Syyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja
purppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen
puremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet
panivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään
purojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko
paistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja
paljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin
salviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen
värinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka
ei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.
Penikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa
sopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa
tölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän
aikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli
hyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä
paimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen
penikulman alalla Kremmliniin päin.
Columbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein
pienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi
temmeltääkseen lapsukaisten kera.
Syyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin
maatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin
uutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan
kerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä
takaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka
mitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.
Hän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita
Bellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti
kartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita
hän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei
Wilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.
Ensin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden
ystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja
muutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä
mukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin
tavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi
isäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut
huomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä,
ettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli
huomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli
erehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi
jossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin
ennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon
muinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja
tuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa
voidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti
mielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää
haluamansa asiat.
Kun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän
onnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.
"Mihin sinä nyt olet menossa?" Jack kysyi tutkivasti.
"Menen tervehtimään rouva Andrewsia."
"Etkä mene!" Jack sanoi äkkiä tiukasti.
Columbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa,
joka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi
purkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina
tuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin,
joka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä
Jackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän
vieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti
mennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet
tukalimpia mitä hän muisti.
"Kyllä minä menen", hän vastasi hitaasti.
"Et mene!" Jack toisti kiivaasti. "En halua, että juoksentelet siellä
juoruamassa Andrewsin eukon kanssa."
"Vai et halua", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack
häntä ymmärsikään!
"Kuulithan sen."
"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds", Columbine tiuskaisi
vihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.
"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin",
Jack jatkoi tyyntyen hieman.
"Olen antanut suostumukseni", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, "ja
pidän sanani... En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin,
voi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään
päivän."
"Columbine!" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä
kuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden
muutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan
samantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se
kumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin
rakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.
"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin", Jack
tiuskaisi jälleen suuttuen.
Columbine pyörähti kantapäällään.
"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan."
Silloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.
"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka
Moorea!... Varo, etten näe sinua hänen seurassaan."
Columbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen
suonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten
juosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta
jotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.
"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!" hän huudahti
kuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. "Hän on ilkeä, niin
sanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää?
Elämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla."
Hänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän
moitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli
suututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi
niin kokonaan itseään.
"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?" hän huudahti koettaessaan
puolustaa itseään. "Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen
Moore'!... Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson
raukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko... Jos se
on totta, niin... Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan
puhutella Wilsonia?... Enkä halua, en ollenkaan!... Ah, mutta haluan
kuitenkin!"
Ja silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee
unhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen
samalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli
selviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen
itsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon,
joka ei halunnut lannistua.
Melkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle,
Andrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli
kävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli
saanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan
koettaen ajatella muita asioita.
Lapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan
tuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas
rouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua
kiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen
tullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.
"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut,
Columbine!" hän tervehti. "Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin."
"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi",
Columbine vastasi.
Ja sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta,
talven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta
yksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta
päästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.
"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack
Bellloundsin kanssa?" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.
"Niin, luullakseni", Columbine vastasi hymyillen.
"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään,
mutta sanon kuitenkin, että --"
"Voi älä!" Columbine keskeytti.
"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin
sinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä,
muistaakseni."
"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa
miestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan,
velvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen
kanssaan."
"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille", rouva
Andrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle
karjanomistajalle.
"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?"
Columbine kysyi muuttaen puheenaihetta.
"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?"
"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä", Columbine sanoi.
"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen
nimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa,
kerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon
mies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä
kiintyivät häneen kuin sorsat veteen."
"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin",
Columbine vastasi. "Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan
olen nähnyt."
"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta
hän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen
pieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean
jokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan
kerran unhotin hänen ulkomuotonsa."
"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta
jokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti", Columbine vastasi
lämpimästi. "Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla
piilisi jotakin."
"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi
erilaisia", rouva Andrews sanoi. "Mieheni on kovasti ihmeissään siitä,
mitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole
voitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt
paremmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun
vaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan."
"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä
oli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun
aiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani
viime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut
tänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja
hän sanoi minulle olevansa lääkäri."
"Siis eläinlääkäri", rouva Andrews sanoi nauraen. "Sitä en ole vielä
kuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään
sairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä --
muistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi -- jotka ovat
paisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain
veitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui."
"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten
pelastuvat."
"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa",
rouva Andrews vastasi.
"Näin lääkäreistä puhuessamme", Columbine jatkoi koettaen muodostaa
kysymyksensä ylimalkaiseksi, "tiedätkö, joutuiko Wilson Moore!
Kremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa
vuoksi?"
"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää
hänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa
eikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on
tehnytkin sen mielestäni mainiosti."
"Ah, olen hyvin iloinen!" Columbine mumisi. "Hänestä ei siinä
tapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?"
"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne
toissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa."
Rouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta
kumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa
oli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.
"Täälläkö?" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi
ja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.
"Niin!" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. "Hänen pitäisi olla näkyvissä
jossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa."
"Kainalosauvanko?" Columbine huudahti järkytettynä.
"Niin juuri. Hän teki sen itse... Mutta en näekään häntä nyt missään.
Ehkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen
arka tuon sauvan vuoksi."
"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä",
Columbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän
tapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta
kuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi
sykkimään kiivaasti.
"Koeta rauhoittua, tyttöseni", rouva vastasi. "Tiedän teidän
riidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!... En voi sille
mitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen
lumen tuloa. Hyvästi."
Columbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin
toivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse,
jonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada
mielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa
nojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli
huumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän
näkisi hänet ja voisi puhutella häntä.
"Wilson!" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen
huuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä.
Paimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.
Silloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä
rohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän
muuttui heti.
"Wilson Moore, aioit karttaa minua", hän sanoi moittivasti.
"Päivää, Columbine", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.
"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!" Columbine
sanoi. "Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet -- Wilson, olet niin
laihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti."
"Kai se on hieman heikontanut minua."
Columbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin
päivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien,
jännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän
näytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa
silmissä liikutti häntä kovasti.
"Et kirjoittanut minulle sanaakaan", hän jatkoi moittivasti. "Ei kukaan
halunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä.
Kysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt
tiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin
lähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan
sinun oleskelevan täällä... Nyt olen iloinen, että tulin."
Miten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!
"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine", hän sanoi. "Tiesin sinun
olevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle
mitenkään sanaa."
"Pelastit Pronton minulle", Columbine vastasi kovasti värisevällä
äänellä. "En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi."
"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt
voivan hyvin."
"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun
aikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin
taidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa."
Columbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi
ajattelevan katseensa hänestä muualle.
"Toivon vanhan Billin voivan hyvin", hän kysyi välinpitämättömästi.
"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?"
Columbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.
"En."
"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin
kirjoittaa."
"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua
onnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin."
"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?"
"En!" Wilson vastasi lyhyesti.
"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön
vielä pitkiin aikoihin."
"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen", hän
sanoi surullisesti. "Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan
koskaan."
"Ah!" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen
liikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa
olisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille
kahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. "En voi kestää, jos se
vain on totta."
"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri
tulemasta pölkkyjalkaiseksi."
"Sinun pitäisi saada hoitoa ja -- Wilson, aiotko todellakin jäädä
asumaan näiden Andrewsien luokse?"
"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa
sadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan."
"Uudistilanko?" Columbine huudahti hämmästyneenä. "Mihin?"
"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia
mielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen
juurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä
minun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman
vanhan kämpän?"
"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et
voi tulla toimeen siellä", Columbine huomautti vakavasti.
"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää."
"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone,
sen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on
luhistumaisillaan... Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle,
että aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?"
"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?" Wils vastasi ivallisesti. "Haluaisitko,
että menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku
huolii tällaisesta raajarikosta."
"Kuka sinua siellä hoitaisi?" Columbine kysyi punastuen kovasti.
"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä
ole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua
rakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä
asunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen
noutamaan niitä sieltä piakkoin."
"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?" Columbine kysyi vakavasti
ihmetellen. "Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin
kartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka -- vaikka --?"
Hän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut
määritellä, näytti uhkaavan häntä.
"Hyvin kummallista", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin
lisäämättä enää mitään.
"Hyvästi, Columbine!" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa
todellakin oli jäähyväisten tuntua.
Koko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne
pakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta.
Ja asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi
Jack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.
"Isä haluaa puhutella sinua", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen
mieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.
"Niinkö?" Columbine sanoi arvokkaasti. "Kohteliaasta käytöksestäsi voin
melkein päättää, miten tärkeää se on."
Belllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa
hän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan
onnelliselta.
"Missä isä on?" Columbine jatkoi.
Jack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä
päästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena
konttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack
tarttui hänen hameeseensa.
"Columbine, oletko vihainen minulle?" hän sanoi rukoilevasti.
"Olen!"
"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella", Jack pyysi. "Hänkin
on vihainen ja se pahentaa vain asioita."
Pitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack
oli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan
tekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta
mitään ja koputti konttorin oveen.
"Sisään!" Belllounds huusi.