"Niin, he tappelivat", Columbine sanoi nopeasti. "Näin sen. Muita ei
ollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät
apuun. Ben vei hänet kotiin."
"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä.
Käväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti
liikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään
tapella."
"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi
pakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils
koetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja
piteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta
jalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää
häntä."
Lem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. "No vieköön piru
minut!" hän huudahti. "Sellainen roistontyö!"
Columbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden
tuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa
rehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen
kaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi
hän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen
tuskallisia ajatuksiaan.
Koirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim
olivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt
erilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi
porraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen
edellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat
kangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi
varmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan
tuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna
seinään kuivamaan.
Hän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen
ja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä
suvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava
oli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi
varustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka
iloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja
useammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia
majavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.
Kahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama
loiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli
sillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson
oli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että
Wade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto
pelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi
niiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt
hänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta
ollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.
"Kane, Kane, tule tänne!" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta
pysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei
ottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin,
koira seurasi häntä.
Old White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden,
tummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät
rinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen
juurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen
alue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni
puronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät
laitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi
nähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki
Bellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi.
Hevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se
valkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle.
Columbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi
joutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan
sillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään
mielenliikutuksensa.
Tupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa.
Talvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio,
joka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa.
Wilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa
laaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu
kiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja
autiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta.
Viimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat
Columbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja
sitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän
hengitti nopeasti.
Tuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.
"No voi sinua ryökälettä!" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan.
"Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään."
"Kuulin hevosenkin askelia", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.
"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä", Wade
vastasi.
Hän ilmestyi samalla ovelle.
"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie", hän ilmoitti siirtyessään
syrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.
"Hyvää huomenta!" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin
iloa.
"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?" Hän kuuli tämän epäilevän
kysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä
ikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä
epämääräiseltä ja vieraalta.
"Tulin tietysti", hän vastasi mennen lähemmäksi. "Kuinka voit?"
"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni
juuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella
tätä ajettunutta naamaani."
"Älä ole milläsikään", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa
nähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja
pala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi
katselemaan ympärilleen.
"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!" hän huudahti
hämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku
taikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan
kullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja
koristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli
katselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson
makasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka
vieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja
lattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot
oli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet
olemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta.
Niin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu
höyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla
savu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää,
että uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty
hirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten
kannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä
oli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen,
ja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli
nauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja
vaatteita.
"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta", Moore sanoi ihastuen
Columbinen ilosta. "Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu
uskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan
suruissani, vaikka minun täytyy maatakin... Ja hän sanoo ihmisten
nimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent
Wadeksi?" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]
Kun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade
pudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö
näki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä
lattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!
"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä",
hän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.
"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin
uutta Bent Wadellekin", hän vastasi omituisesti nauraen. "Koetan
kaikissa tapauksissa eläytyä siihen."
Wilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä
haavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta
naulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli
columbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne
heiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli
oma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.
"Wade toi minulle nuo kukat", hän selitti. "Ne ovat hänenkin
mielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin... ja minä
haluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin."
Jälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut
hillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin
suuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei
uskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän
huomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen
tietämättään hyvin hellästi.
"Kätesi! Miksi se on kääreissä?"
Paimen nauroi julman leikillisesti.
"Oletko nähnyt Jackia tänään?"
"En."
"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on
tapahtunut."
"Loukkasitko sen häneen?" Columbine kysyi väristen, tuntematta
minkäänlaista vastenmielisyyttä.
"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin."
"Ah, miten hirveätä se oli!" Columbine mumisi. "Wilson, hän aikoi
tappaa sinut."
"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet."
"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne", Columbine jatkoi.
"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!" Moore vastasi niin
vakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.
"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?" Columbine pyysi
puristaen tietämättään sidottua kättä.
"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen
varuillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran --"
"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan", metsästäjä keskeytti
suoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät
silmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan
kuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja
henkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. "Ja nyt,
neiti Collie", hän jatkoi, "luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle.
Jonkun pitää syöttää häntä."
"Kyllä varmasti", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen
jalkapäähän. "Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen
ruokansa sille!"
Waden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin
likelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.
"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?" hän kysyi.
"Se on vieläkin huonommassa kunnossa", Wilson vastasi ottaen sen
peitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.
"Ah!" Columbine huudahti toivottomana.
"Siitä on katkennut pari luuta", Wilson sanoi vilkkaasti. "Kuulehan,
Collie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen
vertaistaan."
"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava
istuallesi", Columbine määräsi.
"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan", Moore vastasi.
Kuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua
hänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se
muistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä
niiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa
punastuivat kovasti.
"Etkö voi liikahtaakaan?" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen
raskas paimen oli.
"Enpä juuri", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi
hikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.
"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa."
"Niin se onkin", Wilson vastasi. "Tiedän kirotun hyvin, että se on
vielä kiinni sääressäni."
"Ah!" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä
enää muita huomautuksia.
"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista
kohtelua osakseen", Wilson sanoi.
"Joutavia!" Columbine vastasi.
"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään
minua... Mutta en häneltä."
"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin.
Kas tässä."
Wilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.
"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen
ja hyvin kaunis sellainen."
"Aiotko syödä?" Columbine kysyi tiukasti.
"Mitä?" paimen huudahti. "Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi
nälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää."
Mutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun
otetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan
käsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo
ja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin
vaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli
tietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö
hän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä
mahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen
mieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä
Wade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.
"Nyt en enää jaksa enempää", Moore selitti vihdoinkin.
"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas", Columbine huomautti.
Sitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: "Wilson, aiotko talvehtiakin
täällä, kuten isä sanoo?"
"Kyllä."
"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?"
"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita."
"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua
ja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?"
"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade", Moore vastasi tarkoittaen pöydän
vieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut
mitään.
"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?" Columbine kysyi.
"Tuo itsesi", Wilson vastasi hellästi.
"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse
tulisi mukaan?"
"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja.
Tahdotko?"
"Tahdon."
"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään."
"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun
paranevan."
"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt."
Columbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä,
etteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan
harmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan
sininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane
kintereillään.
"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja
ratsastan kotiin kanssanne", hän sanoi.
Columbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi
hitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon
korkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli
suurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan
päivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan
korkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput
näkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin
Coloradon luonnon, jota hän rakasti.
Wade sai hänet kiinni kukkulan juurella.
"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan
Wilsiä", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.
"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä
milläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin."
"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole
sellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan.
En tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan
hoitamisessa."
Waden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen
haavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään
samoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen
entisiä huoliaan.
"Ben, kertokaa minulle", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden
käsivarteen.
"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran
maailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En
kertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa."
"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt", Columbine sanoi
koettaen rohkaista mieltään.
"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein
muodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen.
Pelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja
kuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun
katkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos
siihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen
henkeänsäkään."
"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!" Columbine huudahti. "Tiesin
siinä olevan jotakin... Ben, tarkoitatteko, että hänestä
parhaimmassakin tapauksessa tulee --" Hän keskeytti voimatta lopettaa.
"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan
ratsastaa kuin paimen."
Tämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä
oljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat
hänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.
"Poika raukka, se voi tappaa hänet", hän huudahti. "Hän piti hevosista,
halusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän
on mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki
tämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan
tuota roistomaista raukkaa!... Ja minun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!"
Columbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään
itkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen
surunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa
vastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.
Wadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski
hiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut
sanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän
kohotti tytön päätä.
"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se
näyttää", hän sanoi ystävällisesti. "Nouskaa istuallenne ja antakaa
minun lohduttaa teitä."
"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut", Columbine huudahti.
"Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!"
"Mutta minä tiedän", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa
vasten. "Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on
sattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan
auttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja
voimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea
varten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan --"
"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta", Columbine nyyhkytti.
"Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää
mennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut
lapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole
ainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua
minun itseni vuoksi!"
"Eikö kukaan rakasta teitä?" Wade toisti hyvin moittivasti ja
vastustavasti. "Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään.
Tyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi
väärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te
kirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen
Jack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä
sitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin... Ja minäkin
rakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä
sovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin
olla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain
sallitte."
Jokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa
lieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon
miehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti
häneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.
"Rakastatteko minua todellakin?" hän kuiskasi jollakin tavoin
lohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista,
jota hän oli kaivannut lapsuudessaan. "Haluatte siis olla kaikkea tuota
minulle?"
"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle."
"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä
kertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan
vaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei
ymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole
milloinkaan ollut isää."
"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen", Wade vastasi niin täyteläisellä
ja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. "Ja koska olen
kokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni,
elleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten
silloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut
teitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja
saattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa
intohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen
turvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä.
Rohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte
raajarikkoista Wilson raukkaa... Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen!
Älkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa... Mikään ei
voi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa
tapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette
velvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne,
niin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla
oikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata
mitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja
odottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei
osaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette
rehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan
sellainen kuin pelkäätte... Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä
luulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja
silloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun
sydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen
elänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en
sellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma
sentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja
koko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa
elää... Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan
tuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin
palkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole
mitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne."
Columbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat
kasvonsa.
"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!" hän mumisi. "Olette todellakin
taivaan lähettämä ja rakastan teitä."