Vain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan
mielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä.
Vieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian
vanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä
oli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.
"Mistä kaukaa olettekaan?" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten
Wade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään.
Isännän oli pakko toistaa kysymyksensä.
"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja
kaivoin itsekin kultaa väliajoilla", kuului vastaus.
"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen,
mitä täältä päin on saatavissa."
"Niin olikin; sain siellä suuren palkan", Wade sanoi huokaisten.
"Miksi sitten erositte toimestanne?"
"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita
kuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun." Wade istuutui
muutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi
juttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman
vaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja
yhtyi joukkoon.
Seuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin
tarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin
hänen puheensa oli mielenkiintoista.
Hän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet
olivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun
päästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat
sileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien
kostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja
kuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat
terävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan
erikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät
nuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat,
syvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja
piirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille
sellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla
huomaamatta.
Hän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti
suovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi
tuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi
ja pakotetuksi jännitykseksi.
Hänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset
ovat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista.
Pari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi
uuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.
"Niin, niin!" ravintoloitsija huudahti. "Tuollaista kuunnellessa karvat
nousevat pystyyn!... Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja
jäädä tänne?"
"Olen työnhaussa", Wade vastasi.
Silloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.
"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi
utien ystäväksi?" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.
"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?"
"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten."
"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on
siellä karjakartanoita", ravintoloitsija sanoi.
"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa", Kemp ilmoitti, "vaan White
Slidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen
viimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla
päin."
"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun", Wade sanoi.
"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin
karjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko
sanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?"
"Kerran, kauan aikaa sitten", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle
painuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama
muisto järkytti häntä.
"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin", ravintoloitsija
sanoi. "Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka
vihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin
muuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen,
että hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet
tekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?"
"Minäkö?" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. "En kuule mitään
toisella korvallani."
"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?" kysyjä huusi.
"Mukiin menevä."
"Silloin saatte olla varma työstä."
"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen."
"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään
olla täällä yötä?"
"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua", Wade vastasi
kääntyen hevosiinsa päin.
Vanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata
päätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä.
Tuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen
hänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti:
"Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin."
Myöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: "Tuo
mies oli Bent Wade!"
"Niin hän sanoi minullekin", toinen vastasi.
"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent
Wadesta?"
"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta
vieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet
sittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan
Billin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka
hän oikeastaan on?"
"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä
Wade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen
ajajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan
on, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja
siellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam
Colesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli
tuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko
elämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja
ihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa
tehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio
ampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei
kuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni
Wadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa
sitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata.
Senvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi... Ja Coles
vannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän
paljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia,
uhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän
alkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot
rupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden
puhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli
vieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea!
Ja omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen
kintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se
liittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun
perikatoon."
Auringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat
Top-vuorien varjoisilla rinteillä.
Seutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli
värikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja
kuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava
mäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat
harjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo
valkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä
huipuissa.
Kapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka
ylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia
lehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä
muudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli
nähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade
huomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut
yksinäinen uudisasukas.
"Hyvää päivää, vieras!" hän sanoi.
"Hyvää iltaa", Wade vastasi. "Olette varmaankin Blair ja olen
luultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?"
"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä."
"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille."
"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan", Blair vastasi. "Muudan Billin
miehistä oli täällä muutamia päiviä sitten."
"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani.
Sattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso
näyttää olevan hyvin köyhä riistasta."
"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani
tänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä."
Blair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja
palatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän
sitoi Waden satulaan.
"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan
omastanne?"
"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin
viimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän."
"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän",
Blair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.
"Tunnetteko Bellloundsin?" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.
"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan
hakea näiltä ylängöiltä."
"Onko hänellä perhettä?"
"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo
vuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän
menestyy hyvin."
"No, hyvästi nyt sitten, Blair", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.
"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte
ajaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon
ennen yötä."
Wade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle.
Hevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä,
ja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle
rannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden
edestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan
kesyjä.
"Tämä nyt sentään on jotakin", Wade sanoi. "Ensimmäiset näkemäni linnut
tämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä
lähtein."
Hän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan
metsoja hän epäröi. "Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!"
Hän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä,
vaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea
kulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä
tiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen
tuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina
kantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä
kovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän
ratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja
kukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat
auringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli
laidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä
viheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät
hyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät
juovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista
kauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.
"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi", hän sanoi kylmän tuulen
jäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen
sieraimensa. "Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa
ikäviä muistojakin."
Hän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa
hänen salaisuudestaan.
Hänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi
kimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet,
viheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen
hämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä,
renkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie
kierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat
oksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia
läikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli
kumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa
hirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa
ilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi
tulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja
tahi intiaanien teltta.
Valittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa
selästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat
ja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt
tervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän
aukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja
pieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia,
nopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan
esillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan
pölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut
valkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli
kummallisia varjoja ympäristöön.
Pienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan
räiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti
keksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden
tulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti
sen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja
kahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja
kuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi
ruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman
ateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut
kokea pahempaakin.
Syötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin
laukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat.
Levon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten
hänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi
satulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia,
kirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta.
Revolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa
satulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten
rasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän
sitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja
kastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja
huomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat
ja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain
teräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen
huolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin
laukkuun.
Levittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen
toisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset
lampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja
lopuksi tervavaatteen toinen puoli.
Tämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa
istuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen
nukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa.
Pian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin
tällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja
yksinäiset -- putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen
loiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä
huuhunta.
"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa", Bent Wade puheli
yksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten
kekäleitten toiselle puolen. "Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa
ehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista
ihmisistä -- niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos
tämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne."
Hän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta,
levisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten
hän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa
kanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä
tuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli
ollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut
heti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan
penikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä
paikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli
loppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman
vaunumatkueen joukossa.
Sellainen oli Bent Waden salaisuus.
Mitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen
tuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan.
Kaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen
kärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville
jaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin
tavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet
heidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa,
hän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä
inhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli
pettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada
teko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja
löytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui
yksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.
Mutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin
vaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin
naisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat
taivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.
"Tyttäreni olisi nyt -- katsotaanhan nyt -- melkein
yhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi", hän sanoi. "Suuri tyttö
varmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta
vanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan."
Sinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla
pimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni
hyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei
pimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat,
tummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle.
Hän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä,
jossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen
revolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän
vuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät
ihmiset tavallisesti tekevät.
Wadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia
ovat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa
nautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous
oli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.
Hänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset
putoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta
pitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä,
hyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen
kohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet
kiersivät sen kaukaa.
Wade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle
järven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle
puolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla
tiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan
asuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä
kämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää
aikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.
Kuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin
voimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät
aivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat.
Pian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka
molemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana,
ruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan
korkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä
nouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä
harmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia,
mutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria
höyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa
katsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa
kuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman
vuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion
alta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä
jättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua
aurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput
valkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten
yläpuolelle.
Wade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi
rinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja
paljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin
alkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset
tiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin,
metsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi.
Vihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie
johti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli
auringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen,
sillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa,
jos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista
paikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan
kukista ja eläimistä.
Muutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson
vieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti
ruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto
mustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat
miellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi
ilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia -- ensi sijassa
Coloradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden
jälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka
peittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat
lumikenttien laidat.
"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani
columbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven
ääntä", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli
melkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.
Sitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine
jokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas
taakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo
kuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä
saapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä
senvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka,
josta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain
yksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen
molemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine
sileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin
aina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja
aterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.
Omistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja
miellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä
edellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut
ollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa
työskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset
-- postivaunujen tulon ja lähdön.
"Edullinen paikka", hän huomautti. "Näin sen heti. Ja sen asutus on kai
lisääntymään päin?"
"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen", nainen vastasi. "Mieheni
eläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä
on ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä
sellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen
syytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi."
"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?"
"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea
nimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka --. Mutta sehän ei kuulu
tähän."
"Ihmiset muuttavat usein nimiään", Wade huomautti.
"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla
muualle?"
"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön
Bellloundsille. Tunnetteko hänet?"
"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan,
kun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta.
Miehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi
meidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä
saakka."
"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista", Wade huomautti.
"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta", nainen vastasi lämpimästi.
"Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja
ihmiset ovat pitäneet hänestä silti."
"Millainen vika?"
"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät
häntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti
hänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen
äitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän
ollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on
tullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa
jälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten
ollaan. Jackista ei tule ikinä miestä."
Wade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian
ja ajatellut muita mahdollisuuksia.
"Oliko heillä muita lapsia?"
"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli
aivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota
lasta -- luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö
tultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista."
"Miksi tyttöä sanotaan?"
"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun
luonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan
Smithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on
ruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole
Coloradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill
vihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin
sanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä
tultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen
kanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla
moitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista."
"Columbine Belllounds", Wade mumisi. "Omituinen nimi."
"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä
kukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin
saagulilja, mutta vaaleampi."
"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?"
"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän
tuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan.
Kullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt
siitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin
miehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen
ja kasvatti hänet."
"Kuinka vanha hän nyt on?" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.
"Noin yhdeksäntoistavuotias."
Bent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen
leveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei
huomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä
hänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään,
kunnes joku kutsui hänet muualle.
Wade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean
joen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää
mahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma
tyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui
äkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent
Wadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen
profeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee
tapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja
joku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota
voimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden
sanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä
milloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se
houkutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa
työtään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi
jäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa
jonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken
terävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä
olevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill
Belllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan
rakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä,
villien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista
vanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin
määrätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen
mieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden
aiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan
oikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan
ennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi
eikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat
kuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin
hyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei
tuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi
järjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken
inhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua
Columbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota
hän ei voinut ymmärtää.
"Se voi olla tottakin!" hän kuiskasi. "Tiedän sen heti nähtyäni hänet."
Sitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti
Smithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen
paikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin
kirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen
mielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi
nähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen
tutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli
matkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän
näki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa
silmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli
hänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut
Smith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka
kulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.
Wade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi
nyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin,
koska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa
esille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin
kauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli
kuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin
näkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.
Seuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja
aikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa
polkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä
sanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan
laaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa
kuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava
vesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan
kullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi
varoitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen
tulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli
oksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta
lähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään
viileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen
päivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle
ja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka
vähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen
matkansa määrään.
Wade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli
tarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän
huomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein
liian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän
väijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua
ainoatakaan laukausta.
Tämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava
pitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät
haarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni
vähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko
ilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman
oikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen
kuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan
yhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella
hirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti
johonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä,
karvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin
huomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa
naarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne
näyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli
männikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään
vastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran
eteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä
olevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.
Puiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro
näytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että
purosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan
tuoreita jälkiä mennessään sen yli.
Tämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä
kasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja.
Wade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan
syömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi
sieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin
vaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät
raudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja
päivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa
tukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät
punertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.
"Päivää, vieras!" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän.
Hänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias.
Hänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen
sanansa.
"Iltaa, ystäväni", Wade vastasi. "Saanko yöpyä tänne?"
"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta", toinen sanoi. "Luullakseni en
ole nähnyt teitä ennen milloinkaan."
"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle."
"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä
paikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis.
Olin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen
kiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen."
Wade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi
toiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi
puhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten
ja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen
takka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui
punainen hiilos.
"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua", Wade huomautti hyvin
tyytyväisenä. "Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin."
"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään... Niin, täällä on
vielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa
metsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja.
Lumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria
lammaskatraita. Karhujakin on olemassa."
Wade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin,
kun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen
riistaan.
"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on
susia ja puumiakin."
"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin
erästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White
Slidesin takana olevassa työläässä seudussa."
"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?" Wade kysyi omituisesti
hymyillen.
"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut
metsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren
palkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia."
"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä."
"Hyvä!" Lewis huudahti. "Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on
kunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten
todellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa
täältä ja samalla hieman metsästelen."
"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään
todellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi."
"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä
muutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni,
etteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut
epäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa
myyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta."
"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan", Wade
huomautti.
"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä.
Jos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan
siitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta."
"Onko White Slides vielä kaukanakin?" Wade kysyi vedellen haikuja
piipustaan.
"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta
päivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin
kauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja
järviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa."
"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?"
"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä
näin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen
minulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin
vahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi
sen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon
asukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja
hän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä
silloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin
hänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä."
Bent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien
julmaa tyytyväisyyttä.
"Mitä naurettavaa siinä on?" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.
"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta
tyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina
poikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen."
Lewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän
sytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen
myötämielisesti ja uteliaasti.
"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin", hän
sanoi vieraan noustessa poistuakseen.
"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion
pitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan
karjaa... Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!"