Aivan uusi mieli tahi entisen vapautuminen rohkaisi Columbinea palaen
nyt hänen suonissaan niin, ettei sitä voitu sammuttaa eikä kuvata. Joku
jumalallinen säkene oli tunkeutunut hänen mielensä salaperäisiin
syvyyksiin sytyttäen ja valaisten ne niin, että kun hän selviytyi tästä
onnettomuuden tunnista, hän tunsi intohimojen kirkkaan salaman yhtyneen
sielunsa hellyyteen, suruihin ja uskollisuuteen.
"Ah, Ben, kykenenköhän tekemään tämän kaiken?" hän huudahti levittäen
käsivartensa kuin syleilläkseen taivaan tuulia.
"Minkä kaiken, tyttöseni?"
"Tämän, jota vaaditaan todellisilta naisilta!" hän vastasi kiihkeästi
painaen käsillään rintaansa.
"Herännyt nainen ei voi milloinkaan enää muuttua tytöksi", Wade sanoi
surullisesti.
"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!... Ben, olette
rohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt... Mutta
unissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä
ymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan
siltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa
ennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin
ehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät
vedotessanne naisellisuuteni!... Ah, miten tämä onkaan omituista ja
kaunista!"
"Neiti Collie", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan,
"olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia
puolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin... Kukapa sen tietää? Ehkä olen
jossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen,
mutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi
lintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni."
"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus", Columbine vastasi.
"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia
ja korppikotkia."
"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä
olisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä
hyvyyttäkään... Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen."
"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?" Columbine kysyi
epäröiden.
"Miksi?"
"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen
luokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää", hän vastasi
hiljaa värisevällä äänellä.
Wade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt
järkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.
"Huomenna on varmasti parempi", Wade sanoi hetkisen kuluttua. "Wilson
kiihtyi jo tarpeeksi tänään."
"Siis menen sinne huomenna."
Lisääntyvässä kylmässä hämärässä he ratsastivat vierekkäin vaitiollen.
"Hyvää yötä, tyttöseni", Wade sanoi heidän saavuttuaan hänen tupansa
luo. "Ja muistakaa nyt, ettette ole enää yksinänne."
"Hyvää yötä, ystäväni", Columbine vastasi jatkaen matkaansa.
Hän tapasi Jim Montanan aitauksessa ja ilta oli vielä siksi valoisa,
että hän näki hänen vaahtoavan hevosensa. Jim näytti hyvin töykeältä,
melkeinpä pahantuuliselta. Mutta Columbine arvasi, että hän oli käynyt
Jackin määräyksestä Kremmlinissä ja tehnyt tuon matkan samana päivänä
edestakaisin.
"Neiti Collie, minä kyllä hoidan Pronton", hän tarjoutui. "Illallisenne
odottaa."
Arkihuoneen takassa paloi kirkas tuli ja karjanomistaja luki sen
valossa.
"Halloo, punaposki!" vanhus tervehti tavattoman ystävällisesti. "Olet
ratsastanut vastatuuleen, vai mitä? Ellet ole kaunis, ei minun
silmistäni ole mihinkään!"
"Siellä on melko kylmä, isä", Columbine vastasi, "ja tuuli puree. En
ratsastanut nopeasti enkä kauaskaan... Kävin katsomassa Wilson Moorea."
"Vai niin! No miten poika jaksaa?" Belllounds kysyi tylysti.
"Hän sanoi voivansa melko hyvin, mutta luullakseni asian laita ei
olekaan niin", Columbine vastasi.
"Ystävätkö häntä hoitavat?"
"Niin. Hänellä onkin sellaisia, Andrewsit esimerkiksi. Olen iloinen
voidessani sanoa, että hänen majansa on mukava. Hänestä pidetään kyllä
huolta."
"No, sepä hyvä! Lähetän Lemin tahi Waden sinne katsomaan, voimmeko
tehdä jotakin hänen hyväkseen."
"Isä, sellainen on niin sinun tapaistasi", Columbine vastasi laskien
kätensä hänen leveälle olalleen.
"Älähän nyt! Kuulehan Collie, tässä on kirjeitä melkein kaikilta
Kremmlinin asukkailta. He toivovat saavansa kutsun häihin lokakuun
ensimmäiseksi päiväksi. Pyydämmekö heidät tulemaan?"
"Kuta enempi heitä tulee, sen hauskempaa", Columbine vastasi.
"Vannon, etten kutsu ketään."
"Miksi et, isä?"
"Kukaan ei voi sanoa, mitä poikani päähän voi juolahtaa hääpäivänäkin."
"Mutta, isä, voit luottaa minuun."
"Kyllä varmasti!" vanhus vastasi kiertäen vahvan käsivartensa hänen
ympärilleen. "Toivoisin, että sinä olisit Jack ja Jack olisi sinä."
Nuorukainen laahusti silloin huoneeseen sidotuin päin istuutuen
illallispöytään.
"No niin, Collie, ryhdytään mekin syömään", vanhus sanoi iloisesti.
"Minulla on sentään kaikesta huolimatta hyvä ruokahalu."
"Minäkin olen nälkäinen kuin susi", Columbine vastasi istuutuen
paikalleen Jackia vastapäätä.
"Missä olet ollut?" Jack kysyi uteliaana.
"Kas, hyvää iltaa, Jack! Huomasitko minut vihdoinkin?... Olin
ratsastamassa Prontolla ensimmäisen kerran sen loukkaantumisen jälkeen.
Tein ihanan retken Sage-laaksoon."
Jack luimisteli häneen näkyvissä olevalla silmällään mumisten jotakin
ja alkaen sitten pistellä perunoita ja lihaa suuhunsa haarukallaan.
"Mikä sinua oikeastaan vaivaakaan, Jack? Etkö olekaan terve?" Columbine
kysyi niin levottomasti, että se oli liian osanottavaista ollakseen
totta.
"Minua ei vaivaa mikään!" Jack tiuskaisi.
"Mutta näytät aivan sairaalta, tarkoitan, että näkyvissä oleva osa
kasvoistasi on sen näköinen. Suupielesi ovat pahasti väärässä. Olet
hyvin kalpea, lukuunottamatta noita punaisia laikkuja. Ja toisen
silmäsi ilme on niin yliluonnollisen tuskallinen, kuin et enää
kuuluisikaan tähän maailmaan."
Tytön, joka aina oli ollut niin suloinen, rauhallinen ja
hienotunteinen, hämmästyttävää puhetta kuunteli Jack järkytettynä ja
isä nauraen.
"Pilkkaatko minua?" Jack kysyi tiukasti.
"Kuinka niin, Jack? Miten voit luullakaan minusta sellaista? Halusin
vain sanoa, miten omituiselta näytät... Aiotko mennä naimisiin
silmäpuolena?"
Jack hämmästyi sanattomaksi ja vanhus istuttuaan kauan aikaa suu auki
ihmettelystä huudahti: "Koira vieköön, tyttöseni! En olisi milloinkaan
uskonut tällaista sinusta... Jack, niele vain lääkkeesi empimättä...
Teidän molempien pitää unhottaa ja antaa anteeksi. Riitaisuuksia voi
ilmetä tarpeeksi sittenkin, vaikka ei menneisyyttä pengottaisikaan."
Jäätyään yksikseen Columbine joutui sellaiseen mielentilaan, joka erosi
suuresti hänen vanhuksen ja tämän pojan seurassa näyttämästään
iloisuudesta. Hän vaipui vakaviin omiin tunteihinsa kohdistuviin
ajatuksiin, jotka askartelivat tuossa kohotetussa henkisessä
edistymisessä ja yrityksessä nousta oman henkilöllisen hyvinvoinnin
yläpuolelle, johon Bent Wade oli ohjannut hänet omituisella tavalla.
Aivan heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan saakka hän oli vetänyt
Columbinea kummallisesti puoleensa ja Columbinesta tuntui nyt, että tuo
hänen lumousvoimansa johtui siitä jaloudesta ja viisaudesta, jotka
aiheutuivat hänen kärsimyksistään ja niistä kauheista vuosista, jotka
olivat piirtäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa.
Senvuoksi koettikin Columbine sitoa sieluunsa ikuisiksi ajoiksi hänessä
syntyneen hengen, joka oli herännyt Waden vaatimattomista filosofisista
sanoista, omaksi ohjeekseen ja voimakseen.
Hän tunsi velvollisuutensa miestä kohtaan, joka oli ollut kuin isä
hänelle. Mitä ikinä hän vaatisikaan, hän olisi valmis tekemään.
Ja mitä taasen hänen poikaansa tuli, jonka kanssa hänen oli määrä
elää jäljellä oleva osa elämästään, hänen velvollisuutensa oli tulla
hänelle hyväksi vaimoksi, kärsiä hänen vikojaan ja koettaa aina auttaa
häntä ystävällisesti, kärsivällisesti, tasapuolisesti ja niin
myötämielisesti, kuin se hänelle suinkin olisi mahdollista. Viha oli
myös otettava lukuun, mutta hän tiesi, ettei vihalla ole minkäänlaista
sijaa hyvän naisen sydämessä. Hänen täytyy tukahduttaa se, jos se vain
on inhimillisesti mahdollista. Tämä kaikki oli hyvin kovaa ja muuttuisi
vielä kovemmaksi, mutta hän alistui siihen ja tiesi luontonsa.
Hänen sielunsa oli hänen omansa eivätkä minkäänlaiset vastoinkäymiset
voineet sitä muuttaa. Hän voi olla sen kanssa kahdenkesken milloin
tahansa, välittämättä noista vaivoista ja mitättömistä vaikeuksista,
joita vastaan ihmiset tavallisesti taistelevat. Waden sanat olivat
lumonneet hänet salaisuudellaan ja rajattomalla toivollaan jostakin
tuntemattomasta ajatuksien ja tunteitten maailmasta. Hän saa tuskin
milloinkaan nauttia onnesta sen tavallisessa merkityksessä. Haihtukoot
unelmat siitä ikuisiksi ajoiksi! Mutta hän oli nähnyt vilahdukselta
jotakin korkeampaa kuin huvituksia ja tyytyväisyyttä. Unelmat ovat aina
unelmia. Mutta hän voi vieläkin uneksia siitä, joka oli ollut, tahi
siitä, jollaiseksi se olisi voinut muodostua, elämän kauneudesta ja
salaperäisyydestä ja tuosta luonnossa olevasta jostakin, joka oli
vetänyt häntä puoleensa suloisesti ja vastustamattomasti. Kuka voi
ryöstää häneltä nuo pyöreät, harmaat ja sametinväriset kukkulat,
purppuran väriset huiput ja tummat selänteet, joilta hänet oli löydetty
lapsena, eksyksiin joutuneena pienokaisena, syntyneenä kuin kuusten
juurilla kasvavat columbinet?
Rakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa,
vielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi
tunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli
vielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa
siitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen
ja vakavaan tunteitten virtaan.
"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle", hän mumisi. "Hänellä on
oikeus saada se tietää!... Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset
ikuisiksi ajoiksi!"
Wilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen
katkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen
vaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki
tuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee,
ennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni
pakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja
arosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli
nyt mennyttä.
Kun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine
valitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti
mutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä,
jossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän,
hän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja
kiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.
Nähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine
onnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli
varmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista
salaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen
saapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.
"Collie, olet myöhästynyt", Wilson vastasi sekä iloisesti että
moittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen
yksin koko huoneessa.
"Ah, missä Ben on?" Columbine huudahti.
"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei
kuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut
katumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä...
Wade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen
jonnekin... ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?"
Columbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin
tuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään.
Wilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin
ajettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut
minkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja
kaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen
ja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea
vastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä
ennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?
"Olet luullakseni hieman parempi", hän sanoi onnellisena.
"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin
päivänkoitteessa. Wade herätti minut... Collie, olit kiltti, kun tulit.
Olet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi
hehkuvan noin. Ja silmäsi sitten -- ah!"
"Olen siis mielestäsi kaunis?" Columbine kysyi haaveillen,
ajattelematta sitä ollenkaan.
Wilson naurahti ivallisesti.
"Tule lähemmäksi", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla
kädellään.
Columbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään.
Kumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan
pääsi tukahdutettu ääni.
"No mutta, Collie!" Moore huudahti hämmästyneenä. "Taivas varjelkoon,
älä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi."
"Kas tässä", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi
Wilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi
säilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita
tämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista
nainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.
"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?" paimen huudahti huumautuneena.
Hän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. "Collie, käyttäydyt niin
omituisesti... Et itkekään!... Näenkö unta, vai mitä tämä on?
Kultaseni, katso minuun!"
Columbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.
"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen", hän
sanoi huohottaen.
"Miksi?"
"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle", hän kuiskasi.
"Mikä se on?"
Columbine kumartui häneen päin,
"Etkö voi arvata sitä?"
Wilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.
"En tahdo arvata enkä uskallakaan."
"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia -- aina, kuten minusta
nyt tuntuu -- jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan,
ennenkuin viime yönä", Columbine jatkoi hellästi.
"Collie!" Wilson huudahti. "Älä kiusaa minua!"
"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit
minua?" Columbine kysyi.
"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?"
"Rakastan sinua!" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia
myöten.
Tämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi
tytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä
siinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita
silmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.
Sitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.
"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!" hän huudahti
käheästi.
Columbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen
kätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen
suudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän
lepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki
tuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin
pyyntöön:
"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!"
"Kultaseni!... Näytä minulle kasvosi... Se on siis sittenkin totta.
Tiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa
kasvojasi."
Columbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet
olivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä
tärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin
koittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän
suloisuuden.
"Suutele minua, Columbine!" Wilson käski.
Kyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja
loukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen
huulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.
"Vielä, Collie, vielä!" Wilson rukoili.
"Ei enää", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen
kaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti
koettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.
Moorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään
ja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan
siinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei
ehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa
vaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta
tuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli
ainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä
sitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen
velvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu
auringonpaisteessa.
Otteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä
katkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi
seisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia
silmiin jälleen.
Kova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä
kutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.
"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun
ensimmäisenä päivänä", hän kuiskasi.
Paimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui
tuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.
"Ei, ei!" hän huohotti.
"Kyllä", Columbine vastasi toivottomasti.
"Ei!" Wilson huudahti käheästi.
"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se
on, siitä ei päästä minnekään!"
"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua", Wilson sanoi katsoen
häneen tummin syyttävin silmin.
"Se onkin vielä kauheampaa."
Wilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.
Wade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman,
mutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa
silmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain
vapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.
Wilson koetti turhaan hillitä mieltään.
"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" hän kysyi tiukasti.
"Minun on pakko."
"Miksi?"
"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja
kasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen
täydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja
minäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle
jollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen."
"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan", Wilson
vastasi kiihkeästi. "Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei
ymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta
sinä ymmärrät."
"Häpeällinenkö?" Columbine änkytti.
"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa
silloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä... Aiot
lahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se
merkitsee?"
"Kyllä luullakseni", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen
ihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika
oli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.
"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia", Wilson huusi. "Tulla
äidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut
sitä?"
"Ah, en milloinkaan!" Columbine vaikeroi.
"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!" Wilson rukoili
hurjasti. "Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua
tehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle."
"Mutta --. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti
mennä naimisiin hänen kanssaan."
"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!"
"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista
tapahtuu, kuolen."
"Parasta se olisikin!" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.
Columbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät
nopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on
välttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..
"Kuuntelehan nyt", paimen aloitti jälleen. "Tässähän ovat kysymyksessä
elämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon
hemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja
laskee pojan kanssa... Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä
tähän maailmaan!... Collie rakas, älä luule minun puhuvan
mustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä
tunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan,
mutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi,
vetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä
varmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin
todistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota
minuun muutenkin, Collie."
"Wilson, kyllä minä luotankin", Columbine huudahti, "mutta se ei
vaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni
raskaammaksi."
"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän
pieksää sinua."
"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan,
niin --"
"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds
ei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä
pitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä,
jota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän
siihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!... Columbine, olet
kokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole
pakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet
lapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen
kuin kenellekään muulle."
"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea.
Mutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen,
että kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin
parantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin."
"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo
kirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun
hän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin?
Millaisia todistuksia haluatkaan?"
"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!" Columbine huudahti. "Ah, olen
niin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan... Ben,
viekää minut kotiin."
"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!" Wilson rukoili hurjasti.
"Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on --"
Tässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja
jaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista
vastaan itsessään.
Columbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka
pani hänet vapisemaan.
"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua", hän huudahti kuuman veren
polttaessa hänen suoniaan. "Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin
minäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!...
Rakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!"
Moore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.
"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!" hän kuiskasi
vedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. "Selittäkää
Collielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin
Bellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin
hänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä
poistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa
minua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi
minut, Wade."
"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni", Wade vastasi. "Tullessani tänne
tänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin... No
niin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole
milloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin
te olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin
johonkin tuntemaani seikkaan."
Hän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren
luo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen
menneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja
kumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan
harvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua
hän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa
kasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se
olikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli
kuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.
"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!" Wilson rukoili.
"Niin, kunpa vain voisitte!" Columbine huudahti voimatta vastustaa
kuulemaansa rukousta.
"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne", hän sanoi käskevästi.
"Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin
vaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään... Vanha Belllounds ei
muuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin,
mutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa
nähden... Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan
monta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat.
Minulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen
ottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä.
Kun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni
kertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien
ennustamistaidosta olen saanut nimeni... Mutta se ei kuulu nyt tähän...
Ja nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan.
Mitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa
oleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin
kanssa."