'Tammikuun 10 p.
Rakas Wilson!
Jokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei
minulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä
jo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan.
Jackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on
muudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.
Pyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä
tahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet
ruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et
voi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että
kerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää
kirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään
saada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina.
Kun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän
lumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja
pehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen.
Minua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on
varmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä,
tuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja
harjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista,
mutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta... Istun
joutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten
voimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja... Mutta ei puhuta nyt enää tästä.
Kuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä
Kremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole
kertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack
käyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen
paremmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan
rakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin
suutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen
hänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli
entinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle.
Ja miten hän sitten katsoikaan minuun!... No niin, hän poistui
huoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut
sille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä,
antoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack
matkusti kaikissa tapauksissa.
Isä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein
kiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä
tuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade
tuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun
noista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja
Ben osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua,
raukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut
vastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa
kauheuksissa hän on ollutkaan mukana!
Mieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan
ääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan
hylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree
suremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä,
mutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan,
milloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin.
Ben sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan
niin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä.
Arvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa
vallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin
onnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten
hänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin
paha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne
sanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän
ainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki
muuttuu hyväksi jälleen!'... Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että
hänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä
näyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain
hetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja
saan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua!
Minä... Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää
vallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin
äärettömästi rakastunut!