Bent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri
siihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.
"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!" hän huudahti pysähtyessään.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot
valaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi
ja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot
kasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan
kimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan
loistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan
punaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen
sumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä,
se kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput
kohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina
sinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä
salviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita,
syksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten
koristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä
ulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.
Wade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot
vaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen
ruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa
alemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja
kuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa.
Kerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja,
kömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen
siihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle
pitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä
noin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää
lisääntyvässä pimeydessä.
Hän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi
pieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa
sattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä
Bellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten
kukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo,
ja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan
varjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen
heti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.
Seuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa
kohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan
omaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja
kunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta
vanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja
hevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten
aitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän
kodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti
hevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan
laajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.
"Hyvää huomenta", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.
"Huomenta", paimen vastasi.
Sitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä
epäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.
"Nimeni on Wade", matkustaja sanoi. "Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta
työhön Bellloundsille."
"Minä olen Lem Billings", toinen vastasi. "Olen työskennellyt täällä
White Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan
teistä apulaisen."
"Onko hän kotosalla?"
"On. Puhuttelin häntä äsken", Billings vastasi sitoessaan hevosensa
muutamaan paaluun. "Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman."
"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan."
"No niin, olemme miesten puutteessa", paimen sanoi. "Syystarkastuksemme
on juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein
raajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin
erosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä
Bellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe
jäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin
rakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain.
Tahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen
miehen työn."
"Olen teille hyvin kiitollinen", Wade vastasi. "En pelkää sitä."
"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään", Billings lisäsi
sydämellisesti.
Hän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri
pitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu
ilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului
ääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun
miehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.
Lem Billings koputti ovenpieleen.
"No mikä siellä nyt on hätänä?" Belllounds huudahti.
"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä", Lem
vastasi.
Raskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri
vartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä
huomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.
"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras", hän
tervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla
ja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä,
millainen mies Wade oli.
Lem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen
henkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja
katseli vierasta paljon vihamielisemmin.
"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä
teiltä", Wade sanoi.
"Olen iloinen tutustuttuani teihin", Belllounds vastasi ojentaen suuren
kouransa puristaakseen Waden kättä. "Olen apunne tarpeessa aivan
varmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?"
"En, sillä osaan kaikkea."
"Istuutukaa, vieras", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän
istuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. "Aina kun joku poikanen
tulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä
hänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka
on kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt
puolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on
kysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti."
"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien
merkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä
ja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava
maanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten
miesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono
laskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja --"
"No, lopettakaahan toki jo!" Belllounds huudahti sydämellisesti
nauraen. "En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun
tarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte
metsästäjäkin."
"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa."
"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?" Belllounds kysyi
innokkaasti.
"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin
Kentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille --"
Belllounds keskeytti Waden sanatulvan.
"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko
ampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala
ties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen,
mutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan.
Paimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan
puutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän
nuijalla."
"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin", Wade vastasi tyynesti hymyillen
ja kumartaen päänsä. "Ette varmastikaan kuullut nimeäni."
"En todellakaan", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja
terävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden
kysymys oli hämmästyttänyt häntä.
"Wade -- Bent Wade", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.
"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?" Belllounds huudahti.
"Juuri sama... En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan
purjehdi väärän lipun turvissa."
"No, minut saadaan hirttää, ellei --!" karjanomistaja jatkoi. "Wade,
olen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin
hyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen
tahansa muuhun."
"Annatte siis minulle tuon työn?"
"Tietysti!"
"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin
vaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani."
"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet,
joiden sanotaan seuraavan teitä", Belllounds vastasi kuivasti. "Wade,
en voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen
lännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä
kaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja
luotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä."
"Minäkin olen sellainen", Wade vastasi. "Vaikka se ei lyökään leville,
en kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä
kuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten
mies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En
milloinkaan, paitsi kerran."
"Mitä silloin teitte?" Belllounds kysyi töykeästi.
"Tapoin viattoman miehen", Wade vastasi vapisevin huulin, "ja karkoitin
rakastamani naisen kuolemaan."
"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme", Belllounds sanoi
nopeasti. "Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten
auttakoon minua Jumala!"
"Kerron teille --" Wade keskeytti.
"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään", Belllounds keskeytti
vuorostaan. "Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa
asuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa
asuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä
kummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä.
Olin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui
nimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne.
Mutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista
perää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?"
"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti
totuutta", Wade tunnusti synkästi.
"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen
mahdollisuuden varaan", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen
hänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. "Olen pelannut koko
elämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut
parhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?"
"Tyydyn siihen, mitä maksatte."
"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille."
"Kyllä."
"No silloin se on päätetty", Belllounds lopetti nousten. Samalla hän
huomasi ovella seisovan poikansa. "Kuulehan, Jack, tule tervehtimään
Wadea, metsästäjää ja tuhattaituria. Wade, tämä on poikani. Olen juuri
nimittänyt hänet miesten päällysmieheksi, ja kun nyt siitä kerran tuli
puhe, saatte määräyksenne minulta ettekä häneltä."
Wade katsoi Jack Bellloundsin kasvoihin ja puristi hänen lihavaa
kättään. Kosketus värisytti Wadea omituisesti. Nuoren Bellloundsin
kasvoissa oli ruhjevamma ja hän oli muutenkin hyvin pahantuulisen
näköinen.
"Billings saa viedä teidät uuteen rakennukseen, jonka olen juuri äsken
rakennuttanut!" Belllounds sanoi. "Saatte asua siellä. Ah, kyllä
tiedän. Teidän laisenne miehet haluavat nukkua ulkona. Mutta se on
mahdotonta täällä Old White Slidesissä talvella. Ruvetkaa nyt taloksi
ja minä tulen sinne hetkisen kuluttua, ja sitten lähdemme katsomaan
koiria. Nähtyänne lauman haluatte varmasti apua."
Wade kumarsi kiitokseksi ja pantuaan lakin päähänsä hän kääntyi
poistuakseen. Mutta tehdessään sen hän kuuli kuistin toisesta päästä
keveitä nopeita askelia.
"Halloo, te siellä!" kuuli hän jonkun tytön huutavan sellaisella
äänellä, että se värisytti kovasti hänen herkkiä korviaan.
"Hyvää huomenta, Columbine", Belllounds vastasi.
Bent Waden sydän nousi kurkkuun. Tämä tyttömäinen ääni pani hänen
muistojensa kielet väräjämään. Wadella ei ollut voimaa katsoa häneen
nyt. Se ei suinkaan johtunut siitä, ettei hän olisi uskaltanut, vaan
siitä, ettei hän olisi voinut kestää pettymystä, jonka hän luuli
aiheutuvan tämän Bellloundsin ottotyttären ensimmäisestä näkemisestä.
Tuntui niin suloiselta pettää itseään. Ah, vuodet alkoivat painaa yhä
kovemmin hänen hartioitaan! Nuo vanhat unelmat eivät ottaneet
haihtuakseen ja tuntuivat nyt surullisemmilta senvuoksi, että ne olivat
melkein toteutumaisillaan. Wade käveli hitaasti poikki pihan äskeiselle
paikalle, jossa paimen odotti häntä. Hänen silmänsä olivat himmeät ja
hänen sydäntään kouristi.
"Wade, en ole mikään vedonlyöjä, mutta uskaltaisin nyt panna vetoa
siitä, että vanha Bill otti teidät mielellään palvelukseensa", Billings
sanoi uteliaana.
"Olen iloinen voidessani myöntää sen teille", Wade vastasi. "Teidän
pitää viedä minut nyt uuteen rakennukseen, jossa saan ruveta asumaan."
"Tulkaa vain mukaani", Lem sanoi mennen edellä. "Rupesitteko
karjanhoitajaksi vai metsästäjäksi?"
"Metsästäjäksi."
"No, sitä saatte varmasti tehdä auringon noususta sen laskuun, ja
väliajoilla vielä jotakin muuta", Lem jatkoi. "Tutustuitteko isännän
poikaan?"
"Kyllä hänkin oli siellä. Belllounds sanoi selvästi, että minun pitää
totella hänen määräyksiään eikä pojan."
"Silloin muuttuu työnne monta kertaa helpommaksi", Lem sanoi kuin
korjatakseen edellisiä huonoja lausuntojaan. Hän käveli muutamien
asuinrakennusten, vajojen, joissa oli hyvin likaiset katot, ja
muutamien mataloiden tasakattoisten tallirakennusten ohi toiselle
purolle, jonka rannoilla olevat pajut alkoivat kellastua. Silloin vasta
uusi asuinrakennus ilmestyi näkyviin. Se oli hyvin pieni yksine ovineen
ja ikkunoineen ja julkipuolella olevine kuisteineen. Se sijaitsi
pienellä kummulla muutaman nopeasti virtaavan puron rannalla noin
neljännespenikulman päässä kartanosta. Sen toiselle puolelle puron
molemmille rannoille oli rakennettu korkea aitaus haapapölkyistä, jotka
oli isketty maahan hyvin lähelle toisiaan. Sieltä kuuluvat äänet
ilmaisivat sen koiratarhaksi.
Lem auttoi Wadea kuormien purkamisessa ja tavaroiden rakennukseen
kantamisessa. Siinä oli vain yksi huone, jonka muutamassa nurkassa oli
suuria mäntypölkkyjä ja -halkoja, jotka oli sinne jätetty rakentamisen
aikana polttopuiksi. Uunin suuri koko vihjaisi näiden seutujen talven
kovuuteen.
"Lattia on tehty oikeista sahatuista lankuista!" Lem huudahti
vaikuttaakseen uuteen tulokkaaseen. "Tämä on mielestäni oikein hyvä
asunto."
"Liiankin hyvä minulle", Wade vastasi.
"Menen nyt hoitamaan hevosianne", Lem sanoi. "Laittakaa nyt vuoteenne
kuntoon. Neuvon teitä pyytämään neiti Collielta joitakin huonekaluja.
Hän on vanhan Billin tytär ja hänen vuokseen me olemme tänne oikeastaan
jääneetkin. Esitän teille pojat sitten myöhemmin."
"Tupakoitteko?" Wade kysyi. "Ostin Leadvillestä vähän hienoa tupakkaa."
"Minäkö? Annan teille heti hevosen yhdestä ainoasta sikarista. En ole
muistaakseni polttanut kuin yhden tämän vuoden kuluessa."
"Tässä on laatikko, jota olen kuljettanut mukanani jo kauan aikaa",
Wade vastasi ojentaessaan sen Billingsille. "Ne ovat varmasti
espanjalaisia. Minulle ne eivät sovi, sillä ne ovat liian väkeviä."
Laatikollinen kultaa ei olisi saanut paimenen silmiä loistamaan
kirkkaammasti.
"Hei sentään!" hän huudahti. "Kuulkaahan, vieras, olette kuin hyvä
hengetär lasten saduissa. Nyt tulevat miehet hulluiksi ilosta. Ah,
minähän unhotin kokonaan, ettei täällä olekaan enää kuin Jim ja Blud.
Tasaamme nämä keskenämme. Wade, osasitte totisesti oikeaan, sillä olin
kuolemaisillani tupakanhimoon. Vannon, että kaikki mitä minulla on,
kuuluu teille."
Sitten hän poistui tuvasta vihellellen iloista paimenlaulua.
Wade jäi istumaan huoneen keskelle heittämälleen vuodetarvekäärylle.
Hän ei liikahtanutkaan pitkiin aikoihin, kun hän istui siinä pää
kumarassa ja känsäiset kädet toimettomina ristissä. Vihdoin ulkoa
kuuluvat raskaat askeleet herättivät hänet mietteistään.
"Hei, Wade!" Belllounds huusi iloisesti. Sitten hän ilmestyi ovelle.
"No, miltä tämä asunto teistä näyttää?"
"Liiankin hienolta tällaiselle vanhalle kulkurille", Wade vastasi.
"Vanhalle kulkurilleko? Mutta tehän olette nuori vielä. Katsokaahan
minua. Täytin kahdeksanseitsemättä viime syntymäpäivänäni. Niin,
jokaisella koirallakin on päivänsä. Mitä tarvitsette saadaksenne tämän
asuntonne oikein mukavaksi?"
"Siihen riittää hyvin vähän."
"Niin, teillähän näkyy olevankin makuukset ja astiat. Tuosta lähimmästä
rakennuksesta saatte pöydän, tuolin ja lavitsan. Pojat, jotka asuivat
siinä, ovat poistuneet. Sittenhän voitte ottaa sieltä jotakin muutakin
lisäksi, keinutuolin esimerkiksi, jos siellä sattuu olemaan sellainen.
Pajassa on työkaluja, laatikoita ja muita tarpeita, jos haluatte
valmistaa kaapin itsellenne."
"Voisitteko antaa minulle kuvastimen?" Wade kysyi. "Minulla oli kyllä
pieni palanen, mutta rikoin sen vahingossa."
"Ehkä voimme löytää sellaisenkin jostakin. Tyttäreni on ollut hyvin
kätevä auttamaan poikia kaikessa tällaisessa. Tällainenhan kuuluukin
oikeastaan naisten tehtäviin, kuten tiedätte. Hän tuo teille kyllä
omasta halustaankin muutamia koristuksia. Lähtekäämme nyt katsomaan
koiria."
Belllounds meni edellä karkeasti kyhättyä koiratarhaa kohti ja tavasta,
jolla hän suoriutui purosta, voitiin päättää, että hän oli vielä
vikkelä ja jäntevä. Tarhan ovi oli tehty lankuista ja se riippui
rautaköydestä punottujen saranoiden varassa. Kun Belllounds avasi sen,
kuului pehmeiden käpälien aiheuttamaa kapsetta, haukkumista ja
vinkumista. Wade näki hämmästyksekseen noin neljä- tahi viisikymmentä
koiraa, kaikenkokoisia ja -näköisiä, ruskeita, mustia ja keltaisia,
kirjavia ja kapisia ja nälkäisempiä kuin mitä hän milloinkaan ennen oli
tavannut.
"Vannoin ostavani jokaisen minulle tarjotun koiran, kunnes kaikki pedot
on hävitetty White Slidesin läheisyydestä. Minua on varmasti petetty
sikamaisesti!" Belllounds huudahti.
"Joukossa on kyllä muutamia oivallisiakin", Wade vastasi. "Eikä tässä
mielestäni ole vielä liikaa. Harjoitan kaksi laumaa, joista toinen saa
aina silloin levähtää, kun toinen on metsällä."
"Sehän on mainiota!" Belllounds huudahti helpotuksesta. "Luulin teidän
suuttuvan, kun teidän pitää ruveta ruokkimaan näin suurta laumaa."
"Suoriudun siitä helposti tutustuttuani niihin. Onkohan niillä ennen
ollenkaan metsästetty?"
"Muutamat pojista ottivat kerran mukaansa muutamia. Mutta ne
hajaantuivat antilooppien, hirvien ja Jumala ties millaisten eri
eläimien jäljille. Ne eivät ole milloinkaan ajaneet puumia lainkaan.
Sitten Billings päästi muutamia arosusien jäljille ja minut saadaan
vaikka ampua, elleivät sudet antaneet niille selkään. Nyt kerron teille
jotakin vieläkin pahempaa. Poikani Jack sai päähänsä, että hän on
metsästäjä, ja eräänä aamuna hän löysi karja-aitauksien takaa verekset
puuman jäljet. Hän kiihtyi ja päästi koko koiralauman sen perään.
Laumaan kuului silloin paljon enemmän koiria kuin nyt. Oli kuitenkin
suurenmoista kuunnella sen aiheuttamaa melua. Jack menetti jokaisen
huonomman koiran niistä ja seuraavan yön ja päivän kuluessa niitä alkoi
tulla takaisin, mutta niistä jäi noin parikymmentä niille teilleen."
Wade nauroi. "Kyllä ne voivat palata vieläkin. Luulen kumminkin niiden
juosseen entisiin koteihinsa. Onko noista koirista suositeltu
ainoatakaan?"
"Jokaista kirottua rakkia", Belllounds sanoi.
"Miten naurettavaa, mutta luullakseni hyvin luonnollista. Tiedättekö
lainkaan, oletteko ostanut ainoatakaan hyvää koiraa?"
"Kyllä, sillä annoin viisikymmentä dollaria parista koirasta. Sain ne
muutamalta ystävältäni Middle Parkista, jossa ne olivat tappaneet
paljon puumia. Ne ovat hyviä ja ne on opetettu ajamaan puumia, susia ja
karhuja."
"Hakekaa ne esille", Wade sanoi.
Koirien haukkuessa, hyppiessä ja pureskellessa toisiaan hänen
ympärillään oli Bellloundsin hyvin vaikea erottaa nuo kaksi muista,
jotta niitä voitaisiin tarkastaa. Vihdoin hän onnistui ja Wade
karkoitti muut kauemmaksi.
"Tämän suuremman nimi on Sampson ja tuon toisen Jim", Belllounds
selitti.
Sampson oli suuri koira, harmaa ja keltainen, mustankirjava pitkine
korvineen ja suurine vakavine silmineen. Jim, joka oli myös solakka
koira, mutta pienempi verrattuna tuohon toiseen, oli muuten aivan
musta, mutta kuono ja silmäin ympärystät olivat valkoiset. Jimissä oli
paljon arpia. Se oli jo vanha, mutta jäntevä, rauhallinen, arvokas ja
viisas koira, joka ei ollut ollut ollenkaan kotonaan tuossa
sekarotuisessa laumassa.
"Jos nämä ovat niin hyviä kuin miltä ne näyttävät, saamme kiittää
onneamme", Wade sanoi sitoessaan köyden niiden kaulaan. "Onkohan siellä
joitakin muitakin kelvollisia?"
"Denver, se!" Belllounds huusi. Muudan valkoinen keltapilkkuinen koira
lähestyi heiluttaen häntäänsä. "Takaan Denverin. Ja tuollahan on vielä
muudan toinenkin, nimittäin Kane. Se on puoleksi verikoira, omituinen
ja vilkas. Kuten näette, pysyttelee se enimmäkseen erillään muista.
Kane, se, tulehan tänne!"
Belllounds lähti kiertämään aitausta ja löysikin lopulta koiran
muutamasta tomukuopasta. Joukossa ei ollut ainoatakaan niin kaunista
koiraa. Jos toinen puoli siitä olikin verikoiraa, polveutui toinen
varmasti paimenkoirasta, koska sen mustanruskea karva oli hieman
kiharaa ja sen päällä oli paimenkoiran pään hienot piirteet. Sen pitkät
ja riippuvat korvat ilmaisivat, että sitä voitiin käyttää
metsästykseenkin. Se ei näyttänyt ollenkaan ystävälliseltä. Sen
surulliset ja murheelliset tummat silmät näyttivät epäileviltä.
Wade sitoi Jimin, Kanen ja Sampsonin toisiinsa, jolloin ne melkein
olivat ruveta tappelemaan, ja talutti ne pois tarhasta. Ystävällinen ja
iloinen Denver seurasi Bellloundsin kintereillä.
"Pidän nämä luonani ja kasvatan näistä johtajia", Wade sanoi.
"Belllounds, tuo lauma on nälissään. Ne ovat melkein kuolemaisillaan."
"Niin, se onkin huolettanut minua enemmän kuin osaan sanoakaan",
Belllounds selitti ärtyisästi. "Nuo paimenet eivät ymmärrä niiden
hoitamisesta mitään. Ne olivat syödä Bludsoen melkein suuhunsa eikä hän
senjälkeen ole ruvennut niitä ruokkimaan. Ja Wils, jonka parissa ne
näyttivät viihtyvän erinomaisesti, vietiin sairaalaan tässä eräänä
päivänä pahasti loukkaantuneena. Lem on koettanut nyt hankkia niille
ruokaa. Annamme takaisin sellaiset koirat, jotka eivät kelpaa
mihinkään, vähentääksemme siten niiden lukumäärää."
"Emme todellakaan ole niiden kaikkien tarpeessa. Lupaan teille, ettei
teidän enää tarvitse olla huolissanne niiden vuoksi."
"Niin, sellainen on nyt työnne, Wade. Määräykseni on, että tapatte
kaikki pedot, puumat, sudet ja arosudet. Joku harmaakarhu on jokaisen
syksyn kuluessa tehnyt pahojaan samoin kuin tavallisetkin karhut.
Millaisia tarpeita ikinä vain haluattekaan, pitää teidän ilmoittaa
siitä minulle. Käymme säännöllisesti Kremmlinissä. Voitte metsästää
vielä pari kuukautta, ellei talvi tule tavattoman varhain tänä vuonna.
Pyydän, että jos poikani sotkeutuu asioihinne jotenkin, olkaa
kärsivällinen, ja olen teille kiitollinen. Hän on vielä niin nuori ja
vallaton."
Wade huomasi, että Bellloundsin oli hyvin vaikea pyytää tätä häneltä.
Tämä vanha karjanomistaja, hallitseva, voimakas ja itserakas, oli viime
aikoina saanut kokea sellaista vastusta, jolle hän ei ollut voinut
mitään. Jos hän vain olisi voinut ymmärtää sen, oli hänen Wadelta
pyytämänsä suosionosoitus jonkunlainen vetoaminen.
"Belllounds, tulen toimeen kaikkien kanssa", Wade lohdutti häntä. "Ja
ehkä voin auttaa poikaannekin. Kuulin jo ennen tuloani tänne hänen
hurjuudestaan ja niin ollen olen valmistautunut."
"Jos teette sen, en unhota sitä milloinkaan", Belllounds vastasi
hitaasti. "Jack on ollut poissa kotoaan kolme vuotta. Hän palasi noin
viikko sitten. Luulin hänen pehmenneen ja vakaantuneen siinä työssä,
jonka hänelle silloin valitsin, mutta en ole siitä ollenkaan varma. Hän
on kyllä muuttunut. Kun hän vain saa seurata omaa päätään, ei minulla
ole häntä vastaan mitään muistuttamista, mutta hänen valitsemansa
keinot eivät ole aina oikeita, ja senvuoksi on täällä ollutkin
hankaluuksia miesten kanssa. Mutta Jack on hieno nuorukainen. Kyllä hän
vielä oppii hillitsemään luonteensa ja hullut päähänpistonsa. Työ
opettaa hänelle sen."
"Pojat ovat aina poikia", Wade vastasi filosoofisesti. "En ole vielä
unhottanut omaa nuoruuttanikaan."
"En minäkään. Mutta nyt minun on pakko poistua, Wade. Columbine tulee
varmasti katsomaan teitä. Hän on ainoa nainen talossani, hän on kuin
sen emäntä. Hän on sitäpaitsi hyvin innostunut noihin koiriin."
Belllounds poistui vanha hieno pää pystyssä ja auringon säteitten
kimallellessa hänen harmaassa tukassaan.
Wade istuutui tupansa portaille miettimään karjanomistajan huomautuksia
pojastaan. Muistellessaan nuorukaisen kasvonpiirteitä Wadesta ne
alkoivat tuntua tutuilta. Hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ennenkin.
Hän ei milloinkaan erehtynyt kasvojen suhteen, vaikka hänen usein
olikin vaikea palauttaa ne muistiinsa. Ja hän alkoi muistella kaikkia
viimeisiä tapahtumia, joissa hän oli ollut mukana Meekerin luona ja
Cripple Creekissä, jossa hän oli työskennellyt kuukausimääriä, ja niin
edespäin, kunnes hän pääsi niin kauas taaksepäin kuin viimeiseen
käyntiinsä Denverissä.
"Siellä se varmasti olikin", hän mumisi miettiväisesti koettaen
muistella siellä näkemiään kasvoja. Sellainen oli tietysti mahdotonta,
mutta hän muisti kuitenkin useita. Sitten hän rupesi ajattelemaan
kaikkia sellaisia paikkoja Denverissä, jotka jollakin tavoin olivat
kiinnittäneet hänen mieltään erikoisesti. Ja äkkiä hän jossakin
sellaisessa olikin näkevinään Jack Bellloundsin kalpeat, äreät ja
ylpeät kasvot.
"Nyt muistankin sen!" hän huudahti epäillen. "Mutta ellei tämä ole mitä
omituisinta, niin --. Voisinko erehtyä? En, sillä näin hänet siellä
varmasti. Belllounds on varmaankin tiennyt sen ja antanut hänen olla
siellä... Ehkä hän on vartavasten lähettänytkin hänet sinne. Hän on
juuri sellainen mies, joka voi mennä äärimmäisyyksiin poikansa
kasvattamisessa."
Vaikka tämä tapahtuma olikin niin omituinen, Wade ajatteli sitä vain
hetkisen. Hän karkoitti sen mielestään saadessaan varmuuden, että
tapahtumien kulussa sattunut toinen omituinen vaihe oli kääntänyt hänen
askeleensa White Slidesin kartanoon. Hänen mielensä tuli liikutetuksi
ajatellessaan ensimmäistä kohtaustaan Columbine Bellloundsin kanssa.
Hän odotti sitä kärsimättömästi, koska siitä varmasti muodostuisi
mielenkiintoinen, huvittava ja ennen kaikkea huojentava. Kuta pikemmin
tämä kohtaus tapahtuisi, sitä parempi. Hänen elämänsä oli ollut kuin
yhtämittainen järkytysten sarja, joten tulevaisuudessa ei näyttänyt
olevan mitään sellaista, joka olisi voinut lumota, hämmästyttää ja
kiduttaa häntä. Ja kumminkin hän tiesi selvästi, että hänen sydämensä
oli paljon vastaanottavaisempi kaikelle sellaiselle, jota se ennenkin
oli kokenut. Ehkä hän täällä White Slidesissä joutuukin sellaisiin
tilanteihin, jotka voittavat kaikki edelliset. Sellainen voi olla
hyvinkin mahdollista, sillä se kuuluu tapausten luonteeseen. Ja vaikka
hän epäsikin sellaisen mahdollisuuden, hän rohkaisi mielensä sellaista
järkyttävää huomiota vastaan, että hän vihdoinkin oli saapunut pitkän
tiensä päähän, jossa kaikenlaista voi tapahtua.
Kolme koirista paneutui pitkäkseen Waden jalkoihin. Kane, verikoira,
tarkasteli tätä uutta isäntäänsä sellaisen koiran tapaan, joka tuntee
ihmiset. Se nuuski Wadea ja muuttui hieman lempeämmäksi.
Wade seurasi katseillaan polkua, joka kiemurteli puron rannalla
hävitäkseen lopulta pajukkoon, jonka kellastuneiden lehvien yli
karjakartano näkyi. Kaunistukkainen tyttö ilmestyi kuistiin. Hänellä
näytti olevan jotakin sylissään ja pian hän katosikin näkyvistä pajukon
taakse. Wade huomasi hänet ja aavisti hänen olevan tulossa
rakennukseen. Hän ei odottanut enää muuta eikä ajatellutkaan mitään,
vaan luotti tapaamisen aiheuttamaan ratkaisuun.
Tyttö ilmestyi jälleen näkyviin ehkä noin sadan metrin päässä Wadesta.
Hän katsahti tulijaan kerran terävästi ja tutkivasti, mutta sitten veri
alkoikin polttaa hänen aivojaan ja suoniaan. Hän näki edessään
ratsastuspukuun pukeutuneen solakan tytön, jäntevän ja voimakkaan,
jonka joustava käynti ilmaisi hänen tottuneen ulkoilmaelämään. Hänen
olentonsa sulous ja tämä hänen käyntitapansa järkyttivätkin juuri
Wadea. "Hyvä Jumala, miten hän onkaan Lucyn näköinen!" hän kuiskasi
koettaen etäisyydestä huolimatta nähdä hänen kasvonsa, jotka loistivat
auringonpaisteessa. Tytön tukka liehui tuulessa hänen lähestyessään
hitaasti. Kaikki sellainen Wadessa, joka oli ruumiillista ja
liikutuksille altista, tuntui odottavan paljon kiihkeämmin kuin
milloinkaan ennen. Hetki oli vuosisatain pituinen eikä sen takana ollut
mitään. Tytön ollessa vielä jonkun matkan päässä hänen kasvonsa
alkoivat näkyä selvästi, jolloin Wade oli melkein menettää
tajuntansa... Sitten kuin unessa, kuin jännittyneen katsomisen
aiheuttamassa sumussa, hän näki morsiamensa kasvot, vaimonsa,
varhaisimman miehuutensa Lucyn. Se palautti koko menneisyyden hänen
muistoonsa. Tyttö tuli lähemmäksi ja Waden sydän sykki yhä kovemmin.
Oliko hän joutunut jonkun painajaisen kynsiin, vai oliko hän tullut
hulluksi? Tyttö kohotti päätään katsoen häneen ja nähden hänet. Pelko
oli melkein pimittää Waden järjen.
"Nuohan ovat Lucyn kasvot!" hän huohotti. "Auta minua, Jumala!... Tämän
vuoksiko minun pitikin tulla tänne? Hän on minun lihaani ja vertani --
hän on Lucyni lapsi -- ja minunkin!"
Pelko, aavistus, suunnaton hämmästys ja järkytetty tietoisuus hävisivät
salamankaltaisessa aavistuksessa, joka oli samalla tuntemistakin.
Värisyttävä kouristus jäykistytti hänet ja niin suunnaton
mielenliikutus sai hänet valtoihinsa, että se soi hänelle melkein
huojennusta.
Koirat hyppäsivät pystyyn haukkuen ja häntäänsä heiluttaen. Ne
lausuivat vieraan tervetulleeksi. Kane menetti vielä osan koiran
jäykkyydestään.
Waden rinta kohoili. Sininen taivas, harmaat kukkulat ja viheriät pajut
muuttuivat himmeiksi hänen silmissään lähestyvien kasvojen tullessa yhä
selvemmin näkyviin.
"Olen Columbine Belllounds", kuuli hän jonkun sanovan.
Se tyynnytti Wadessa riehuvan myrskyn. Oltiin todellisuudessa ja ääni
oli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Taakka kohosi hänen
rinnaltaan ja hänen tarmonsa palasi, pannen sellaisen miehen
itsehillinnän toimimaan, jonka elämässä oli sattunut monta peloittavaa
tapausta.
"Hyvää huomenta neiti. Olen iloinen tavatessani teidät", hän vastasi
niin vapaasti, ettei siinä ollut mitään luonnotonta.
Sitten he tarkastelivat toisiaan, tyttö vaistomaisin katsein, joka on
ominainen kaikille naisille ounastavassa voimassaan, mutta yleinen
kaikille sellaisille ihmisille, jotka elävät yksinäisyydessä ja joista
jonkun vieraan tulo tuntuu tärkeältä tapahtumalta. Waden katse,
tarkkaavainen ja kaikkinäkevä, huomasi kasvojen todellakin muistuttavan
suuresti kuviteltua Lucya -- noiden kauniiden kasvojen, jotka olivat
enemmänkin kuin ihanat, mutta voimakkaat ja suloiset. Niiden
huomattavin piirre oli ihon vaalea hienous, jossa kuitenkin oli hieman
ruusun- ja kullanväristä hohdetta, ja harvinaisen kauniit siniset
silmät.
"Ah, voitteko pahoin?" tyttö kysyi. "Olette niin kalpea."
"En. Olen vain niin järkytetty", Wade vastasi pyyhkien hikeä otsaltaan.
"Tänne on hirmuisen pitkä matka."
"Olen talon emäntä", tyttö sanoi hymyillen. "Olen iloinen saadessani
toivottaa teidät tervetulleeksi White Slidesiin, jossa toivon teidän
viihtyvän hyvin."
"Niin, neiti Columbine, luulen toivonne toteutuvan", Wade vastasi myös
hymyillen. "Jos olisin nuorempi, viihtyisin vieläkin paremmin."
Columbine nauroi kuullessaan sen. "Miehet ovat aina samanlaisia,
olivatpa he sitten nuoria tahi vanhoja."
"Älkää aina ajatelko niin", Wade sanoi vakavasti.
"Miksi? Luulen teidän olevan oikeassa. Toin teille muutamia
välttämättömiä tavaroita asuntoanne varten. Saanko katsoa sisään?"
"Tulkaa vain tupaan", Wade kehoitti nousten. "Teidän pitää antaa
minulle käytökseni anteeksi. Minulla ei todellakaan ole pitkiin
aikoihin ollut naisvieraita."
Hän meni sisään ja Wade seisoessaan kynnyksellä näki hänen
tarkastelevan huonetta naisen kaikkinäkevin katsein.
"Sanoin isälle, että hän --"
"Neiti, isänne ilmoitti minulle jo, mistä ne voin saada, mutta en ole
noutanut niitä vielä. Teen sen kumminkin heti."
"Hyvä on. Jätän nämä tavarat tänne ja palaan hieman myöhemmin",
Columbine vastasi asettaen käärynsä lattialle. "Ette saa suuttua,
vaikka koetankin valmistaa olonne täällä hieman mukavammaksi. Tuntuu
oikein hirveältä, miten erämiehet elävät päästyään huoneihin."
"Vannon, etten kovinkaan pian näytä teille, miten kunnollinen
taloudenhoitaja olen", Wade sanoi. "Siinä tapauksessa saan ehkä nähdä
teidät useammin luonani."
"Te olette varmaankin ollut aikoinanne auttamaton imartelija, vai
mitä?" tyttö kysyi viekkaasti.
Hänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut
vastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi
koiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.
"Pidän koirista", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja
Sampson tulivat heti mustasukkaisiksi. "Näiden kanssa sovin melko
hyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta
se pelkää -- ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään."
"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se
unhottaa sen varmasti."
"Ettekö te lyö koiria?" Columbine kysyi kiihkeästi.
"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista
menetelmää."
Columbine näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan
tänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku
potkimassa ja ajamassa niitä."
Wade antoi köyden hänelle. "Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi
minua vasten tuodessani niille lihaa." Hän meni tupaan, otti sieltä
hirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan.
Koirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.
"No, olkaahan vain siivosti!" Wade komensi istuutuen askelmalle ja
ruveten leikkelemään lihaa. "Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas
tässä!... Nyt sinä, Sampson. Kas niin!"... Suuri koira sieppasi lihan
suuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. "Oletko sinä susi vai
penikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!" Sampson oli hitaampi nyt, mutta
tokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti
eikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.
Seuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin
läimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta
isäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa
Waden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.
"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti", Wade huomautti. "Se voi
purrakin hyvin äkkiä."
"Mutta se on niin kaunis", tyttö sanoi. "En luule sitä ollenkaan
vihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen.
puolellenne?"
"Teen kaiken voitavani."
"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White
Slidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan
sellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä
vasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat
täysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien
haukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia."
"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni
hävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi
mitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole
olemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten
matkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin
pohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan
minulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli
asustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän
sitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana
olivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan.
He palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät
saadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus
jatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari.
Ja se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri
maatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa
yhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin
sanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon
vanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä
hän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä.
Otin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin
vanhuksen jäljille... Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan
lumessa, että se kuoli väsymykseen."
"Kuinka ihmeellistä!" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen
mielenkiinnosta. "Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin
erinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin
asian olevan toisin."
"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne", Wade vastasi
surullisesti.
"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle:
'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa
sinulle tarpeeksi juttuja.'... En kuitenkaan usko, että haluatte."
"Pidättekö kertomuksista?" Wade kysyi uteliaana.
"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta
olisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä
kenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette
suinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia.
Vihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää
minua... Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan."
Wade ei voinut vastata mitään.
"Minun täytyy poistua nyt", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän
epäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. "Luulen, että
meistä tulee vielä hyvät ystävät", hän lisäsi.
"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta",
Wade vastasi.
Columbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui
läpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti
he vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.
"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi", tyttö vastasi vakavasti.
"Pidän sanani. Hyvästi."
Wade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni
haihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi
näkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat
huoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään
horjuen ja kuiskasi käheästi: "Kiitän Jumalaa!"