Eräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: "Koirista ei ylimalkaan
voida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat
monessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta
ovatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä
syntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä.
Olen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti,
etteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei
välitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono."
"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden
käyttäytymisestä päättäen", Belllounds vastasi.
"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria", Wade sanoi. "Jimillä on vain se
vika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka
vainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni,
että se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian.
Nuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia.
Denver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä.
Se on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat
koirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille
en voi mitään."
"Mitkä sitten?"
"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi
voittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin
sille kovasti selkään, kun se puri minua... Olen sen mielestä aivan
arvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani
kasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen,
Belllounds?"
"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen
emä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta."
"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se
pitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä.
Eikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun
koirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi
joukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se
metsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se
ei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota
olekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä
sen vaiston."
"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin
sellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te
hyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta
koiraa."
"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja
kävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä
mukanaan."
"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö
kaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö
hänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?"
128
"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian
kauaksi."
"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien
vuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?"
"Siitä ei tule mitään, Belllounds", Wade vastasi vakavasti. "Mutta
neiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä.
Puhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä
liikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole
metsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia."
"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää
menetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?"
"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan."
"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu
käsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden
miesten talvehtivan näissä metsissä?"
"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?"
"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu
Buffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä
mies, mutta aivan hullaantunut kultaan."
"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin
koirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli
haukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle
muutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan
Buffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa
saada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä.
Hän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä
hän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo
niiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa
Smithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?"
"En enkä haluakaan", Belllounds sanoi lyhyesti. "Hän on aina
suhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen
Elgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole
voinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi
halunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt
mielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia
arpia naamassaan."
"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa
muille", Wade sanoi tyynesti. "Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies
kuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani... Kun
hän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä."
"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan.
Maailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään.
Mutta millainen on suunnitelmanne?"
"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin
yhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan
katoamisesta."
"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti
ryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä
sellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme
heidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan."
"Isäntä, sanon teille --"
"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee
tapahtumaan jotakin hirveätä?" Belllounds keskeytti surullisesti.
"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan", Wade
vastasi vakavasti. "Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa
karjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän
joutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on
suuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti,
kuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy
sellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee
hänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi."
"Niin, hän voi olla suuri lurjus", Belllounds sanoi miettiväisesti.
"Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta
kiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa.
Mikään ei ole luonnollisempaa... Oliko teillä jotakin riitaa Smithin
kanssa?"
"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä
syystä. Mutta hän on vihoissaan minulle."
"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa
White Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi.
Mutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos
satutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä."
Vanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.
"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White
Slidesiä uhkaavista vaikeuksista", Wade mumisi itsekseen. "Ehkä asia
onkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen
tulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään.
Aioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta,
ja näin se nyt kävikin."
Fox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä
seikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli
kiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä,
josta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt.
Tarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden
mielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.
Eräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä
pakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat
olivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret
kirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.
"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?" Wade kysyi. Hän oli tietysti
huomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä
tilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä,
että hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää
mikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen
ymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti.
"Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon
kaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista
mitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin
hae minulle reikä."
Wade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin
suuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä
kallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän
jo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla
silmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät
näyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä
ilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira
pujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa
olevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta
reiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi
tahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia
vaikeuksia.
"Sinä vanha kettu!" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. "Hait sen
minulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla
tupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi."
Tällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää
kuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä
oltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan
minkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä
viisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja
oppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä
enemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.
Fox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan
metsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla.
Päivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen
jälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli
muutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään
saanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada
selville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin
Foxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta
hän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt
siihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin
mahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira
jollakin tavoin, mihin se kykeni.
Ennen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut
mielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti
metsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi
vain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka
olivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se
seurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja
sovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä
kulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin
jäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä
haukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi
riistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja
ilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä
se voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun
haukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että
riista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas
koira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin
peräännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun,
se menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin
oli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi
kiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi
varmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä,
vaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta
kaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja
vieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.
Metsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia,
että Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.
Muutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä,
joka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren
tuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin,
paitsi Foxia, joka seurasi häntä.
"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia", vanha Belllounds oli sanonut
edellisenä päivänä. "Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli
se pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä
seuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa
tänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen... Menkää nyt
toimittamaan minulle hirvenpaistia."
"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan", Wade oli vastannut
ilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista
tilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti
hirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä
niihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa,
vaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa
läheisyydessä.
Hänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen
laakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan
työhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen
niin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton.
Raajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni
iloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että
sitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei
näkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän
kuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja
silloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä
puhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi
kumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa.
Omituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen
avioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui
Wadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi
odottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.
Hän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen,
kuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine
Bellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka
uskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen
naisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja
jolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade
näki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen
ja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä
oli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi,
että se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo
synkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli
omistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että
Columbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden
kahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi
epämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus
näytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi,
mutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten
huomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään.
Mutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan
tappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen
luottamustaan.
Columbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle
suunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat
kummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy
Columbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet
alkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja
jonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.
"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä
naimisiin Möly-Jackin kanssa", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan
ruohoista polkua. "Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen
velvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan
vastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön
rakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä
Jumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin
suloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin
kanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni
vanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon,
johon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon
siihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin
miehet voivat muuttua... En ole milloinkaan keskustellut tämän
Möly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon
sen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani... Ennenkuin
menen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa
nähdäkseni, millainen hän on."
Wadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti
lopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä
päätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt
tämän kiipeämisen tarkoituksesta.
Hän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän
pääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho.
Hetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna
näytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan
risahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot
eivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan
ja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.
Wade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion
muodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa
tietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan
outo. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että
hänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta
kuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan
isäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.
Edessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti
metsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi
avonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se
osoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien
hehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella.
Fox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.
"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?" Wade kysyi hiljaa katsoen
etäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän
voinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä
häntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa
varovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja.
Siellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden
läheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen
vajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli
tuoreita jälkiä.
"Hirviä ne sittenkin olivat", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta.
"Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä,
mutta älä pidä kiirettä."
Ottaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle
jalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin
jälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli
jyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi
hengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa
edestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle,
jonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla
paljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä
eteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren
uroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa
vanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään
ampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.
"Liian vanha ja sitkeä, Fox", metsästäjä selitti levottomalle koiralle.
Mutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.
Wade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun.
Se oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä.
Alalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa
oli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja
sitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita
tuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista
metsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä
kaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla
oli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten
alkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen
vuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.
Metsästäjä näki sellaisia ruohikoitakin, joissa oli vielä selviä
makuupaikkoja.
"Vuorilampaita, koira vieköön!" hän huudahti. "Ja jäljet ovat vielä
aivan tuoreita! Mitenkähän olisi, jos ampusinkin lampaan ja sanoisin
Bellloundsille, etten löytänytkään hirviä?"
Metsästäjä ei saanut minkäänlaisia omantunnonvaivoja lampaiden
ampumisesta, mutta hän rakasti jumalallisia hirviä ja oli valmis
valehtelemaankin säästääkseen niitä. Ratsastaessaan eteenpäin hän
tarkasti terävin silmin kaikkea ympärillään nähdäkseen jotakin liikettä
tahi jotakin muuta edessään olevassa villissä seudussa. Mutta jos
näkyvissä olikin joku eläin, se ei liikahtanut. Wade ratsasti kuopan
poikki mutkitellen sinne tänne kuivuneiden puunrunkojen välitse ja
saapui lopulta tiheään vuoren harjannetta reunustavaan metsään.
Hetkisen kuluttua hän tuli aukealle laelle, josta katsoen harmaat ja
viheriät syvyydet näyttivät mahtavilta. Kaukaa siinsi Old White Slides
uhkaavana ja tavallista korkeampana. Se oli niin arvokkaan ja
majesteetillisen näköinen, ettei sitä laaksosta katsoen sellaiseksi
voinut kuvitellakaan.
Wade löysi tuoreita lampaan jälkiä kukkulan keltaisesta savesta, pieniä
kuin pienten antilooppien jäljet, joista voitiin nähdä, että siinä oli
ollut emiä karitsoineen. Ainoatakaan pässin jälkeä ei näkynyt.
"No, tämä ratkaisee asian", Wade sanoi katsoa tuijottaessaan
jyrkänteelle nähdäkseen lampaat. Ne olivat laukanneet jyrkän harjanteen
poikki kuin niillä olisi ollut siivet. "Voiko kukaan ymmärtää, miten ne
voivat kulkea luisumatta kuiluun? Ja kuinka ovelasti ne saattavat
kätkeytyä!"
Hän tiesi niiden olevan lähellä ja hän tuhlasi aikaa koettaessaan etsiä
niitä, voimatta sittenkään huomata niitä. Fox odotti kärsimättömästi
käskyä saadakseen näyttää, miten helposti se olisi ne löytänyt, mutta
tuota lupaa ei kuulunut.
"Mehän olemme hirvenjahdilla, sinä koirien mestari", Wade sanoi
moittivasti sille.
He jatkoivat matkaansa harjanteen poikki ja saapuivat, kuljettuaan noin
pari penikulmaa, muutamaan metsään ja sitten aukeamiin ja soliin, jotka
laajenivat jatkuessaan alaspäin. Parempia laitumia eivät hirvet olisi
voineet löytää mistään. Wade poistui harjanteelta ratsastaakseen
alemmas laaksoon näitä hitaasti laskeutuvia harvametsäisiä rinteitä,
joilla kasvoi seetrejä ja mäntyjä ja joiden juurilla kapeat
ruohoreunaiset purot lorisivat. Hän näki suuren urosantiloopin jälkiä,
peloitti metsälinnut, jotka säikäyttivät hevosen, ja huomasi vihdoin
paikan, jossa karhu oli paloitellut lahonneen puunrungon. Fox ei
kiinnittänyt lainkaan huomiotaan näihin seikkoihin.
Wade laskeutui vähitellen näiden solien yhtymäkohtaan, jossa kolme
kapeata puroa yhtyi nopeaksi kirkasvetiseksi virraksi, joka oli noin
jalkaa syvä ja muutamien metrien levyinen.
"Vannon, että tässä ovat nyt Troublesomen lähteet", Wade sanoi. "Kuka
sitten lieneekään antanut tälle virralle nimen, hänellä ei ole ollut
ollenkaan järkeä, vaikka sen juoksu täällä lähteillä onkin hieman
vaivalloista [troublesome = vaivalloinen]. Mutta nuoruuden tapa on
sellainen."
Ruoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty.
Hirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan
lehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja
soikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia,
joita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.
Fox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi
olivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten
koiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan
laitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen
kuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti
näki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset
pystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle
tuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet
hänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen
pysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari
tusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli
suuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi
joukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman
luonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen
sarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät
liikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen
sitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi
viimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen
Henry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti
haukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä
muuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.
Hän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella
riistalla.
"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa",
Wade sanoi. "Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän
pitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi."
Hän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin
hevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin,
etteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän
kiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä
kohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin
useasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman
miehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa
joka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan
lepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse
raivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen
ja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle
ja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt
ennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut
kärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä,
muutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät
kullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri
vähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi
niin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä
milloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän
laskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset
eivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.
Luonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean
viheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä
vuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla
tähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin
syystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja
purppuranvärisiä läikkiä.
Wade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan
noista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas
katseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki
itsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain
olisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä
humauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä
kullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis
maailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa
niille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin
vuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen
muistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta
häviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset,
muuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.
Lopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on
jälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin
kukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin
suloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu
tuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään
taivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko
lämmittää maailmaa.
Vain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.