Marraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven
lopullisesta tulosta.
Eräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti
peittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä
syltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo
vuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen
sinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa,
paljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa
syvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän
toivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin
erottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään
paksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.
Äkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja
pysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon.
Hän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja
selvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat
uponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli
täyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella,
pehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan
ylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan,
vaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä
villaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa
siinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella
riemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei
ääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla
tuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi
surujensa ja toivojensa mitättömyyden.
Toisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli
puuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja
pimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.
Seuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan
paksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa
peitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän
kirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.
Kun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.
"Huomenta, Wils", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja
saappaistaan. "Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat
haudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?"
Moore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen
kasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta
hänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.
"Halloo, Bent, vanha veikko!" hän vastasi. "Mielestäni voin mainiosti.
Olin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri
mitään."
"Olinkin huolissani senvuoksi", metsästäjä sanoi. "Meidän on
selvitettävä tilanne jotenkin."
"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on
varmaankin tukkinut kaikki tiet?"
"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa
onni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt
haloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että
muuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils."
"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?"
"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään.
Kylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on
muutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne
sillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista."
Moore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.
"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä."
"Mikset?"
"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen
kuin valehtelija."
"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä."
"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin... Bent, toivoin Collien
vastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle."
"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa."
"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin."
"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä
halolla", Wade sanoi hellästi.
Metsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä
aamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun
hän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään
pojan itkevän.
"Wils, mikä nyt on hätänä?"
"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki", Moore
vastasi.
"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki."
"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi."
"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan
kertonut minulle riidastanne."
"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin
kuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi,
mutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat
senjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat
isältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi,
jos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin
suurenmoista?... En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan
saisi enää ratsastaa, jos menisin sinne."
"Kuka sen on sanonut?" Wade kysyi. "En minä ainakaan. Sanoin vain,
ettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt,
ettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin
parantaa jalkasi... Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen
todellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi."
Paimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden
huolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut
tämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen
jalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka
silloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen
merkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan
uhkaavilta kylmänvihoilta.
"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat", Wade
sanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.
"Ryhtykää vain toimeen... Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on
katkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini."
Paimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli
sellainen ilme, että se peloitti Wadea.
"Joutavia!... Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos
Collie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin
jalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi."
Wilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.
"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka
tappaa minut!... Tietysti minäkin haluan."
"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta
jalkaparkaasi."
Waden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin
järjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren
loukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se
olikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät
hänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti
iloisesti.
"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista.
Jalkasi on pelastettu!"
"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain
levoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka... Antakaahan
minunkin katsoa", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade
nosti jalan korkeammalle.
"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!" Moore huudahti kiihkeästi.
"Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi
liikuttaa sitä!... Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!"
Metsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. "Wils, siinä
olisi voinut käydä vielä huonomminkin."
"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta", Moore vastasi hyvin
surullisesti. "En voinut, mutta nyt!... Kuinka voin katsella tuota --
pölkkyjalkaa kiroilematta?"
"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain
rauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia
tänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin."
"Mitä? Huonojako?" Moore kysyi säpsähtäen.
"Niin, kuuntelehan nyt... Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme
viikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi."
"Ah, ei suinkaan!" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.
"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä", Wade sanoi ylpeänä. "Ensin sinne
haettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän
oli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni,
hän alkoi parantua."
"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä
minulle sanaakaan!" Moore huudahti. "En voi uskoa sitä, sillä hän on
ollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?"
"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill
pelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain
teeskentelee."
Paimen kirosi hurjasti.
"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää
mitään", Wade varoitti.
"No, minä vaikenen", Moore lupasi pyytävästi.
"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä
annoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni... Nyt, Wils, on asia
sellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä.
Hän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään
saakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski
Jackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän
säikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja
kalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin
Möly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi
Collien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut
minulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia
muuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin
enimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin,
ja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta
minun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka
haluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on
varmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi
niin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän
voi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi
kyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän
teeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä
unhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden
hääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he
lähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja
tunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan,
silloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut."
"Rakastunutko?" Moore huudahti huohottaen.
"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen
paimeneen... Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut
minutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla
särkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei
kaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain
hänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä."
"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White
Slidesiin", Moore sanoi loistavin silmin. "Mutta kertokaa nyt minulle,
mitä sanoitte hänelle."
"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse
mennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen
rupesin vähitellen kertomaan sinusta."
"Toveri, rakastaako hän minua vielä?" Moore kuiskasi.
"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain
voimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen."
Moore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri
hampaansa yhteen.
"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle", hän huudahti. "Olen
mies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen
kärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon
avioliittoon -- niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan
avuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi."
"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun
häneen ja kaikkeen muuhunkin nähden."
"Wade, luullakseni rakastan teitäkin", paimen sanoi. "Toimitte niin,
etten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä
tahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse
milloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?"
"Koska tiedän sen", Wade vastasi hymyillen.
"Tiedättekö sen?"
"Kyllä!"
"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan
tuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät
tytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?"
"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen
Collieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme
päivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä
siinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa,
että olet suuremmassa vaarassa kuin Collie."
"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!" Moore vastasi
kiihkeästi. "Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen
miehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että
minusta tulee raajarikko."
"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?" Wade kysyi hiljaa.
"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?"
"Jack Bellloundsia."
Paimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät
kokoon.
"Toveri, ette suinkaan -- vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?"
"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään
ole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin
ehkä luuletkaan... Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa
hänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen... Jos voit
karkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja
ymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin.
Sillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo
mennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt
milloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla
vihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?"
"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?" Moore kuiskasi.
"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se
olisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin
sisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella
on omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan.
Jos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien
kärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän
tahdot tehdä hänet onnelliseksi."
"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja
Collien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä."
"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun
lupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen
sammua enää."
"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle
tuo lehtiö tuolta ja kynä... älkääkä pitäkö kiirettä halkojen
hakkuussa."
Wade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä.
Halkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan
lumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa
työskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän
piti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta
puhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla
eikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi
muuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade
heilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät
ja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan
pituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään
kirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle
latoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi
työssään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli.
Hänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja
hänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.
Työskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon
hän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore
kirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden
tuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.
"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?" Wade kysyi.
"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa... Ellei
Columbine vastaa tähän, niin..."
"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana
hänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään", Wade
keskeytti.
"Te riivattu!"
"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on
sinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa
sammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla
ennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain
senvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan."
"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti.
Makaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte."
"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen", Wade
sanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa.
"Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia."
"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!" Moore huudahti. "Nimissänne ei
ole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi."
Wade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä,
ja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja
lohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä
uudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta.
Tultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli
juossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli
suorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille
talveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi
ajoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun
lihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin
muodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä
kartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen
hakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka
oli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen
hoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se
elikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti
aina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle
milloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään.
Sampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen
tuloaan äänekkäästi.
Wade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan
niin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä
syrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa
ja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.
Metsästäjä koputti Columbinen oveen.
"Tulkaa sisään!" tyttö huusi.
Waden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa
pielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen
kalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot
muuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.
"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää", hän huudahti
moittivasti.
"Mitä nyt, tyttöseni?"
"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte", hän vastasi surullisesti.
"Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää."
"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja
työskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan
teille aikomaani esinettä."
Hän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen,
oliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen
kätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden
puhe merkitsi.
"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte", hän
sanoi. "Mitä tuotte minulle?"
"Kuka täällä on ollut?" Wade kysyi tullen lähemmäksi. "Tuo valkea ei
kelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon."
"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän
oli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli
vuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut
vielä täällä."
Wade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.
"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein
hyvä merkki", Wade sanoi. "Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti
tekevät teistä melkein terveen."
"Ah, kertokaa ne äkkiä!" Columbine huudahti.
"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen
isältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän
ei ole kertonut minulle milloinkaan."
"Ah, rukoukseni on kuultu!" Columbine vastasi sulkien silmänsä.
"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi", Wade jatkoi.
"Ah!" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. "Mutta hän kai
ei voi eikä haluakaan mennä?"
"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin
päivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan."
Columbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.
"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan --" Hän ei voinut
lopettaa.
"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne
toteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden
synkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit... Niin,
olette paljon parempi tänään."
"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?"
"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille,
mitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään.
Sanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään."
"Ei vielä, Jumalalle kiitos!"
"Kuinka vanha Bill voi?"
"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne
muistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan
isäni."
"No, no, älkäähän nyt!" Wade vastasi pää kumarassa. "Omituista, etten
sitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?"
"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui
yhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa.
Tiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää
Jackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo
myydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin
avun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo
ottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?"
"Kyllä. On jo aikakin."
"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan
Wilsonilta", hän houkutteli.
"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?"
Wade kysyi kiusoitellen.
"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut
sellaista."
"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon
annatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen
Wilsonilta meni pari tuntia?"
"Ben, voi antakaa se minulle!" Columbine huudahti onnellisena. "Lupaan
antaa teille suutelon."
"Puhutteko totta?" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.
"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä."
Wade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti
liikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän
pisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun
Columbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle
hellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.
Voimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina
puuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin
tuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:
"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea."
"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin", Columbine vastasi.
Hänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat
häntä äärettömästi.
"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän
pitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä
kirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä."
"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!"
Metsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä
ottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli
silloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat
lisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli,
että hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa
tulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin
tummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet,
valloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta
voimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin
kirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman
mustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön
tavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän
kuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä
muuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson
Mooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat
sanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus
oli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta
häneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta
päästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä.
Ja Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun,
näytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei
osannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton
tyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa
oli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan.
Wade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen
salaperäisyydestä ja tarkoituksista.