"Siinäpä onkin sievä hevonen", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti
kätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin
äkkiä, että Jim oli melkein kaatua.
"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on", Jim sanoi
venytellen.
Molemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet
välinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän
terävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän
kiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli
korkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä
hopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli
auki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.
"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi", hän sanoi
paimenille. "Mikä teidän nimenne on?"
Columbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista,
että joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan
milloinkaan ollut saanut sitä selville.
"Minua sanotaan Lemuel Archibawld Billingsiksi", Lem vastasi heti.
Keskimmäinen nimi oli lisäys, jota ei kukaan milloinkaan ollut kuullut.
Nyt suuntasi Belllounds katseensa ja askeleensa tyttöä kohti. Paimenet
taivuttivat päänsä ja menivät tiehensä.
"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö", sanoi Belllounds,
"joten sinun siis täytyy olla Columbine."
"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack", hän vastasi liukuen
aidalta maahan. "Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi
kotiin."
Hän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että
Columbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti
ja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.
"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua", hän sanoi
katsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. "Tämäpä nyt on naurettavaa!
Minulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole
lainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli
laiha, kalpea ja vain silmiä."
"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa,
kokonaista seitsemän vuotta", Columbine vastasi. "Sinut minä kumminkin
tunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet
sittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin."
"Toivoakseni en", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. "Isä
on apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja
tulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta
olla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja
Jumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria
pettymyksiä."
"Samaa toivon minäkin", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan
näin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen
vaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli
pieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus
tarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin
isänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski
ilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään
suorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
huolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän
olisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja
leukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän
nuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin
jotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa
sopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä
senvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei
kuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia
aavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista,
josta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?
"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa", Belllounds sanoi.
"Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn.
Pidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja
lähetettiin kotiin... Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin
helvetissä."
Hänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.
"Työskentelitkö?"
"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ... Niin, kyllä minä
työskentelin", hän vastasi.
Columbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät
niin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän
olikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?
"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia
oikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi
orjaksi, niin --"
"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne
kolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan
hyvin niittäkin."
"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti
tuntea samaa."
Columbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä
oli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa
villeistä ja hurjista kujeista.
"Isä haluaa, että menisimme naimisiin", Jack sanoi äkkiä ujosti ja
hymyillen omituisesti ja iloisesti. "Eikö se tunnukin naurettavalta.
Sinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja
koiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan
mutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi
heittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä."
"Muistan kyllä", Columbine vastasi haaveillen. "Mutta siitä on kulunut
jo pitkälti aikaa."
"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen
pukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?"
"Sen olen luullakseni unhottanut", Columbine sanoi punastuen. "Olin kai
silloin hyvin pieni."
"Olit todellinen pikku paholainen... Muistatko miten tappelimme Mooren
kanssa sinusta?"
Columbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä
vilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.
"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa", hän jatkoi. "Ja sitäpaitsi
hän saa poistua kartanosta."
"Isä on taitavien miesten tarpeessa", Columbine sanoi katsellen
harmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen
vastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.
"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore
milloinkaan sanonut rakastavansa sinua?"
Columbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi
hän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille
mielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin
luonnollisen kysymyksen?
"Ei milloinkaan", hän vastasi hetken kuluttua.
"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin
kenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko
tukahduttanut tuon tunteesi?"
"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan."
"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?"
Columbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut
loukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen
läsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä
kuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut
vanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa
ruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.
"On", hän vastasi urhoollisesti.
"Piankinko?" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.
"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä", Columbine
änkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka
Jack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.
"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi", Belllounds
jatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. "Se lisäisi
vastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?"
"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?" Columbine
kysyi. "Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja --"
"Columbine, olen rakastunut sinuun", Jack sanoi tulisesti.
"Miten se voisi olla mahdollista?" Columbine huudahti epäillen.
"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja
nyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen
ja kukoistavan tytön, niin... Ja isän sanat, että sinusta tulee pian
vaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni
nähdessäni sinut."
Katsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli
kiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi
välttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen
toivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä
rakastunut häneen.
"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?" Columbine
kysyi hyvin hiljaa. "En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa
sinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat
taipumuksesi."
"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit
minua", Jack vastasi intohimoisesti.
"Kerron isälle tunteeni", Columbine sanoi heikosti, "ja suostun
menemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo."
Jack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän
olisi työntänyt häntä kauemmaksi.
"Voi älä! Joku voi nähdä meidät."
"Columbine, olemme nyt kihloissa", Jack sanoi intohimoisesti nauraen.
"Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä
syö sinua sentään. Haluaisin kumminkin... Ah, miten suloinen sinä
oletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja
katsohan nyt onneani?"
Sitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen,
hänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan
käytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.
"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies", hän sanoi, "mutta
haluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti
joka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta
mitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja
vihata minua... Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä
viimeiset kolme vuotta?"
"En."
"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet
ilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua."
Hän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson
Mooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja
voittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä
jalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.
"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi", hän sanoi äkkiä,
"ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa
minulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi."
Belllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta,
ihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan
toisenlaiseksi.
"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä
tarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen
suorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla,
että häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon
sinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta
miehen."