Arosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden
ennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut
auringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja
katseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän
peruuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä
asioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.
Aamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin
viikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt
ratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden
valmistusten vuoksi.
"Jack on aivan pyörällä päästään", hän sanoi. "Niin, sellaistahan ei
tavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan
nuo ajat vielä itsekin... Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa
sieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat
vaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita
luulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta
häämatkallaan."
"Isä!" Columbine huudahti toivottomana. "En ole kiinnittänyt
miiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White
Slidesistä."
"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!" Belllounds huomautti.
"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa
vanhoja pukujani uusiksi."
"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa
haluamasi puvut Denveristä."
Columbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen
kuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan
milloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille
kaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi,
sillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi
pukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei
näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine
istuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.
Hän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat
työskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi
toivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi
nauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava
epäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven
varjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän
oli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen
sydäntään.
Columbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi
lupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan
pimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.
Jackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin
hyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun
ensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä.
Kolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti
jonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän
ratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi
työ. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka
vei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut
puhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon
tekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden,
jollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.
Ratsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren,
joka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli
heittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti
tämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.
"Päivää, Columbine!" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut
mustangin tyyntymään. "Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten
käsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on
opettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään
muuliakaan."
Paimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.
"Olen suunniltani!" Columbine selitti. "Senvuoksi en tiedäkään; mitä
teen."
"Miksi olet suunniltasi?"
Columbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli
vieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt
heidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.
"Etkö aio minulle vastatakaan?" Moore jatkoi.
"Kuinka voit nyt, Wils?"
"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen."
"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin", Columbine sanoi ärtyisesti.
"Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin."
"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko
hyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan
pölkkyjalkaa."
"Sinun pitää olla hyvin varovainen", Columbine sanoi vakavasti.
"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta.
Ajattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna
voimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut
lamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä
muuten suoriutua... Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni."
"Mitä? Muuttanutko?" Columbine kysyi kalveten.
"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom
Andrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo
Wade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään!
Hän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin
meidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman
iloisemmaksikin."
"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?" Columbine kysyi suoraan.
"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on
tullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?"
Columbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista
vaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia
paimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli
tullut.
"Se oli kaksinkertainen onnettomuus", tyttö vastasi tyynesti. "Oli
hyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että
jos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan,
sanoisin sen hänelle."
"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen", Wilson sanoi nyökäyttäen
päätään.
"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!" Columbine huudahti.
"Kuinka voit sen tietää?" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän
tahtoi hieman kiusata tyttöä.
"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!"
"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?" Moore vastasi liikutettuna.
"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen", Columbine
änkytti toivottomana.
"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?"
"Ei, ei, vaan sitä että pidät --"
"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin
monella tavalla kuin ikinä vain osasin", Wilson tiuskaisi hänelle.
"Mitä minun pitää muistaa?" Columbine änkytti tuntien kuin maailman
loppu olisi tulossa.
"Sen, että rakastan sinua."
"Ah, Wilson!" Columbine kuiskasi hurjasti.
"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt?
En voi uskoa sitä."
"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan", hän lopetti häikäistynä ja
tuon surullisen loistavan totuuden musertamana.
"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?"
"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!" tyttö vaikeroi.
"Miten sitten?" Wilson kysyi tulisesti.
Columbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei
ymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen
se olisi tehnyt.
Äkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti
Columbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.
"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee", paimen sanoi. "Aivan onneni
tapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi
pitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä."
"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!" Columbine huudahti hyvin
moittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen
mielenliikutuksensa keskeytyksestä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan
hevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta
hänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset
menemään.
"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä", hän sanoi käheästi.
Columbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin
näyttäen olevan aivan suunniltaan.
"Miksi olet itkenyt?" hän kysyi.
"En minä ole itkenyt", Columbine vastasi.
Jackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä
vihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine
huomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset
kasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.
"Missä isä on?" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.
"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole", Columbine vastasi laskeutuen
satulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot
lannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.
Wilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset
kouraansa aikoen lähteä ajamaan.
"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne
poistuessani", hän sanoi kylmästi. "Tapasin silloin sattumalta
Columbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman."
"Niinhän sen sinä selität", Belllounds ivaili. "Tunnustit rakkautesi
Columbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja
minäkin sen teidän. Valehtelet!"
"Belllounds, niin teinkin", Moore vastasi kalveten hirveästi. "Sanoin
Columbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi
pitänyt salata häneltä milloinkaan."
"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa."
"Mitä!" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet
hänen käsiään.
"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin
koonnut", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen
muudatta satulaa.
"Tarkoitatko jotakin erikoista?... Nämä tavarat ovat minun, jokainen
siekalekin niistä. Vie kätesi syrjään."
Belllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja
uhkaavasti.
"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat
käsiisi."
Columbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.
"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?"
"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!" Jack määräsi.
"Loukkaat minua", Columbine vastasi nöyryytettynä.
"Aiotko totella?" Jack huusi.
"En!"
"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin." Sitten hän
kääntyi paimeneen päin. "Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on
vaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle."
"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?" Moore vastasi
kylmästi. "Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras
hillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa... Ellei hänen vuokseen,
niin itsesi."
Jack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.
"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!"
hän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että
hänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä
penkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt
paimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa
käsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän
pudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu
muuttaa.
"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset", hän sanoi. "Olen
raajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden."
Columbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten
alas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa
oli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä.
Columbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.
"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!"
hän sanoi uhkaavasti.
"Menet nyt liian pitkälle?" Columbine tiuskaisi.
Wilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen
kainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt
suitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen
kauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.
"Nyt sinä olet käsissäni, Moore", hän sanoi hiljaa ja käheästi.
Luopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa
kokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet
pullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. "Sinä
liukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun
usuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet
vielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä... Senvuoksi en aio antaa
sinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain
voin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin
esimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois
kotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!"
Bellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki
hänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli
tyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä
asuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.
"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken
jalkapuolelle miehelle", paimen sanoi purevan ivallisesti.
"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi",
Belllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää
tasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti,
pelasti hänet kaatumasta.
Kun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui
kalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan
paikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi
välttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli
pyörtymäisillään.
"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan
revolveriä", Moore sanoi synkästi. "Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten
sinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua."
"Pakotan sinut nielemään tuon!" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään
ja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.
Silloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. "Jos lyöt minua vielä,
vuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten
mitättömät ne ovat... Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä
tämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et
ole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden
hyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä
hyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein
antaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka.
Mutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole
milloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään.
Olet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja
ilkeä!... Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan
tuhlaan."
"Tapan sinut!" Belllounds karjui mustana raivosta.
Moore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa
vakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen.
Belllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa.
Sauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju
hyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta,
Belllounds oli hänen kimpussaan.
Columbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki
silmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa
hänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran
rapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta
sitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren
hevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien
miesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien
minuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä.
Hän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet
iskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli
vuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä
Moore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti
vääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren
ruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko
voimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen
loukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore
huudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan
vapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja
katsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua
jalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva
kiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä
Columbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän
halusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä
hänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin
halvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds
istuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti
ja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin.
Hänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat
murhanhimoa.
Columbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen
haavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds
ilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.
"Isä, hän tappaa Wilsonin!" Columbine huusi.
"Kuulehan, sinä paholainen!" Belllounds karjaisi.
Jack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja
kasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään.
Moore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen
jalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.
"Hyvä Jumala, poika!" vanha Bill huohotti. "Hyökkäsitkö tuon
raajarikkoisen miehen kimppuun?"
Sitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi
Mooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava
punastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan
vallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän
ei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain
pahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.
"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore", hän huohotti poistuen
paikalta.
Nyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa.
Columbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha
karjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.
"Ah, miten hirmuista se olikaan!" Columbine huudahti. "Hän on niin
kalpea ja veri --"
"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle", Wade
sanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan
oli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. "Minä pidän huolta Mooresta.
Noutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina."
Columbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän
toisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja
joutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen
valtaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä
tavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: "Hän näyttää
olevan hyvin pahasti loukkaantunut."
"Kyllä varmasti!" Wade vastasi.
Columbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan
hänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja
haavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois
veren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.
Columbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja
paisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä
ymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja
sitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen
koko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten
hänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.
"Luullakseni hän antoi minulle selkään", hän sanoi hiljaa. "Hän potki
loukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi
minulle kaikissa tapauksissa."
"Wils, ehkä hän teki niin", vanhus vastasi änkyttäen, "mutta hänellä
on kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen
pieksämisestä."
"Isäntä, Jack oli juovuksissa", Moore sanoi heikosti. "Voimme ehkä
antaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun
hakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain
osasin."
"Vai niin!" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi
kohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.
Waden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen
nousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti
istuutua, mutta epäonnistui surullisesti.
"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä", Wade sanoi. "Neiti Collie, olette
järkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä
tässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne
tyyntymään."
Moore hymyili hänelle heikosti. "Olen pahoillani", hän sanoi.
"Miksi?" Columbine kysyi.
"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut
ja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni.
Kunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!"
"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut",
Columbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. "Olen päinvastoin
iloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan --"
"Älä sana sitä", Wilson keskeytti.
"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin", Wade sanoi
ystävälliseen tapaansa.
"Halukasko?" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään.
"Niin, olen halukas -- halukas, kuten tekin -- puhumaan suuni
puhtaaksi."
Sitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi
arkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui
siellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen
ja jälkimmäinen säikähti.
"Jack Belllounds", tyttö huusi, "et ole mies etkä mikään... Olet vain
suuri raukka ja roisto?"
Hän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen
sitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.