Wade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen
ratsasteli hyvin harvoin.
Hän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään
asuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön
vilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen
huulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti
miettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut:
"Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!" ja hän odotti.
Wade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa.
Kuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat
askeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia
piileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin
silmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina
etsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan
omituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut
Columbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta
katsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä
olevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo
sekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä
ja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista
etsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen
heidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja
kummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa
vahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan
onnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni
arkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja
olisi melkein voinut koskea häneen.
Möly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin
synkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.
Kevättarkastus pantiin toimeen toukokuussa. Wadekin oli otettu
suopunkimieheksi ja vasikoiden merkitsijäksi Jack Bellloundsin, White
Slidesin työnjohtajan, komennuksen alaiseksi. Tarkastuksessa huomattiin
karjasta puuttuvan noin sata päätä, joiden joukossa oli muutamia
merkittyjä sonneja, hiehoja ja vasikoita sekaisin. Belllounds kuunteli
näitä hämmästyttäviä uutisia raivoten. Hän oli kyllä tiennyt
valmistuakin siihen. Paimenet ilmoittivat syyksi talven kuluessa
tapahtuneet kuolemantapaukset, puumien aiheuttaman häviön ja sen, että
muutamia eläimiä oli voitu varastaakin sitten viime tarkastuksen. Wade
kielsi tämän kaiken tiukasti. Puumat eivät olleet tappaneet kuin
muutamia elukoita eikä ainoatakaan ollut hautautunut kinoksiin eikä
paleltunut kuoliaaksi, ei ainakaan siitä päättäen, mitä hän oli saanut
selville. Mutta nuori työnjohtaja mykistytti heidät kaikki. "Ryövätty!"
hän sanoi synkästi, "Näillä kukkuloilla on liian paljon kulkijoita ja
uudisasukkaita." Hän poistui jättäen kuulijansa miettimään asiaa.
Jack Belllounds joi, mutta ei kukaan nähnyt häntä juovuksissa eikä
kukaan voinut ilmoittaa, mistä hän hankki viinaa. Hän ratsasti kovasti
ja nopeasti lähettäen paimenet toiselle suunnalle ja lähtien itse
toiselle; hän oli muuttunut oikulliseksi, viekkaaksi ja paljon
kärsimättömämmäksi kuin ennen. Joinakin iltoina hän ratsasti
Kremmliniin tahi ainakin sanoi niin, ja seuraavana aamuna paimenet
löysivät taasen laitumelta piloille ajetun hevosen. Toisina iltoina hän
houkutteli ja usutti heidät pelaamaan pokeria, jolloin he voittivat
enemmän hänen rahojaan kuin he halusivat laskea.
Columbine kuiskasi surullisesti Wadelle, ettei Jack kiinnitä häneen
enää minkäänlaista huomiota, ja lisäsi, että vanhus pani tämän Jackin
kylmenemisen ja perääntymisen hänen välinpitämättömyytensä syyksi koska
hän ei ruvennut määräämään hääpäivää, joka kuitenkin on määrättävä.
Tähän Wade kuiskasi vastaukseksi: "Älkää milloinkaan unhottako, mitä
sanoin Wilsille ja teille tuona päivänä."
Siten Wade rohkaisi Columbinea kaukonäköisellä valtiudellaan ja piti
häntä silmällä kaukaa. Hän ei ollut enää tervetullut suureen
arkihuoneeseen, sillä Belllounds taipui poikansa vaikutusvallan
alaiseksi.
Pari kertaa Wade yllätti Jack Bellloundsin pajasta aikaisin aamulla.
Nämä kohtaukset olivat kyllä satunnaisia, mutta Wade muisti kuitenkin
aina, miten samanaikaisuus houkutteli häntä sinne ja olosuhteet
suurensivat hänen omituisia päätelmiään. Ei ollut olemassa
minkäänlaista syytä, miksi Jack ei olisi saanut askarrella pajassa
varhain aamuisin, mutta Wade seurasi turmiokasta opasta. Hän oli aivan
samanlainen kuin hänen koiransa Fox, ettei milloinkaan poikennut
toisille jäljille. Saatuaan sopivan tilaisuuden hän meni pajaan
nuuskien sen perin pohjin niin terävin silmin, kuin hänellä olisi ollut
koiran vainu. Ja lattian tomussa hän oli nähnyt pieniä ympyröitä,
joiden keskellä oli piste ja jotka olivat kaikki samankokoisia. Niiden
näkeminen ei järkyttänyt häntä, ennenkuin hän selvästi muisti nähneensä
samanlaisia ympyröitä pisteineen Mooren tuvan savilattiassakin, johon
Mooren kainalosauva oli kaivanut niitä. Wade irvisti silloin kuin susi,
joka näyttää torahampaansa. Eivätkä sudenkaan vaistot olisi voineet
voimakkaammin tuntea hävittämishalua.
Tuo Waden taivaanrannalle ilmestynyt pilvi laajeni ja tummeni, muuttui
uhkaavan ja myrskyisen näköiseksi ennustaen salamoimista ja sisäistä
onnettomuutta. Tämä pilvi oli hänen mielessään, se oli kuin hänen
sielunsa vihjaus ja jonkunlainen profeetallinen tunne antaa samalla
mitalla. Minne ikinä hän menikään, sinne salama iski!
Merkityksellistä oli, että Belllounds palkkasi uusia miehiä. Bludsoe
erosi ja Montana Jim muuttui äreäksi näiden päivien kuluessa ripustaen
revolverin vyölleen. Lem Billingskin oli uhannut lähteä. Kun Jack
Belllounds sai uusia ja outoja miehiä komennettavakseen, jännitys
laukesi hieman ja asiat menivät taasen jonkun aikaa tasaista menoaan.
Joka kerta kuin vanha tilanomistaja näki Waden, hän mulkoili ja pudisti
päätään kuin taistellakseen taikauskoa vastaan järkevillä
oikeudenmukaisilla ajatuksilla. Wade tiesi, mikä Bellloundsia vaivasi,
ja se vahvisti hänen synkkää aavistustaan, joka tuntui juurtuvan yhä
lujempaan kuin myrkyllinen jäkälä.
Wade pistäytyi joka päivä ystävänsä Wilson Mooren luona ja heidän
keskustelunsa pyöri enimmäkseen tuon asian ympärillä, josta oli
kehittynyt heitä molempia hallitseva intohimo. Mutta vihdoin koitti
sellainenkin aika, jolloin Wade luopui ystävällisestä puheestaan ja
välinpitämättömyydestään.
"Bent, ette ole enää samanlainen kuin ennen", Moore sanoi kerran
hämmästyen huomiostaan. "Olette menettämäisillänne toivonne ja
luottamuksenne."
"En, vaan minulla on vain jotakin mielessä."
"Mitä sitten?"
"En voi ilmoittaa sitä sinulle vielä."
"Olette saanut helvetin mieleenne!" paimen tiuskaisi julmasti aavistaen
jotakin.
Wade ei ollut kuulevinaankaan viittausta, vaan käänsi puheen muihin
asioihin.
"Wils, ostelet luullakseni yhä karjaa?"
"Kyllä. Kuten tiedätte, olen säästänyt hieman rahaa ja mitäpä sen
kirstun pohjalla pitäminen hyödyttää. Ostan halvalla. Viiden vuoden
kuluttua on minulla viisisataa, ehkäpä tuhatkin päätä. Wade, vanha
isäni ihastuu nähdessään minun päässeen näin hyvään alkuun."
"Niin, alku on hyvä, sitä ei voida kieltää. Oletko ostanut
merkitsemättömiäkin eläimiä?"
"Olen kyllä. Kuulkaahan nyt, toveri, ette suinkaan ole millännekään
noista näillä seuduilla tapahtuneista mitättömistä rosvouksista?"
"Wils, ne eivät ole niinkään mitättömiä enää. Ne lisääntyvät
päinvastoin huolestuttavasti."
"Olen ollut niin huolellinen, että olen hankkinut kauppakirjat kaikille
kaupoilleni", Moore sanoi. "Joudun siten loukkaamaan muutamia myyjiä,
jotka eivät osaa kirjoittaa. He eivät ole tottuneet sellaiseen
menettelyyn. Aloitan kuitenkin tämän omalla tavallani."
"Oletko myynyt karjaa?"
"En vielä, mutta Andrewsin pojat ajavat juuri parhaillaan Kremmliniin
kolmeakymmentä nautaa myydäkseen ne siellä."
"Vai niin! Nyt minun pitää lähteä", Wade vastasi ja oli
merkityksellistä hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa, että hän
poistui nuoren ystävänsä luota ilmaisematta tälle mitään. Hän huomasi
kyllä Mooren levottomuuden, mutta tapausten kehitys White Slidesissä
oli jo sivuuttanut sen kohdan, jolloin myötätuntoinen ja lisääntyvä
toivo olisi edistänyt Waden suunnitelmia. Ja sitäpaitsi, samoin kuin
nämäkin tapahtumat, samoin hänenkin mielensä muuttui asteittain kuin
verkon silmät, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa saavuttaakseen
huippukohdan.
Sinä iltana Wade maleksi paimenien ja uusien miesten joukossa pienen
varastohuoneen edustalla, jossa Belllounds säilytti elintarpeita
kaikille. Hän oli ollut siellä ennenkin toivoen näkevänsä
tilanomistajan pojan. Tällä kertaa hänen toivonsa toteutuikin, sillä
Jack Belllounds kahnusteli paikalle asuinrakennuksesta. Hän kohtasi nyt
kohteliaisuutta ja tottelevaisuutta siellä, missä hänelle ennen oli
naurettu ja ynseilty. Niin kauan kuin hän itsekin työskenteli kovasti,
paimenet sietivät häntä. Tuo hänessä tapahtunut kummallinen muutos
näyttikin olevan vakavampaa laatua. Keskustelu liikkui nytkin
tavallisuuden mukaan karjassa paimenien nauraessa ja ilakoidessa. Wade
valitsi väliajan, jolloin keskustelu hetkeksi taukosi, ja silmin, jotka
leimusivat hänen leveälierisen hattunsa suojassa hän tarkasteli
Bellloundsin poikaa.
"Kuulkaahan, pojat, Wils Moore on alkanut myydä karjaa", hän huomautti
ylimalkaisesti. "Hän on palkannut Andrewsin pojat apulaisikseen."
"Niin, Wils näyttää todellakin levittävän siipensä tullakseen oikeaksi
karjanomistajaksi!" Lem Billings huudahti. "Olen hyvin iloinen
kuullessani sen. Hän rikastuu vielä varmasti."
Waden huomautus ei aiheuttanut enää muita mielenkiintoisia
huomautuksia, mutta hän halusikin vain tutkia Jack Bellloundsin
salaisia ajatuksia. Hän huomasi, etteivät ne ilmaisseet mielenkiintoa,
ei välinpitämättömyyttä eikä halveksimista, vaan kohdistuivat johonkin
uuteen, joka punasi hänen poskensa hetkiseksi ja vapisutti hänen
ruumistaan. Sitten hän taivutti päänsä, maleksi paikalla vielä hetkisen
ajatuksissaan ja poistui vähän ajan kuluttua.
Millainen sitten tuo Jack Bellloundsin aivoissa syntynyt ajatus lienee
ollutkaan, pani se kuitenkin Waden päättämään jotakin hyvin äkkiä. Hän
meni asuinrakennukseen ja koputti arkihuoneen oveen. Huoneessa oli
valkea, joka lähetti säteitään ikkunoista hämärään. Columbine aukaisi
oven laskien Waden sisään. Kirkas tuli räiskyi takassa. Wade katsahti
rauhoittavasti tyttöön.
"Iltaa, neiti Collie. Onko isänne tavattavissa?"
"Ah, tekö sieltä tulettekin, Ben!" Columbine vastasi säpsähtäen. "Kyllä
isä on täällä."
Vanhus kohotti katseensa paperista, jota hän parhaillaan luki. "Iltaa,
Wade! Mitä voin tehdä puolestanne?"
"Belllounds, olen tappanut puumat ja useimmat muutkin pedot
laitumiltanne. Viime aikoina olen saanut tehdä kaikenlaista niin
ahkerasti, etten ole joutanut huolehtimaan omista asioistani ollenkaan.
Haluan erota."
"Wade, olette varmaankin riitautunut taasen Jackin kanssa?" vanhus
huudahti nousten.
"Ei mitään sellaista. En ole vaihtanut sanaakaan Jackin kanssa pitkiin
aikoihin, mutta en tahdo kieltää sitäkään, ettemme voisi riitaantua ja
luultavasti kävisikin niin piakkoin. Poistumiseni syy ei ole
sellainen."
Tämä selitys muutti nähtävästi asian kokonaan. Belllounds näytti
äärettömästi huojentuneelta.
"Hyvä on. Maksan teille palkan kuukauden loppuun asti. Siihen ei ole
enää pitkää aikaa. Saatte poistua huomenna."
Wade kiitti häntä ja odotti muita huomautuksia. Columbine oli
kohdistanut suuret silmänsä kysyvästi Wadeen, jonka oli sitä hyvin
vaikea kestää. Hän koetti katsoa jälleen rauhoittavasti tyttöön, mutta
Columbinen silmien ihmettelevä ja vakava ilme ei muuttunut.
"Ben, ette suinkaan aio poistua White Slidesistä?" hän kysyi.
"Viivyn luullakseni seudulla vielä jonkun aikaa", Wade vastasi.
Belllounds pudisti päätään pahoittelevasti ja miettiväisestä.
"Muistan nekin ajat, jolloin ei kukaan mies halunnut poistua
palveluksestani. Mutta ajat muuttuvat. Olen vanha mies jo ja ehkä olen
muuttunut äreäksi. Ja sitten on tässä tuo poikakin."
Kohauttaen leveitä hartioitaan hän näytti karkoittavan nämä
pessimistiset ajatukset kauas luotaan.
"Wade, aiotte siis lähteä jälleen vaeltamaan. Olette aina menossa, vai
mitä?"
"Ei minulla ole minnekään kiirettä", Wade vastasi.
"Saanko siinä tapauksessa kysyä, miksi poistutte?"
"Kyllä. Aion ruveta kasvattamaan karjaa Mooren kanssa. Hän on
tavattoman viisas poika ja hänen isällään on suuria samanlaisia
harrastuksia. Olen säästänyt hieman rahaa enkä ole enää mikään tämän
kevään poikanen. Wils on alkanut ostaa ja myydä karjaa ja aikomukseni
on yhtyä häneen."
"Vai niin!" Belllounds naurahti ymmärrettyään asian. Hän synkkeni ja
hänen suuret silmänsä tuijottivat vakavina leimuavaan tuleen. Hän
arvasi tämän selityksen alla piilevän jotakin.
"Niin, tämä on vapaa maa", hän sanoi vihdoin, ja ilmeisesti hänen
persoonalliset harrastuksensa saivat väistyä hänen oikeudentuntonsa
tieltä. "Kun otan huomioon nämä maatilani kummalliset olot, olisin
toivonut Mooren ja teidän aloittavan jossakin muualla. Sellainen on
luonnollista. Suon kuitenkin onnea yrityksellenne samoin kuin toivon
teidänkin suovan minulle."
"Belllounds, kaikki ihmiset toivovat parastanne", Wade vastasi.
"Toivon, ettette pahastuisi poistumisestani. Katsokaa, olen Wils Mooren
puolella näissä kummallisissa oloissa, kuten suvaitsette niitä nimittää.
Hänellä ei ole ketään muuta. Vannon, että muistellessanne entisyyttänne
juolahtaa mieleenne, miten olette ruvennut jonkun onnettoman puolelle
hylkäämättä häntä sitten. Eikö ole totta?"
"Kyllä, enkä ajattele teistä sen pahempaa, vaikka puhuttekin noin."
"Hyvä on! Nyt koirista. Luovutan lauman teille takaisin nyt hyvässä
kunnossa. Haluaisin ostaa Foxin."
"Ette osta mitään! Annan mielelläni teille Foxin lahjaksi."
"Olen hyvin kiitollinen", metsästäjä vastasi kääntyen mennäkseen. "Fox
on oleva minulle suureksi avuksi. Belllounds, aion ottaa selvän niistä
rosvoista, jotka ryöstävät karjaanne. He alkavat tulla jo liian
rohkeiksi."
"Wade, aiotteko tehdä sen omin nokkinenne?" vanhus kysyi hämmästyneenä.
"Kyllä. Pidän ihmismetsästyksestä enemmän kuin mistään muusta ja sitten
minulla on siihen henkilökohtaisia syitäkin. Tiedätte, että tuo vihjaus
uudisasukkaihin koskee Wilson Mooreakin."
"Joutavia!" vanhus huudahti sydämellisesti. "Luuletteko, että ainoakaan
näillä kukkuloilla asuva karjanomistaja luulee Wils Moorea varkaaksi?"
"Sellaista kuiskitaan", Wade vastasi. "Ja muistatte kai kaikkien
karjanomistajien myöntävän, että he ovat varastaneet hieman alussa."
"Mitä vielä! Eri asiahan se on! Jokainen uusi karjanomistaja ottaa
muutamia merkitsemättömiä vasikoita ja pitää ne. Karjan varastaminen on
jotakin muuta. Voisin yhtä hyvin epäillä omaa poikaani rosvoksi, kuin
Wils Moorea."
Belllounds puolusti rehellisesti ja lämpimästi nuorukaista, joka kerran
oli ollut hänen palveluksessaan ja jonka hän tiesi rehelliseksi, mutta
käyttämänsä vertauksen tärkeyteen hän ei kuitenkaan kiinnittänyt sen
suurempaa huomiota. Hän oli onnellisen karjanomistajan perikuva,
mielipiteissään varmistunut mies, joka voi puhua ylpeästi ja
ajattelemattomasi omasta pojastaan ja olla oikeamielinen toistakin
kohtaan.
Wade kumarsi poistuen ovelle. "Odotinkin teidän sanovan niin,
Belllounds... Tulen luoksenne heti, jos vain löydän jonkunlaisia
merkkejä metsistä. Hyvää yötä!"
Columbine meni hänen mukanaan kuistin päähän kuin hänen tapanaan olisi
ollut kulkea niiden varjojen edellä, jotka synkistyttivät molempien
Bellloundsien elämää.
"Ben, teillä on jotakin mielessä", hän sanoi tarttuen häneen vapisevin
käsin.
"Kyllä, mutta älkää olko millännekään", Wade kuiskasi takaisin.
"Kuiskitaanko todellakin sellaista, että Wilson olisi rosvo?" Columbine
kysyi kiihkeästi.
"Kyllä joku, Collie."
"Kuinka halpamaista! Mutta kuka?" Columbine kysyi kalveten.
"Hiljaa, tyttöseni! Tehän aivan vapisette", Wade vastasi varovaisesti
puristaen hänen kättään.
"Ben, he kiusaavat minua kovasti, että määräisin toisen hääpäivän. Isä
on vihainen minulle nyt. Jack on alkanut jälleen vaatia. Pelkään häntä,
sillä hän ei kunnioita minua ollenkaan. Hän tapailee minua käsillään,
jotka ovat kuin käpälät, ja minun on pakko riistäytyä irti... Ah, Ben,
rakas ystäväni, mitä maailmassa minun pitää tehdä?"
"Älkää suostuko. Vastustakaa Jackia. Sanokaa vanhukselle haluavanne
ajatusaikaa. Käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun Jack on poissa ja
ratsastakaa Buffalo-laaksoon puhuttelemaan minua."
Waden oli irroitettava kätensä hänen otteestaan ja työnnettävä hänet
hellästi takaisin. Kuinka kalpeilta ja surullisilta Columbinen kasvot
näyttivätkään!
Wade otti hevosensa, tavaransa ja koiransa Foxin muuttaen asumaan
Wilson Mooren luo. Paimen tervehti Waden tuloa iloisesti ja teki
hänelle loppumattomia kysymyksiä.
Siitä päivästä alkaen Wade oli White Slidesin takaisilla vuorilla
varhain ja myöhään, yksin ajatuksineen ja suunnitelmineen ja tuntien
yhä enemmän, että jotakin tulee tapahtumaan. Eräänä kesäkuun päivänä,
kun Jack oli ratsastanut Kremmliniin, Wade tapasi Columbinen
Buffalo-laaksoon vievällä tiellä. Tytön oli pakko puhutella häntä
saadakseen lohdutusta ja voimaa. Wade ylitti suuresti luulonsa
rohkaistessaan häntä. Columbine oli omituisessa mielentilassa, ei
horjumisesta kahden mahdollisuuden välillä, vaan paikallaan
pysymisestä, kuin hänen tahtoansa olisi jarrutettu ja odotettu jotakin
voimaa, joka olisi kumonnut esteen. Hän ei kysynyt Wilson Mooren
voinnista mitään eikä Wadekaan uskaltanut mainita hänestä sanaakaan,
mutta hän koetti taivuttaa metsästäjää tulemaan hänen luokseen joka
päivä tahi ei ollenkaan. Wade vastasi hänen pyyntöönsä ja
vaatimukseensa lupaamalla hänelle, että hän saapuu hänen luokseen
tapahtukoon sitten vaikka mitä. Columbinen piti niin ollen uskaltaa
useammin ratsastusretkille.
Toisen viikon kuluessa kesäkuun alusta Wade ratsasti tervehtimään
Lewistä, kullankaivajaa, ja sai kuulla häneltä jotakin sellaista, joka
vaikeutti rosvojen asiaa. Lewis oli epäillyt ja toiminut omalla
tahollaan. Hänen sanojensa ja luulojensa mukaan Gore Peakiin oli viime
aikoina tullut joukko raakoja miehiä, jotka olivat etsivinään sieltä
kultaa. Lewis ei sanonut tuntevansa ketään niistä. He olivat
ratsastaneet hänen majalleen, ostaneet ja lainanneet häneltä ja hänen
poissaollessaan varastaneet. Hän otaksui niiden olevan paossa täällä
tehtyään jotakin ilkeyttä jossakin toisessa seudussa. He eivät
uskaltaneet Kremmlinin eikä Elgerian lähimaillekaan. Ja sitten
toisekseen, Smithin miehet Elgeriasta ratsastivat edestakaisin sen ja
toisten paikkojen väliä kuin hevosiaan hakevat karjanomistajat. Tuossa
joukossa ei ollut kuin kolme miestä, Smith niihin luettuna. Lewis oli
nähnyt noiden miesten ajavan merkitsemätöntä karjaa. Lopuksi Lewis
sanoi kuin sivumennen, että hän oli nähnyt Jack Bellloundsin
ratsastelevan metsissä, mikä ilmoitus kiinnitti suuresti Waden mieltä.
Kullanetsijä ei kuitenkaan yhdistänyt laisinkaan Bellloundsin poikaa
noihin muihin seikkoihin, jotka olivat niin mielenkiintoisia Wadesta.
Paimenet ja metsästäjät käyttivät seuduilla olevia teitä ja vaikka he
eivät tehneetkään sitä säännöllisesti, ei siinä ollut mitään tavatonta.
Wade viipyi koko yön Lewisin vieraana ja ratsasti seuraavana aamuna
kuusi penikulmaa vedenjakajaa pitkin ja sitten erääseen laaksoon, josta
hän vihdoinkin löysi kullankaivajan kuvaileman tuvan. Se oli hyvin
piilossa metsän laidassa, jossa lähde pulppusi esiin matalan kallion
alta. Wade ei olisi löytänytkään sitä niin helposti, ellei hän olisi
huomannut tätä vesipaikkaa ja nähnyt hevosten jälkiä. Siepaten pyssyn
käteensä hän kiersi metsään jalkaisin, kuten juomassa olevia
antilooppeja vaaniva metsästäjä. Tuvan piipusta ei noussut savua,
sieltä ei kuulunut melua eikä sen läheisyydessä näkynyt ainoatakaan
hevosta, ja katseltuaan sitä hetkisen Wade meni lähemmäksi
tarkastaakseen sen. Tupa oli vanha luhistumaisillaan oleva metsästäjien
tahi kullanetsijöiden entinen asunto likaisine lattioineen,
hajoamaisillaan olevine uunineen ja piippuineen ja lankuista
valmistettuine vuodelavoineen. Ovi mukaan luettuna siinä oli kolme
aukkoa, joista pienimmät kaksi, ikkunat, olivat sen näköiset, kuin ne
olisi tarkoitettu ampumareijiksikin. Tuvan sisusta oli suuri ja
tavattoman valoisa ikkunoista ja hirsien raoista tulvivasta valosta.
Wade huomasi muutamassa nurkassa hajallaan olevan ja taivutetun
korttileikin kuin joku olisi vihaisesti heittänyt sen seinään.
Omituista, että Waden mieleen muistui heti elävästi Jack Belllounds
sellaisen vihanpuuskan vallassa. Toinen seikka, johon Wade kiinnitti
vielä huomionsa, oli pihalla olevat hevosenkenkien jäljet, joista
vasemman etukavion jälki tuntui hänestä tutulta. Hän tarkasti selvimmät
merkit hyvin huolellisesti. Elleivät ne olleet Wilson Mooren valkoisen
mustangin Spottien jäljet, silloin ne olivat jonkun toisen hevosen,
jonka kaviot ja kengät olivat kummallisesti samanlaiset. Spottien vasen
etukavio on muodoton jotensakin kolmion näköinen, minkä vuoksi siihen
kuuluva kenkä oli taivutettava niin, että ympyrä oli jyrkkä ja päät
lähempänä toisiaan kuin muissa kengissä.
Wade ratsasti White Slidesiin sinä päivänä ja illallista syötäessä hän
sivumennen kysyi Moorelta, oliko hän ratsastellut Spottielia viime
aikoina.
"Tietysti. Millä muulla hevosella minä sitten ratsastaisin? Luuletko
minun uskaltavan yrittää jollakin puolivillillä?" Moore kysyi
ivallisesti.
"Oletko joskus ollut tuolla Buffalo-laaksossa päin?"
Paimen heitti veitsensä pöydälle. "Kuulkaahan nyt, Wade, oletteko
tulemaisillanne hulluksi? Hyvä Jumala, jos olisin ratsastanut niin
kauaksi ja jos voisin sen tehdä, ettekö luulisi kuulevanne minun
huutavan ilosta?"
"Kyllä, nyt kun ajattelen sitä. Näin vain parin päivän vanhoja jälkiä,
jotka olivat kuin Spottien."
"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin", paimen vastasi.
Wade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman
juurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän
makaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen
alempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.
Viidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa.
Muutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden
varhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian
suloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle
niiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa
näkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten
punaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine
harjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja
kimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui
nojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu
kiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat
ammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.
Näköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja
täydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti,
auringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus -- kaikki tuo
esiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo
maisema oli -- luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä
julmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten,
useimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen
kuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.
Vähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä
mustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille.
Mutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko
kohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista
Waden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja
hyppyjään hänen ylitseen.
Toisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili
ympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan.
Vähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin
valkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki
heinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään
sinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä
Wilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan
maan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi
näkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan
satulasta.
"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi
minulle kuin mitkään jäljet", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään.
Vihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen
hevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän
tien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin
tavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista
hevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli
muutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen
synkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä
alas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta
hän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.
Sitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin
jälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi
hevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten
satulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut.
Tuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja
vasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli
kömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren
hevosen kenkä.
"Vai niin!" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. "No
niin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!"
Metsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän
epäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin
väijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä
peittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan
poikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin
oli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa
avonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa
sen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi
menetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen
selville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.
Tehdäkseen sen hän laskeutui satulasta ja poikkesi jäljille.
Seurattuaan niitä hetkisen hän sai varmuuden siitä, että Belllounds
etsi viidakoista karjaa, eikä hän ennättänyt kiivetä vielä toistakaan
penikulmaa haavikoissa ja kuusikoissa, ennenkuin hän huomasi, että
Belllounds ajoi karjaa edellään. Sen jälkeen hän eteni varovaisemmin.
Jollei pitkä ruoho olisi ollut märkää, hänen olisi ollut hyvin vaikea
seurata Bellloundsia. Oli selvää nyt, että Jack koetti piilottaa
eläinten jäljet ajamalla niitä ruohoisia tasankoja ja rinteitä pitkin,
joissa ei näkyisi merkkiäkään auringon kuivattua ne. Oli paikkoja,
jossa teräväsilmäisen metsästäjänkin oli pantava kaikki taitonsa
liikkeelle voidakseen seurata Bellloundsia. Mutta siellä ja täällä
toisissa paikoissa oli hevosen ja karjan jättämiä heikkoja jälkiä.
Aamu kului loppuun Waden hitaasti kiivetessä tumman metsäisen
harjanteen laelle. Silloin muutamassa painanteessa, jossa oli loriseva
lähde, hän huomasi muutamien nautain jälkiä, jotka olivat pysähtyneet
juomaan, ja niiden vieressä sellaisen hevosen jäljet, jonka vasemmassa
etujalassa oli käyrä kenkä. Tämän hevosen ratsastaja oli siinä
laskeutunut satulasta. Pehmeässä mullassa oli paimenen saappaan jälkiä
ja sen vieressä pieniä ympyröitä, joiden keskessä oli piste.
"No, minut saadaan vaikka hirttää!" Wade huudahti. "Kylläpä hän osaa
olla viekas. Tässä ovat niin selvät todisteet siitä, että Wils Moore on
varastanut vanhan Bellloundsin karjaa, ettei kirjoittamallakaan voida
saada sen selvempiä... Möly-Jack, et sinä niin tyhmä olekaan, kuin olen
luullut... Hän on valmistanut kepin, jonka pää on aivan Wilsin
kainalosauvan pään näköinen. Ja tietäen sen, että Wils käyttää sitä
joka kerta laskeutuessaan satulasta, tuo likainen penikka on ottanut
välineen mukaansa ja tehnyt nämä jäljet."
Wade poistui nyt tieltä ja taluttaen hevosensa muutamaan tiheään
kuusikkoon hän istuutui ajattelemaan ja levähtelemään. Oliko mitään
syytä seurata Bellloundsia pitemmälle? Hänestä ei tuntunut ollenkaan
tarpeelliselta antautua sellaiseen vaaraan, että hänet huomattaisiin.
Korkeammalla oleva metsä oli hyvin harvaa. Epäilemättä Belllounds ajoi
karjan jonnekin luovuttaakseen sen kanssarikollisilleen.
"Nyt on Möly-Jack mölynnyt tarpeeksi", Wade puheli itsekseen. "Hän
aikoo pettää varastoverinsakin samoin kuin Mooren, sillä hän tulee
syyttämään tästä karjanvarkaudesta Wilsonia. Ja voidakseen tehdä sen
jättää hän sellaiset jäljet, joita hän tahi kuka hyvänsä taitava opas
voi seurata. En välitä enää niin suuresti, ketkä hänen toverinsa tässä
likaisessa jutussa ovat, vaikka luulenkin, että Smith miehineen on
mukana."
Äkkiä selveni Wadelle, että Jack Belllounds varasti karjaa isältään.
"Kas sitä!" hän vihelsi hiljaa. "Kylläpä tämä on kovaa vanhukselle.
Kuka kertoo hänelle sitten kuin tämä kaikki selvenee? En tekisi sitä
mielelläni enkä tahdokaan. On olemassa muutamia sellaisiakin asioita,
joihin en voi suostua."
Tämän seikan omituisuus selveni Wadelle heti ja ahdisti hänen sieluaan.
Hän tunsi muuttuvansa sisällisesti, kuin joku harmaa, synkkä ja
likainen käsi, niin saavuttamaton kuin painajainen, olisi erottanut
hänet ruumiillisesti hänestä itsestään ja johdattaisi häntä nyt
synkkään erämaahan, ikävään, yksinäiseen ja pimeään yksinäisyyteen,
jossa kaikki oli kylmää ja vaalistunutta, ja sitten eteenpäin paljaiden
liuskakivikerrosten yli, jotka rajoittivat traagillisuuden maailmaa.
Siellä hänen oli pakko sanoa sanottavansa ja kun hän laahusti eteenpäin
hänen armoton johtajansa pakotti hänen sanomaan sanottavansa uudestaan.
Wade totesi sen synkäksi mielekseen. Se oli mielen sairaalloista
valtaa. Hän taisteli sitä vastaan niinkuin hän olisi taistellut pirua
vastaan ja hän voittikin sen vihdoin. Mutta hänen otsansa oli hikinen
ja hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta saatuaan karkoitetuksi synkän
ja salaperäisen pakon mielestään.
"Voinhan seurata näitä jälkiä huomennakin nähdäkseni, minne ne vievät",
hän sanoi ja kuin synkkien ajatusten vaivaama ihminen hän kääntyi
takaisin pitkälle rinteelle, penkereiden poikki ruohoisille kukkuloille
ja haavikkoihin ja sitten salviaa kasvaville kummuille.
Hänen saapuessaan tuvalle oli jo hämärä ja Moorella oli illallinen
melkein valmis.
"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen", paimen huudahti
iloisesti. "Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!"
"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo
hengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt
kokonaisen elämän."
"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina", Moore
huomautti pudistaen vakavasti päätään. "Olen nähnyt kuolevien ihmisten
suun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan
silmistä."
"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon", Wade
vastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.
"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin --", Moore huudahti
myötätuntoisesti ja levottomana.
"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta
kun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin.
Olen väsynyt ja nälissäni."
Wade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän
pelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista,
sairaalloista minäänsä.
Seuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas
olikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu
ilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä
sellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon
painostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.
Senvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan
nopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa,
hän vain huudahti: "Kas niin!"
"No, mitä nyt?" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen
puhua.
"Katso pihalle", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.
"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne
on vastamäki."
Wade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo
perille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin,
että jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä
ja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi
voimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.
"En ole nukkunut hetkistäkään!" hän sanoi. "Tulin tänne niin pian kuin
vain voin päästä."
Moorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön
ulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin
yksi tarkoitus.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä.
"En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin
valvoneesi. Menkäämme tupaan."
Hän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi
hyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä
eikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä
hänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota
Columbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime
yönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa
kiihkeydestä.
"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!" hän ilmoitti.
Moore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden
omiinsa.
"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen
kuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana.
Eivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain
kaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että
voin sanoa sinulle, missä olet väärässä."
"Jack on varas -- karjanvaras!" Columbine huudahti kovasti ja selvästi.
"Vai niin! No jatkahan", Wade kehoitti.
"Jack on myynyt isältään varastamaansa karjaa rosvoille saaden siitä
rahaa."
Wade käsitti hänen vihansa voimatta olla siihen yhtymättä.
"Vannon, etteivät nämä ole mitään uutisia minulle", hän vastasi.
Silloin Columbinea vapisutti tuon asian voimakas ja kiihkeä
vapautuminen, joka oli muuttanut hänet.
"Aion mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa!"
Wilson Moore hyökkäsi häntä kohti huudahtaen, mutta Wade pysähdytti
hänet kädellään.
"No, Collie", hän sanoi rauhoittavasti, "kerrohan meille enemmän
tästä."
Columbine, jota kiihkeät tunteet vielä kannustivat, kertoi nyt, miten
hän oli eilen iltapäivällä ratsastanut tännepäin saadakseen puhutella
Wadea. Hän oli suunnannut matkansa salviakukkuloiden yli haapoja
kasvavien pengermien vieritse joka paikkaan, jossa hän oli luullut
tapaavansa metsästäjän, mutta koska hän ei ollut saanut häntä
näkyviinsä ja koska hän välttämättä halusi puhutella häntä, hän oli
kääntynyt metsiin seuraten Buffalo-laaksoon vievän tien suuntaa
poikkeamatta kuitenkaan sille. Hän oli ratsastanut hyvin hitaasti ja
varovaisesti seuraten Waden neuvoja. Siten hän oli sivuuttanut
haapapenkereet, kuusien reunustamat harjanteet ja ensimmäisen
metsäsarakkeen. Vihdoin hän oli joutunut kauemmaksi kuin milloinkaan
ennen ja etäämmälle kuin oli viisastakaan mennä.
Kun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden
kapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja
Columbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut
halunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut
sekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni,
että hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa
paikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään
kuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti,
piiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.
Äkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta
hevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen
piilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa
Jack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään
väittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista
huomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa
noin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta.
Bellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an
näköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut
kasvoissaan hirveä rumentava arpi.
He eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli
ollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin
tällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat
ilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän
läsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta
kauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän
oli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään
niin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille
siitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän
sanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut
voinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja
levottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli
ollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja
kiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan "ei rahaa" ja "suurempi
lauma", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei
Belllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds
ruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein
mahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään
ja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut
hänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni
mies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt
sormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen
jonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut.
Vihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi
ymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen
noussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli
miettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään
olevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että
hänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa
ja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat:
"Helvettiin kanssa!"; "Mustasukkaisuudesta"; "Ei milloinkaan!"; "Bill
Bellloundsin poika" ja "Varastaa karjaa", ja vetänyt samalla taskustaan
suuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi
molemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja
horjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja
pahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia
siepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: "Hyvä on, te paholaiset!" ja
pyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen
menemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.
Rosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli
pudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin
selvästi: "En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan", johon hänen
toverinsa oli vastannut: "Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että
mitä hittoa se meihin kuuluu!" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja
ratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta
metsäiselle rinteelle.
Columbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli
pysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut
lähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli
poikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen
kukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei
ollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin
alakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen
poissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.
Hän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja
kiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.
"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus", hän aloitti
jälleen. "Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu
oleva hirveä!"
"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?" Moore kysyi kohottaen kalpeita
kasvojaan.
"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä... Wilson,
sinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa."
"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä
nyt", Wade sanoi varmasti.
"Mutta miksi? Minä pelkään, että --"
"Viis siitä nyt, tyttöseni! Syy on pätevä eikä teidän pidä
pelätä mitään. Yhdyn tuumaanne, että meidän on estettävä tämä
tapahtumaisillaan oleva asia."
"Ah, Ben, rakas ystäväni, meidän täytyy estää se tahi teidän on pakko!"
"Tietysti!... Samaa ajattelinkin!"
"Ben, teidän on mentävä Jackin luo ja sanottava hänelle --
säikäytettävä häntä hirveästi -- ettei hän jälleen uudistaisi tätä
häpeällistä tekoaan."
"Tyttöseni, vannon, että voisin peloittaa Jackin suunniltaan, mutta
ketäpä se hyödyttäisi?"
"Se tekisi ainakin lopun tästä mielettömyydestä... Sitten menen
naimisiin hänen kanssaan estääkseni häntä toistamasta sitä."
"Collie, luuletteko voivanne estää Möly-Jackia tekemästä tyhmyyksiä
menemällä naimisiin hänen kanssaan?"
"Kyllä, tiedän sen. Näin, että hän oli jo voittanut pahuutensa. Tunsin
sen. Hän voitti pahan luoteensa rakkaudesta minuun. Sitten kuin hän
kuuli omasta suustani, että rakastan Wilsiä, hän lankesi. Hän ei
välittänyt enää mistään, hän joi, antoi kaiken mennä menojaan ja vajosi
näin syvälle. Nyt hän tahtoo tuhota meidät kaikki. Ah, se näyttää aivan
siltä kuin hänellä olisi sellainen mielessä, mutta voin muuttaa hänet
menemällä naimisiin hänen kanssaan. Tahdon rakastaa häntä tahi ainakin
teeskennellä sellaista. Kyllä minä pian saan hänet sellaiseen luuloon."
Wilson Moore, joka oli muuttunut kalmankalpeaksi, katsoi häneen
leimuavin silmin.
"Collie, mitä nyt? Selitä nyt meille, Jumalan nimessä, miksi haluat
häpäistä naisellisuutesi ja tuhota minut tuon raukan ja varkaan
vuoksi?"
Columbine erosi Wadesta kiiruhtaen Wilsonia kohti kuin syleilläkseen
häntä, mutta jokin pysähdytti hänet ja hän seisahtui Wilsonin eteen.
"Senvuoksi, että isä tappaa hänet!" hän huudahti.
"Hyvä Jumala, mitä sinä nyt puhutkaan?" Moore sanoi epäillen. "Vanha
Bill varmaankin raivostuisi ja karjuisi, mutta ei koskisikaan
poikaansa."
"Wils, vannon Columbinen olevan oikeassa. Et ymmärrä vielä vanhaa
Billiä, mutta minä tunnen hänet", Wade sanoi heiluttaen voimakkaasti
kättään.
"Wilson, kuuntelehan nyt minua äläkä ole minulle vihainen, sillä minun
pitää tehdä tämä", Columbine rukoili. "Kuulin isän vannovan, että hän
tappaa Jackin. Ah, en voi milloinkaan unhottaa sitä, sillä hän oli
silloin niin hirveä. Hän sanoi, että jos hän joskus saa selville sen,
että Jack varastaa häneltä karjaa kuin tavallinen rosvo myydäkseen
eläimet kullasta, jotta voisi tyydyttää peli- ja juomahimonsa, hän
tappaa hänet!... Tämä on niin totta kuin kohtalo... Ajattele, kuinka
hirveätä se olisi minulle senvuoksi, että olen tässä asiassa syyllisin.
Rakastuin sinuun, Wilson Moore. Muussa tapauksessa olisin voinut
pelastaa Jackin jo.
"En ajattele tässä kuitenkaan itseäni. Isä on rakastanut minua ja ollut
minulle kuin oikea isä, vaikka hän ei todellisuudessa olekaan, jonka
sinäkin tiedät. Ah, kunpa minulla olisikin oikea isä!... En aio tehdä
sitä velvollisuudesta enkä senvuoksi, että rakastan häntä, vaan hänen
sielunsa vuoksi. Tämä erinomainen, jalo vanhus, joka on ollut niin hyvä
kaikille ja jolla on ollut vain yksi vika, nimittäin tuo hänen
rakkautensa poikaansa -- pitääkö meidän antaa hänen joutua sokeaan ja
hillittömään raivoon senvuoksi, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan
turmioon joutuneen pojan tähden, ja voimmeko sallia tapahtuvan, että
hän tappaa henkilön, joka on hänen omaa lihaansa ja vertansa?...
Sellainenhan olisi suora murha, joka tuomitsisi isän sielun
iankaikkiseen kadotukseen. Ei, en voi sallia sitä mitenkään!"
"Collie, oletko ajatellut omaa sieluasikin?" Moore kuiskasi
suoristautuen kuin tukahduttaakseen värisevän huokauksen.
"Sen ei ole väliä!"
"Collie, Collie!" Moore änkytti voimatta jatkaa.
Silloin Wadesta tuntui, että he molemmat sivuuttivat hänen osansa tähän
onnettomuuteen, vaikka he turvautuivatkin häneen, kuten ennenkin,
saadakseen voimaa ja ohjausta. Se palautti lämpimän veren takaisin
Waden kylmään sydämeen suoden hänelle täydellisen korvauksen. Kuinka
kiihkeästi ja leppymättömästi hänen mielensä käsittikään tämän pulman!
"Collie, en jätä teitä milloinkaan pulaan", hän sanoi ystävällisesti
täyteläisellä ja syvällä äänellään. "Jos Jackia voidaan peloittaa niin,
että hän luopuu tästä hurjasta ratsastuksestaan helvettiä kohti,
silloin teen sen, mutta en mene takuuseen hänen puolestaan senkään
vertaa. Vannon teille kuitenkin, ettei vanhan Bellloundsin tarvitse
milloinkaan tahrata käsiään poikansa verellä!"
"Ah, Ben, Ben!" Columbine huudahti kiihkeästi kiitollisena. "Lupaan
rakastaa teitä ja siunata teitä koko ikäni."
"Olkaa nyt vaiti, tyttöseni, sillä en ole ollenkaan siunauksen
arvoinen... Ja nyt pitää teidän noudattaa ehdottomasti neuvojani.
Menkää kotiin ja luvatkaa mennä naimisiin Jackin kanssa elokuussa.
Määrätkää hääpäiväksenne elokuun kolmastoista."
"Mutta siihenhän on vielä niin pitkälti aikaa. Miksi siirtäisimme sen
niin kauaksi? Eikö olisi parempi ja turvallisempi, että se
päätettäisiin nyt heti ikuisiksi ajoiksi?"
"Sitä ei voida sanoa, mutta mielipiteeni on ainakin sellainen."
"Miksi sitten elokuun kolmastoista?" Columbine kysyi tullen omituisesti
uteliaaksi. "Niin onneton päivänmäärä!"
"Se sattui vain juolahtamaan mieleeni", Wade vastasi hiljaa kuin
muistellen jotakin. "Menin naimisiin elokuun kolmantenatoista päivänä
yksikolmatta vuotta sitten... ja, Collie, vaimoni oli hieman teidän
näköisenne. Eikö se tunnukin ihmeelliseltä nyt? Maailma on niin pieni
ja hän on ollut kuolleena jo kahdeksantoista vuotta."
"Ben, en ole milloinkaan osannut uneksiakaan, että tekin olette ollut
naimisissa", Columbine sanoi hellästi laskien kätensä hänen
olkapäilleen. "Teidän pitää kertoa hänestä minulle joskus... Mutta nyt,
jos haluatte aikaa ja luulette sen olevan parasta, en mene Jackin
kanssa naimisiin ennen elokuun kolmattatoista."
"Sellainen järjestely suo minulle aikaa", Wade vastasi. "Jackin on
mielestäni parannettava tapansa, ennenkuin menette vihille. Jos kaikki
puheenne ovat tosia, niin miksi emme voisi muuttaa häntä. Lupauksenne
vaikuttaa enimmän... Se on siis päätetty?"
"Kyllä, rakkaat ystäväni", tyttö änkytti ääni väristen, ollen melkein
vaipumaisillaan kokoon nyt kun tämä koetus oli ohi.
Wilson Moore katsoa tuijotti ovesta kauas harmaille rinteille.
"Tuntuu omituiselta, miten asiat voivat kääntyä", hän sanoi haaveillen.
"Elokuun kolmastoista!... Se on melkein niihin aikoihin, jolloin
columbinet alkavat kukkia vuorilla ja se aika on aina ollut mielessäni,
kun --"
Tässä hän äkkiä keskeytti puheensa ja hänen haaveileva muminansa
muuttui kiihkeäksi puheeksi hänen sanoessaan: "Mutta tarkoitan sitä
vieläkin! Kuolen, ennenkuin luovun toivostani."