Kevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli
laaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä
ruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset
rinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten
täynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.
Vanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta
päästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut
heiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät
lehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat
viiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat
pajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.
Laitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat
ja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat
kiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat
ammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta
vapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia
kutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä
keimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja
arokanat lentelivät harmailla rinteillä.
Mustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen
suuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä
elämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat
iltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.
Talvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta.
Mustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat,
sulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki
vain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin
vihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä
voitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä
seuraavine kesineen enää voitu kieltää.
Bent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron
rannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin
intiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa
ratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.
"Ah, Ben, miten säikähdinkään!" Columbine huudahti koettaen hillitä
pelästynyttä hevostaan.
"Hyvää huomenta, Collie!" Wade sanoi. "Olen pahoillani, että
säikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä.
Muistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko
vakoilla teitä melkein rosvon tapaan."
Wade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti
aikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin
läheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi.
Nuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.
"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?" Columbine
kysyi harkitusti.
"Aion viedä teidät Wils Mooren luo", Wade vastasi katsoen häneen
tutkivasti.
"Ei!" Columbine huudahti punastuen.
"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut
toivomuksianne?"
"Ette vielä."
"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?"
Columbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti
ohjakset kätensä ympärille.
"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?" Wade
kysyi hiljaa ja käheästi.
"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää
kärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne."
"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä,
ylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään."
"Ben Wade, kiellän sen", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä
pystyyn. "Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa."
"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki
viimeisen kirjeenne minulle."
"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että
saisitte tietää, mikä minua vaivaa."
"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi
kirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte,
millainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen."
"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?"
"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko
itsensä tahi Möly-Jackin!" Wade vastasi vakavasti.
"Kyllä minä tulen", Columbine änkytti. "Mutta, Wade, ette suinkaan
tarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?"
"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin
ihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa.
Hoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt
ruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin
merkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen."
"Miksi hän tahtoo puhutella minua?" Columbine kysyi vapisten. Hänen
silmänsä olivat kosteat kyynelistä. "Sehän vain synnyttää uusia tuskia
ja pahentaa asioita."
"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän
on teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen
kuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä
vaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu
luullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden."
"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää.
Taivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon
puhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen."
Vastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi
ratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän
ja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että
hänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei
puhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan
tunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti
joku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja
synkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain
jonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä
määritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta
hänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen
kohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän,
antilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen
laulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit
kukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja
sitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle
rinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä
hänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi
kätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden.
Kuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa
rakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin
lakkaa tytön sydänkin sykkimästä.
"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut
teitä", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Ja kun minun oli pakko palata
Wilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta."
"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?"
"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina", Wade
sanoi.
"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon
ajattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä."
"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?"
"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä
paikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä
ajattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu."
Wade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti,
kun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran
tytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade
näytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys
tuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä
enemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia
ahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana
sinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja
kiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.
"Wils odottaa tuolla", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan
haavikkoon. "Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen
vieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä
senvuoksi parhaimmalta paikalta."
"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin
minun tavanneen Wilsonin", Columbine sanoi.
"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen", Wade
vastasi.
He ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka
oli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja
vanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa
auringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien
varjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui
kummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti
sitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore
halusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran
näiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen
selässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt
katsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore
odotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella
rakastavaisten ensi kohtausta.
Columbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan
mielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa
jännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi
paljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti
kuitenkin ruusut hänen poskiltaan.
"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä
jälleen!" hän huudahti. "Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen
rukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan
entiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?... Näytä
minulle jalkaasi."
Moore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli
viilletty auki.
"En voi vetää siihen saapasta", hän selitti.
"Ah, minä näen!" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa
hänen huuliltaan. "Voitko pistää sen jalustimeen?"
"En."
"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?"
Columbine sanoi rukoilevasti.
"Ei milloinkaan enää, Columbine", Wilson vastasi surullisesti.
Silloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa
takaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.
"Kuulkaahan nyt", hän sanoi, "joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan
pariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne
jonkun matkan päähän vahtimaan."
"Ben, te pysytte täällä", Columbine sanoi äkkiä.
"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?"
Moore kysyi katkerasti.
Columbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen
tyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.
"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden", hän sanoi,
"mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä
kuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat
kuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme
Benin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin
vaikeuksia hartioilleni?"
"Pyydän anteeksi, Collie", paimen sanoi. "Olen vain ollut niin
peloissani."
"Hevoseni on levoton", Columbine vastasi. "Laskeutukaamme maahan
puhumaan."
He tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen
naisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä.
Ollakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä
oli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset
ja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa
vaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän
kanssaan ja kärsi heidän mukanaan.
"Kerro minulle nyt kaikki", Columbine sanoi kiihkeästi.
Moore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn
luo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski
sormikkaansa pölkylle.
"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi",
Moore vastasi. "Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi --" tässä
hän taivutti päänsä, "siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet
minulle todelliseksi helvetiksi."
"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan", Columbine vastasi
naurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.
Sitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta,
laitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista,
jotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka
muodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan
ajatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut
lukea heidän sydämensä ajatukset.
"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen
pitemmälle", hän sanoi. "Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla
kahden."
"Te ette mene minnekään", Moore määräsi.
"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne",
Columbine sanoi.
"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin", metsästäjä vastasi.
"Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista."
"Mitä sitten?"
"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän
ei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja
Andrewsin pojilta."
"Ah!" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. "Isä on saanut
uuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus
ja hyvä kuin kulta... Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on
niin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina
tuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken
isälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla
rauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa
kaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta
ei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan
sanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni,
saada sen tahi ei mitään... Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin
kuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi
työskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä
asiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys,
itsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja
omituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta
ja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei
ole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan
puutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu
polttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin
pohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi...
Eiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin
näiden kovien aikojen kuluessa?'... Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani,
rikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin
kun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet
sen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'... En ole
unhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani
ne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen
itsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä,
kylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi."
Moore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän
taivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä
puukollaan.
"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa
tapahtuneessa muutoksesta", hän sanoi vakavasti. "Olen todellakin
iloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat
Jackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta
ollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin
hän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi."
Columbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka
olivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat
hänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.
"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella
tiellään?" hän kysyi äkkiä.
"Kyllä", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.
"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja
rehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin
että haluaisit epäillä ja ivailla häntä."
"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla
yhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä?
Luuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois
aisoistaan?"
"Luulen kyllä, jos hän vain -- jos hän vain --"
Hän ei voinut sanoa sitä.
Moore kääntyi metsästäjän puoleen.
"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja
Collietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut
vastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni
näistä uusista ihanteistaan?"
Wade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen,
koska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.
"En", hän sanoi hiljaa.
Columbine huudahti heikosti.
"Miksette?" Moore kysyi synkistyen.
"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule
ajatelleeksikaan ettekä tiedäkään."
"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään
ihmisen suhteen", Moore sanoi.
"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus", Wade vastasi pudistaen
vakavasti päätään. "Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet
Jackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan
varma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä
epäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen
todellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa.
Siinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt
sen mahdottomaksi."
"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?" Moore kysyi
kärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.
"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan
intohimosta."
Paimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti
metsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi
hyvin voidakseen vastata.
"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä", Wade jatkoi,
"mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen
on syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee
luonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis
muuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää.
Mutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan
hänen kaltaisessaan miehessä."
"Miksi ei?" Moore kysyi.
"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan
tyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa
naista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa
vallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole
sittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän
muuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä
hänellä ole voimia sellaiseen."
Columbine ojensi rukoillen kätensä.
"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä -- voisinhan pakottaa
itseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa."
"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta",
Wade vastasi.
"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?" Columbine kysyi taistellen
avuttomuutta vastaan.
"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse."
"Wilson, hän on oikeassa!" Columbine huudahti. "Senvuoksi tämä onkin
niin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni
salaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä
teeskennelläkään rakkautta!"
"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen
neuvojaan, kuten ennenkin", Moore sanoi koskettaen hänen kättään
äärettömän myötämielisesti.
Wade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen
säälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan
tiellä.
"Kuunnelkaahan nyt, molemmat", hän sanoi niin ystävällisesti kuin
suinkin. "Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä
enää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet
muodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän
kärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin... Jos sanoisin vain
sanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack."
"Ah, Ben, ei mitenkään!" Columbine huudahti niin toivottomasti, että
siitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.
Mooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.
Wade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista
kuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön
kunnioitus.
"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen", hän sanoi tarkoittavasti.
Tämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä.
Hän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.
"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä
ollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt
sinulle vielä korttejani!... Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen
helvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos
Collie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi
naimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa,
erottaisin heidät ennen yötä!"
Hän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo
toiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen
ulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine
ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi
säikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja
pelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä
voidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei
tahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko
kävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi
taakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.
Columbine lepäsi Mooren sylissä.
"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?"
"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa
katsoa minuun noin vihaisesti."
"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?" Moore
kysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä
tytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan.
Wilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan
tummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. "Lupaathan, ettet milloinkaan
mene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean
mielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se
minulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!"
"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!" Columbine huudahti. "En
milloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain
pettänyt hirveästi itseäni."
"Sinä siis rakastat minua vieläkin?" Wils huusi muuttuen kokonaan.
"Tietysti!"
"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä
kärsiä!"
"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi", hän kuiskasi.
"Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman
sinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti."
"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!" Wils kuiskasi takaisin. "Sinä nainen,
sinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut
puhutella sinua."
Wade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin
poissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään,
tuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen
lähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja
keskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään
häntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että
hellä.
"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!" Hän huudahti.
"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan
minua oikein", metsästäjä vastasi.
"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua
kiusaatte", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti.
"Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa...
Viekää minut nyt kotiin."
He sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa.
Hänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa
satulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen
loivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden
runkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen
heidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden
takana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen
Columbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin,
mutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren
näkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä
oli pyssy ja Wade säikähti hieman.
"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin", hän sanoi tiukasti.
"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua
ja nyt kun haluan olla kanssanne... Ben, näette jonkun!"
Columbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja
Waden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.
"Ah, tuolla on muudan mies!... Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin
Jack!" hän huudahti kiihkeästi.
"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack", Wade vastasi
hymyillen surullisesti.
"Ah!" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.
"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle", Wade
sanoi.
"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko
hänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?"
"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja
näki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä
on Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää
olemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja
jättäkää hänet minulle."
Wade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja
katsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt
uhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.
"Teillekö? Miksi, ystäväni?" Columbine kysyi.
"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata
teitä eikä hän --"
"En lähde minnekään", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän
laskeutui harkitusti satulasta.
Waden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän
tuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he
pysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän
melkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen
kasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet
arvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.
Belllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä
hanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.
"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!" hän huusi ollen
melkein suunniltaan.
Wade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin
leimuaviin silmiin.
"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän
muiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut", hän sanoi.
Hänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin
jättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana
laskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja
sähistessä koettaessaan puhua.
"Aion olla rehellinen teitä kohtaan", hän sanoi käheästi. "Olen saanut
selville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos
sekaudutte tähän, teen sen nyt."
Hän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut
tuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti
esiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi
vapisevalla ja syyttävällä kädellään.
"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua", hän huohotti.
Columbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.
"Sinä kai siellä olit, vai mitä?" Jack huusi.
"Minä tietysti."
Jack horjui kuin lyönnistä.
"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?"
"En ymmärrä sinua", Columbine vastasi.
"Häh, sinä valkonaamainen kissa!... Näin sinut! Näin sinut Mooren
sylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!... Sitten näin
sinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä
lukemattomia kertoja!... Näin tuon kaiken."
"Näit varmaankin, koska sanot sen", Columbine vastasi tyynesti.
"Mutta sano, teitkö niin?" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen
kasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista
suonet.
"Kyllä", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä
naista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.
"Sinä rakastat siis häntä?" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein
mielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.
Silloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa -- näki hänen äitinsä jälleen
kasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja
kalpenivat -- näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa
alastomuudessaan.
"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini!
Tietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?"
Tuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin
ajatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja
riemuitessa.
Belllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen
vaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni,
perääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan
lamaantuneen.
Wade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä.
Millainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli
perinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon
satutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin
hiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.
"Sinä, sinä --", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike
soi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin
myrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet
paholaiset ilmestyivät esille. "Sinä --." Hän ei saanut sanaa suustaan.
Hänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova
virta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten
läpi.
Hän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut
maahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja
vapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen
tuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.