Silloin kun Bent Wade toivoi tilaisuuksia, ne näyttivät tulevan häntä
vastaan.
Ratsastaessaan White Slidesin kartanolle hän huomasi Jack Bellloundsin
istuvan laiskana ja välinpitämättömänä kuistissa. Jokin hänen
masentuneessa ulkomuodossaan säälitti Wadea. Koska ei ketään muuta
ollut näkyvissä, metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen.
"Hei, Belllounds, voitteko auttaa minua tämän lihan kantamisessa?" hän
huudahti.
"Varmasti", Jack vastasi nousten heti.
Wade talutti kuormahevosen aitan eteen, joka sijaitsi keittiön takana
saman katon alla kuin sekin. Siellä hän Jackin avulla purki kuorman ja
ripusti lihat nauloihin. Kun se oli saatu tehdyksi, Wade tarttui
veitseensä ruveten viiltelemään lihoja.
"Luulen, että ne näyttävät paremmilta, jos niitä hieman siistitään",
hän huomautti.
"Wade, täällä ei ole ollut milloinkaan ketään muuta kuin isä, joka
olisi osannut teurastaa hirven tahi antiloopin", Jack sanoi. "Te olette
kuitenkin häntäkin etevämpi."
"Niin, olen melko taitava kaikenlaisissa askareissa."
"Taitavako?... Toivoisin voivani tehdä yhdenkään asian niin hyvin.
Osaan ratsastaa, mutta siinä onkin sitten kaikki. Kukaan ei ole
opettanut minulle milloinkaan mitään."
"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain
haluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia."
Metsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama
kummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren
Bellloundsin huomion puoleensa.
"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle",
Belllounds vastasi. "Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä."
"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?"
"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin.
Ratsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä,
rupean vihaamaan sitä."
"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ
muodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette
ymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni -- ja sallikaa minun sanoa,
nuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi -- muistan siitä
parhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen
kovasti hikoillut."
Wade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin
mieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt
ollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne,
ja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.
"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä", hän sanoi. "Isällä on myös tällainen
vanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?"
"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?"
"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin", hän vastasi. "En ole
koettanutkaan nyt tultuani kotiin... Ehkä annatte minun ampua tuohon
paaluun." Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan
aitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.
Aitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka
voivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi
nuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa.
Ehdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.
"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon
tahdotte osua", Wade sanoi.
Belllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus
tärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.
"Osuinpa siihen!" hän huudahti ihastuneena. "Olin melkein varma, ettei
luoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas."
"Niin teitte. Laukaus oli mainio."
Silloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset
pystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi
raivoissaan.
"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?" hän karjaisi tullen kynnykselle
ja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. "Taivas varjelkoon, etkö sinä
milloinkaan voi olla siivolla?"
"Isäntä, älkää nyt olko millännekään", Wade sanoi. "Jos olisin
aavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut
Jackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa
pyssyn ennenkuin se jäähtyy."
"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja
intiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan
jossakin pahanteossa... Saitteko lihaa?"
"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen", Wade vastasi.
"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?"
"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti."
Vanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.
"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!" Jack huudahti
kiitollisena. "Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön
vaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen
kanssa."
"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi", Wade vastasi. "Teidän pitää
ilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa."
Belllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen
tietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet
näyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä
nopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan
mielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.
"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti
loukkaantunut?" hän kysyi äkkiä.
"Onko hän?" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä.
"Kuinka pahasti?"
"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen", Wade vastasi vakavasti
lopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket
muodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.
"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!... Nyt hän ei enää voi komennella
paimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!" Hänen
kasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi,
muuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä,
koska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen
onnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä
poskiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin
tavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli
melkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava
vain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.
"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun",
Wade sanoi harkitusti.
"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?" Belllounds tiuskaisi vihaisesti
punastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän
paukautti pyssynperän kovasti maahan.
"Niin, hittoa juuri", metsästäjä vastasi. "Minua sanotaankin
Hell-Bent Wadeksi."
"Oletteko Mooren ystävä?" Belllounds kysyi alkaen vapista.
"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne."
"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule
oleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa."
"Ette tekään!"
Belllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä
pelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä,
salaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi
huumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden
kuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää,
eivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.
"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä
päässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne", Wade jatkoi.
"Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen
asioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette
tiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte
kuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä... Ei
kukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta
itseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä,
joilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua
muiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet,
minä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin
paikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi
jatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta
onnettomuutta isällenne ja tytölle... Tapojen parantaminen ei
milloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä
suojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi
kuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on
sellaiset lahjat... Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen.
Ellette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia
halujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi
kunnioittamaan rakkautta, ette menesty... Se johtuu asioiden luonteesta
ja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton
säikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan
-- itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää
muuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika,
vaan kuten teoistaan tietoinen mies... Tarkoitan, että teidän pitää
huomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu
useinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein
suurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska
ette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin
olen muuttunut saadakseni elää... Kas niin, nyt olen lopettanut ja
tarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä."
Belllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja
kalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän
tiuskaisi vihaisesti: "Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?...
Ellen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan
väliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka
olette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia:
en kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää
neuvonne ja ystävyytenne itsellenne."
"Ette siis välitä minusta?"
"En!" Belllounds tiuskaisi.
"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?"
"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!" Belllounds
huudahti.
Silloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä
vihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut
kokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.
"Niin otaksuinkin", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei
Belllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin
nimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen
itselleen.
Belllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.
Wade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois
viettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi
metsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä
siinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta
auringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat
hänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan
heidän hyvänluontoista jaaritteluaan.
"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai", Lem sanoi.
"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?" Montana lisäsi.
"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen."
"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?" Lem
vastasi. "Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi
tänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti
huomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen
puheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne."
"Kyllä."
"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen
mies, Wade."
"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen", Montana
sanoi, "vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin
tehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi."
"Montana, sinä tässä turmeltunut olet", Lem vastasi. "Möly-Jack tietää
kyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä."
"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?"
"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne", Wade vastasi.
"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa
luoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui
itse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme.
Bluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi."
"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia."
"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä.
Hän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja
varastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista."
"Ovela korttimies, vai mitä?" Wade kysyi.
"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi.
Aiomme pestä häntä hieman."
"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?"
"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet
Jackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme
katsella hieman kortteja."
"No minä tulen", Wade vastasi poistuen mietteissään.
Kun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli
pukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen
milloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa
tahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa,
joka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja
ikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut
lahja.
Sitten karjanomistaja tuli huoneeseen. "Halloo, Wade, illallinen on
melkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano
tulevansa syömään kanssanne."
"Tarjosin hänelle neuvojani."
"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne
olivat aivan mustat, ja --"
"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa
mustuivat", Wade keskeytti.
"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka
lopulta menee päistikkaa helvettiin?"
"Sanoin paljon muutakin", Wade vastasi ystävällisesti.
"Vai niin! Mutta mistä se johtui?" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen
kasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.
Wade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne
aivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds
suhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen
vastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi
puhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan
hänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.
"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?" Belllounds kysyi
pettyneenä.
"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi
tullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja
minullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia."
Kuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu
illalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine
tarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman
tyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen
häntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi
voinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin
kun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja
kauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät
iloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän
yhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota
hän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa
jännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista.
Sillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta
samalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi
Bellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet
haihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa.
Wade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä
milloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi
rakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta.
Tunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä
myötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.
Wade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds
muuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle.
Columbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos
hän tarttui Waden käteen ja kysyi: "Kuinka Wilson voi?"
Metsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän
puristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa.
Tyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja
kaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.
Äkkiä hän kuiskasi: "Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää
kuin kolme päivää!"
"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla
ollenkaan huolissanne", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään.
Silloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi
syleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen
jostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.
Wade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.
Paimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade
astui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen.
Montana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle,
Lem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe
sekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan
takassa palavan räiskyvän tulen valossa.
"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!" Lem valitti.
"Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?"
"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni", Jim vastasi
hämmästyneenä.
"No, missä ne nyt ovat?"
"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä
Kremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin."
"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt."
"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?" Bludsoe kysyi.
"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte
vielä sylilapsia", Wade vastasi kylmäverisesti.
"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai", Jim sanoi. "Ottakaa nyt
jokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme.
Tulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin
tavallisesti."
"Haluan pelata neljään mieheen", hän sanoi.
Tämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti
ystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan
hieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka
heidän olisi pitänyt muistaa.
"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?" Wade kysyi tyynesti.
"Kyllä!" Belllounds vastasi.
"Saanko kysyä, miksi?"
"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi", Belllounds vastasi
hävyttömästi.
Tällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan
loukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän
ei kumminkaan muuttunut ollenkaan.
"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai", hän sanoi tyynesti.
"Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi
mieluummin katselenkin."
Siten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin
vaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman
laatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit
pöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa
lähemmäksi pöytää.
"Millaisen rajan määräämme?" Jim kysyi.
"Kaksikymmentä senttiä", Lem vastasi nopeasti.
Silloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat
vastustivat.
"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista
panoksista, ajaa hän meidät matkoihimme", Bludsoe vastusti.
Tämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän
ei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla
paimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein
punastui.
"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia", hän sanoi kylmästi
ottaessaan laatikon ja istuutuessaan. "Wade, lainatkaa minulle hieman
rahaa."
Wade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen
kultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä
suuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos
mielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa.
Mutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut
lainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi
paimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut
suostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.
Peli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät
aavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili
hänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin
alkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli
pelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään
pöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin
tuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli
perinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin
kuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se
oli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei
lännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja
paljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.
Belllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava
silloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade
alkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä
koetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen
levottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain
päästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds
ei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti
kiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin
oikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa
olivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja
sekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi
aina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan
kiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli
pahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui
isään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.
"Eikö teillä ole mitään juotavaa?" Jack kysyi tovereiltaan.
"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?" Jim vastasi.
Belllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti
kysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän
valehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen
mieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain
nähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin
halunsa.
Onni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa
susien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi
voitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa
mukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot
kuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien
uhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.
"Minä lainaan", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen
ympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä
ja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin
mikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja
kärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä
kokonaisuudessaan.
"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään", Lem vastasi laskien
voittojaan. "Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin
kiitollinen."
"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään", Jim sanoi. Bludsoe
oli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut
niinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.
"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!" hän tiuskaisi melkein
huutaen.
"Mehän voitimme ne luullakseni", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi.
"Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä
paikassa."
Wade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. "Kas tässä!" hän sanoi
hänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade
oli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan
ottaa häneltä rahaa.
"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!" hän huudahti siepaten
rahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut
silloin muuta kuin hänen kasvonsa.
Paimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat
pelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän
Bellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään
johtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan
kunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui
ja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.
"Haluan jotakin ryypättävää", hän äkkiä vaati. "Tiedän kirotun hyvin,
että teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani
sisään."
"Jack, joimme juuri silloin viime tipan", Jim vastasi, joka näytti
hieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.
"Minulla on hieman vanhaa rommia", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta
tarkoittaen kaikkia. "Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista.
Se panee miehen veret varmasti liikkeelle."
"Hakekaa se tänne!" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut
jotakin suussaan.
Wade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja
intohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki
nuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin
useaan sellaiseen kuiluun.
"Kuulkaahan, Wade", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, "älkää
viitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä,
kun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä
pieni tippa jäljellä."
"Hyvä on, pojat", Wade vastasi. "Silloin sanon luullakseni hyvää yötä."
Hän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan
tupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen.
Yksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi
portailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen
huippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.
"Minua säälittää tuo vanhus", hän mumisi, "mutta Jack Bellloundsin
lähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin
Columbinen kanssa."
Lokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin
kartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa
kultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset
selänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.
Wade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat
soineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.
Fox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis
metsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska
se oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja
ihmettelynsä.
Ennen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten
vetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds
tervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta
voitiin päättää, että hän oli pappi.
"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin", sanoi Belllounds
toivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.
Wade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista
kyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli
huomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut
ilmoittaa hänelle, missä ne olivat.
Suuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua.
Wade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla
kun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä
ajatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen
askeleita takaansa.
"Hyvää huomenta, Ben", hän sanoi.
Wade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen
liikkeensä.
"Hyvää huomenta, tyttöseni", hän vastasi. "Olette todellakin yhtä
suloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne."
"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!" Columbine
mumisi.
Wade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen
kasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja
luottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin
valmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.
"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa
Wilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin
aikoihin", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.
"Ah!" Columbine huudahti.
Wade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien
punastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja
Wadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin
kokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle
täydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.
"Teette minut hulluksi!" Columbine kuiskasi.
Bellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset
jatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.
"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin", hän sanoi iloisesti. "Missä
poika on?"
"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen", Columbine vastasi
vapisten.
"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin", vanhus
vastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret
kuin hänen sydämensäkin. "Wade, oletteko nähnyt Jackia?"
"En", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. "Mutta näen hänet
nyt."
Wade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei
kävellyt suorana.
Vanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.
"Mitä helvettiä!" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja
horjahtelevasta kulusta. "Wade, mikä Jackia vaivaa?"
Wade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun
hän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi
hänelle.
Vanha Belllounds säpsähti äkkiä.
"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!" hän huohotti
toivottomasti menettäen kaikki voimansa.
Pappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti
puhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi
änkyttäen: "Tyttöseni, mene huoneeseesi!"
Mutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan
nojatessaan.
Sulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei
hilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan
täydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.
Vanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui
tuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan
poikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin
punaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.
"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!" hän karjui näyttäen
hirveältä raivossaan. "Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma
tytär minulle!... Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en
ainakaan määrää hääpäivääsi!"