Karjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua,
ennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli
viisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen
entinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen
poissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan
koettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen
miehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein
toimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti
toteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.
Oli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin.
Muutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja
viime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun
peittämiä, väsyneitä ja unisia.
"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää", muudan sanoi tyytymättömänä. "En
ole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden
miehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten
vielä yönkin perään, lopetan."
"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat
takaisin", Wilson Moore sanoi. "Suoriudumme kyllä tästä laumasta
tänään."
"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu
ja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä
paimen.
"Minäkö? En!" Moore vastasi ivallisesti. "Blud, teet todellakin
naurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka
vääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään
yöhön."
"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan
ei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. "Wils, olet ainoa
sivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan
hirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan",
Bludsoe sanoi.
"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa", Lem Billings sanoi
venytellen.
"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet", Jim Montana
lisäsi.
Juuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät
olleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe
kokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä
mustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua.
Muudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia,
joiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore
tavallisesti ratsasti.
Belllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän
ja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt
meksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.
"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään", paimen sanoi
ottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi,
kunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli
heitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin
vasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko,
hieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.
Jack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian
lähelle miellyttääkseen Spottieta.
"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen", hän sanoi kuin hän
olisi ymmärtänyt jotakin hevosista. "Mikä sen nimi on?"
"Spottie", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.
"Älähän nyt hätäile", Jack määräsi ratkaisevasti. "Pidän siitä ja
haluan katsella sitä hieman."
Kun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä
olisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta
mustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack
Belllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen
kasvonsa punastuivat hirveästi.
"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!" hän huusi raivoissaan mustangille
nykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin
jaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat
olivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä
kuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui
verta.
"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!" Belllounds sanoi uhkaavasti.
"Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä."
"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan", paimen vastasi tyynesti
astuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.
Toiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan
tarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. "Onko hevonen sinun?"
Jack kysyi kiivaasti. "On", Moore vastasi hitaasti. "Sillä ei ole
kukaan muu milloinkaan ratsastanut."
"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?"
"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin",
paimen vastasi. "En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut
sen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä."
"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa
sillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset."
Kukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä
oli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.
"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta", hän sanoi ja
kääntyi noustakseen mustangin selkään.
"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt", Moore sanoi
kylmästi.
"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?" Belllounds tiuskaisi
vihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.
"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa", paimen vastasi. "Me
merkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli
päällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä
ottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat
sen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi
sille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia."
Näiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.
"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White
Slidesin päällysmies", hän sanoi melko ylpeästi.
Hänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.
"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt", Moore vastasi tullen
mustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä
nykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.
Hänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa
ja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista.
Sitten hän suuttui.
"Mitä tuolla tarkoitat?" hän kysyi uhkaavasti. "Aseta satula jälleen
paikoilleen."
"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä
dollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin
sopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän", Belllounds vastasi kiivaasti. "Nyt pitää sinun kuunnella,
mitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi."
"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään", Moore sanoi kylmän
ivallisesti. "Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten,
silloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia."
"Sinäkö luovuit!... Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua
mitenkään miesteni joukkoon."
"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack."
Nimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.
"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!" hän karjaisi raivokkaasti.
Moore oli hämmästyvinään. "Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti
nimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta
siitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja
Kuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi
kuullessasi oman nimesi?"
"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta."
"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa", Moore vastasi
ivallisesti. "Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat
hirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti
iloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja
miesten kohtelemisesta huomenna."
"Sinä hävytön lehmäin ajaja!" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi.
"Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat."
"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa
maassa, Möly-Jack." Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja
ivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut
Bellloundsia.
"Olen aina vihannut sinua!" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen
kova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen
kasvoihin.
Moore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin
vastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen
kaatumisensa.
"Möly-Jack, olet aivan hullu!" paimen huusi leimuavin silmin. "Luuletko
voivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa
paikassa?"
Belllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä
kertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti
suutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään.
Moore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää
suuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi
jälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen
suuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen
alaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.
"Moore, minä tapan sinut!" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen
aseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan
Bludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin
nopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe
ennätti sen estää.
"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!"
Belllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.
Seurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten
revolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti
hänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.
"Ottakaa se!" Bludsoe huudahti kovasti. "No nopeasti nyt! Tuo kirottu
hullu aikoo tappaa Wilsin."
Juosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack
ojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen
käteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa
Bellloundsia.
"Kuulehan nyt, Jack Belllounds", hän sanoi, "etkö sinä nähnyt ettei
Wilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!... Hillitse nyt
luontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä."
"Isäntä tulee!" Jim huudahti varoittavasti.
Kartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin.
Hänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä
kuin kotkan.
"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?" hän karjaisi.
Paimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten
kävelemään taloon päin.
"Jack, pysy paikoillasi!" vanha Belllounds huusi.
Mutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen
ja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.
"Isäntä, me väittelimme vain hieman", Jim selitti kätkien äkkiä
Bludsoen revolverin. "Sen vaarallisempaa se ei ollut."
"Jim, sinä valehtelet", vanhus sanoi.
"Minäkö?" Jim huudahti hämmästyneenä.
"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se
revolveri."
Sanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.
"Se on minun, isäntä", Bludsoe sanoi.
"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?" Belllounds kysyi.
"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn.
Painiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni."
Miten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat
koettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä,
että he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään
sellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä
kaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.
"Bludsoe, et voi pettää minua", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli
karjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä
tulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan
revolverin sen omistajalle hän lisäsi: "Ette voi säästää tunteitani
valehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?"
"Melkeinpä", Biudsoe vastasi kuivasti.
"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan."
Bellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat
vielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.
"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin", hän sanoi
kiihkeästi.
"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne",
Belllounds sanoi töykeästi. "Mitä tapahtui?"
"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi
syntynytkään mitään riitaa."
Vanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat
saaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä
julmuutensa vuoksi.
"Mitä hän sitten teki?"
"Katsokaa Spottien suuta."
Vanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan
huolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut
levoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.
"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois.
Kas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin...
Moore, miten tämä kaikki tapahtui?"
"Saavuimme äsken kotiin", Wilson vastasi nopeasti, "ja satuloin juuri
Spottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi
ratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan
vieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet
leikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä
itseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa,
Hudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En
voinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt
sitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja --"
"Omakseenko?" keskeytti Belllounds.
"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa
ei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack
rupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut.
Mutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä
Möly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo
saanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin.
Siinä kaikki."
"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi", Bludsoe sanoi, "hän
olisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä
enää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?"
Vanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään
kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.
"Montana, mitä sinä sanot?" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren
arvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.
"Niin isäntä", Jim vastasi vastahakoisesti, "Möly-Jackin luonne oli
kyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken
arvostelun."!
Silloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja
katsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.
"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti", hän
sanoi. "Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack
on ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden
lakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se
maallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt
se on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle."
"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne
arvoa", Moore vastasi lämpimästi. "Jokainen olisi voinut lyödä vetoa
siitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään."
"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne
ja lopettaisit merkinnän."
"Hyvä on! Teen sen teille", Moore vastasi. "Lem, arvaan, ettet saa
nukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan."
"Hohoi!" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.
Myöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen
auringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän
oli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän
oli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa
suopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku
toinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä
paljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa
karjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun
hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.
Hän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat
itäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White
Slidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat
lakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka
iloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi
auringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa
yksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt
poskiaan.
Äkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan
paimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta.
Columbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan
Prontoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle,
että Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä
kaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen
portille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun
mustanginsa.
"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?" hän huudahti.
"Hymyilisin, ellei se olisi", Lem vastasi.
Mutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen
päin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli
tomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.
"Lem, sehän on aivan verinen?" Columbine huudahti rientäen Prontoa
kohti.
"Odottakaahan nyt hieman", Lem määräsi itsepäisesti. "Pronto on aivan
palasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä."
Columbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja
joutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan
hengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen,
joka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.
"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa", Lem sanoi
huokaisten helpotuksesta. "Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole
säästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä."
"Kyllä", Columbine huohotti. "Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole
milloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen
sarviinsa."
"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan", Lem vastasi julmasti.
"Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa
nähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä
on pidellyt sitä."
"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille
tarpeeksi kiitollisuuttani."
"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut."
"Ettekö? No, kuka sitten?"
"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei
ainakaan hänestä."
"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä
minulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin
tavallisesti."
"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut", Lem vastasi väsyneesti.
"Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä."
"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa", Columbine sanoi nauraen
hermostuneesti. "Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui."
"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?"
"En. Mistä sitten?"
"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton
loukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti
merkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli
kedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia
hevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli
Prontokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen
kaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä
tahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta
se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä
muudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen
köyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se
oli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia
ennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin
hyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se
noin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi
pyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes
kuudestilaukeavaa... Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria
mukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa
pelastaakseen Pronton."
"Lem, siinä ei ole vielä kaikki", Columbine sanoi vakavasti, paimenen
lopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut
kertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman
ja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti
jotakin onnettomuutta.
"Ei kylläkään... Wils joutui hevosensa alle."
Lem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset
vain voivat.
"Loukkautuiko hän?" Columbine huudahti.
"Kuulkaahan nyt, neiti Collie", Lem vastusteli, "mehän lääkitsemme nyt
hevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin.
Olette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein
paimenelle, että hän jää hevosensa alle."
"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea",
Columbine tiuskaisi kiihkeästi.
"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat",
Lem vastasi viekkaasti. "Olen pahoillani, että minun pitää kertoa
teille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut
käydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen.
Halkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan
murskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt
kuljettamassa häntä Kremmliniin."
"Ah!" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen
omissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.
"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään", Lem lopetti miettiväisesti.
"Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta
sanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on
isänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän
ei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu
ja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan
kuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri
tarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri
saapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta
katsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia
aikoja White Slidesin kartanolle."