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani."
Burley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn
lattialle.
"Moore, laskeutukaa satulasta", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli
tehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: "Tälläkö
hevosella enimmäkseen ratsastatte?"
"Minulla ei olekaan muuta."
Burley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti
siitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä
oleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli
vaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen
hevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä
palaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore
säilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen
tupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä
lopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne
sopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi
nähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin
seurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren
hevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen
mustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin.
Kavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley
sovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen
empimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen
teräskengän tekemä.
Burley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet
suoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.
"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?" sheriffi kysyi.
"Kyllä ne ovat sen näköisiä", paimen vastasi.
"Ne ovat varmasti teidän!"
"En voi sitä kieltääkään."
"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta.
Seurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan
vievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime
aikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet,
missä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet
ostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme
hevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat
ajaneet Bellloundsin karjan sinne... Onko teillä vielä jotakin muuta
sanottavaa?"
"Ei. Ei täällä", Moore vastasi tyynesti.
"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua
varten."
"Hyvä on. Minä tulen."
Vanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat
punaiset ja hänen silmänsä leimusivat.
"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!" hän sanoi vihaisesti. "Olen
aina luullut sinua rehelliseksi mieheksi... Tunnusta nyt suoraan koko
kirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin
mieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt
se meille suoraan."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa", Moore vastasi.
"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis
tappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin
annan sinulle anteeksi... En ole unhottanut sitä, että sinua on
kohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut
nuori ja kuumaverinen."
Karjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli
melkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä
käytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä
itseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua,
pelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin
omituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen
entisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se
tekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.
"Isä, kuulin sanasi!" hän huudahti tullessaan heidän luokseen
peloissaan ja suurin silmin. "Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista,
jonka tahdot antaa hänelle anteeksi?"
"Collie, mene takaisin huoneeseesi", Belllounds määräsi.
"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista", hän sanoi pelästyen yhä
enemmän katsoessaan miehestä mieheen. "Ah, sheriffi Burley, oletteko
tekin täällä?" hän huohotti.
"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani
tulostani", Burley vastasi.
Tytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja
lumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi
vähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin
hänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.
"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten... Mitä
hän on tehnyt? Miksi olette täällä?"
"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet."
"Ah!... Mutta miksi?"
"Koska hän on varastanut isänne karjaa."
Columbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: "Tässä
on varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!"
"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa", Burley vastasi hyvin
hämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei
hänkään voinut olla paha naiselle. "Mutta asia näyttää hyvin tukalalta
Moorelle... Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä -- vasemman
etujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen
hevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä
ympyröitä pisteineen... Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun
karjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine."
"Kuka vei teidät noille jäljille?" hän kysyi tiukasti.
"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni
tuodakseen minut tänne."
"Jack! Jack Bellloundsko?" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja
hurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin
repiäkseen tämän kappaleiksi. "Sinä siis veit sheriffin noille
jäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!"
"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin", Jack vastasi käheästi.
"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!... Mutta sinä
olet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä
paholainen, sinä --" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti
vapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.
"Ah, hyvä Jumala!... Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!"... Hän
kätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän
kokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson
Moorea kohti.
"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack
Bellloundsille ja minulle?"
Moore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen
sieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja
kaunopuheinen.
"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni...
Isäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta."
"Sinä valehtelet", Columbine kuiskasi. "Ja minä sanon heille, miksi sen
teet."
Moore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin
olisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti
tuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea
ja nykäisi häntä.
Tällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi
muutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut
häpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä
sen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.
"Collie", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan
omituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, "ei
enempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei
ainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen
ystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan
ne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä
olisikaan."
Vaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun
voimasta.
"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!" hän huudahti.
"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on
uskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin
monta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt
huoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää."
Hän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän
kuiskasi: "Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte
isäksenne."
Sanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan
joukkoon.
"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin
määrättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?"
"Kyllä mielelläni", Burley vastasi sydämellisesti.
"Vastustan sitä", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. "Hän on
tunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan."
"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin
Denverissä. Tiedätte kai sen?" Burley vastasi kuivan leikillisesti.
"Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin
luonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi."
Paimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän
lähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun
Waden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: "Kuulkaahan,
Belllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä
Wadea."
"Olette oikeassa", vanhus vastasi.
Mutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään
nauruun.