Belllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä
kynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman
säpsähti.
"Missä olet ollut?" Belllounds kysyi töykeästi.
"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona."
"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?"
"Kyllä!" Columbine vastasi hieman viivytellen.
"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?"
"En."
"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai
mitä?"
"En tiennytkään", Columbine tiuskaisi.
"Puhuttelitko häntä?"
"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta."
"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle."
Columbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.
"Isä!" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.
Belllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin
olisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa
olivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja
rehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun
murtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.
"Sano nyt suoraan, valehteletko?" hän toisti näkemättä tahi tietämättä
tytön toivottomuutta.
"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin",
Columbine änkytti.
Bellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän
olisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.
"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?"
"Kyllä!" Columbine alkoi suuttua.
"Puhuit hänen kanssaan?"
"Tietysti."
"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt
ollenkaan."
"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan."
"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?"
"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan."
"Entä mistä muusta?" Belllounds jatkoi kovemmasti.
"Hänen suunnitelmistaan."
"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin
laaksoon?"
"Niin."
"Haluaisitko sinä sitä?"
"Minäkö? En totisesti!"
"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole
rakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin
väittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?"
"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan.
Olen aivan varma, ettei hän ole."
"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään
rakasta häntä. Oletko vieläkin?"
"En", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin
värisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen
tekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän
oli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan,
suojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin
jotakin jäähdyttävää.
Belllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti
haluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin
enemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta
Columbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin
liikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen
tyttöön päin.
"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani
puolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen
rakastanut sinua", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. "Tunnet
toiveeni tulevaisuudestasi... Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja.
Tästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko
vai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä
Jackin kanssa naimisiin, vai etkö?"
"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!" Columbine vastasi
vakavasti.
"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä", Belllounds jatkoi.
"Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi... Mutta milloin haluat ottaa hänet
mieheksesi?"
Pieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt
mennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.
"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi", hän kuiskasi.
"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua", Belllounds vastasi äänellä, joka
Columbinesta tuntui tulevan kaukaa. "Ja vannon, etten ole ollenkaan
varma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä
milloinkaan naimisiin... Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme
lokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni
enemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten."
"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten", Columbine sanoi katkonaisesti
suudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa
hänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.
Nähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät
hyvin liikutetuilta.
"Columbine!" hän huudahti käheästi. "Minkä näköinen oletkaan!... Kerro
minulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että --"
"Jack Belllounds", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän
voi sen ilmoittaa, "lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun
ensimmäisenä päivänä."
Jack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä.
Mutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi
melkein hurjaa omistusoikeutta. "Collie, olen rakastunut aivan
mielettömästi sinuun", hän aloitti tulisesti. "Et ole milloinkaan
sallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä
pahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore
nyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja
olisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten
suuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen
nyt!... Olen aivan mieletön!" Hän pusersi tytön rintaansa vasten
huolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat
aivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin
Columbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin
kovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia
ja hiuksia.
"Voi, anna minun mennä!" Columbine huohotti. "Sinulla ei ole
minkäänlaista oikeutta. -- Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!"
Riistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein
kiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.
Belllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan
tytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.
"Älä tulekaan tänne!" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin
näytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti
kiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.
"Voi!" Jack huokaisi raskaasti. "Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne,
kunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle
senvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin
todellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään,
kultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie,
minusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö
maailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta
nyt... Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan
sinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa.
En pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä
niin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen
paimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan
uudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot."
"Mene siinä tapauksessa tiehesi!" Columbine huudahti nyyhkyttäen.
Hänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen
unhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän
itki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli
mennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti
muistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli
ajattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä
päätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet
häntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat
päivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman
ihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa
hänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään.
Mutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka
sisälsi koko totuuden.
"Alan ymmärtää sen nyt", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua
ja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. "Jos Wilson vain olisi
rakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä
sittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma,
kuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä
ketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon
vanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt
järkyttävät."
Siten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta
ollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin
huomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin
tulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden
haaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja
ollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen
mieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade
oli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten
ja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja
katkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa
hänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka
yleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille
antamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän
ajatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä
lisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua
siihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni
Columbinelle.