Pimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi,
että Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa,
kuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta,
jossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei
siis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti
satulan ja vei hevosensa laitumelle.
Pitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä
pimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine
arvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa
voimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata
hänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän
hiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän,
kääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja
yritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.
Hän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa
takassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko
synkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas
täyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset,
samoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että
talo oli vasta rakennettu.
Kartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan
ääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli
paitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka,
vaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä
voimakas ja karski.
Columbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen
siten surulliselta näyttävää asentoaan.
"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni", hän tervehti. "Jake on
jo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään."
"Isä, on-onko poikasi saapunut?"
"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa
päässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja
pysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti
punaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä
huomennakaan."
Belllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta
tunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan
salannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi,
miten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa
tuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki
ajatuksiaan.
"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin.
En ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat
varmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta."
Columbine ojensi kätensä tulta kohti.
"Siellä on melko kylmä, isä", hän sanoi. "Pukeuduin niin ohuesti, että
olin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua.
Ah, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan
lehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan
tulossa."
"Niinhän se aika kuluu", vanhus huokaisi. "Missä olet ollut?"
"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan
sinne usein."
"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta
laaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät
jotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten
kuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut."
"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi
melkein parempaa... Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa
vuorilta."
"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään."
He istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä
ruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään
odotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine
tarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa
hänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että
vanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos,
jota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä
käyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.
"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?" Belllounds
kysyi äkkiä.
"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä."
"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän
rakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on
palvellutkin minua niin uskollisesti."
"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä", Columbine sanoi punastuen.
"Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin
pojista."
"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai
mitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat
selvillä... Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin
kun joku toinen mielistelee sinua?"
"En muista ainoatakaan sellaista tapausta", Columbine vastasi.
Häntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.
"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole
milloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi
kaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen
on pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän
paimenen vaimoa."
"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein,
kun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?"
"En tietystikään", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen
leveät kasvonsa punastuivat. "Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin
käyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei
ole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää
rahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten
parhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas
karjanomistaja."
"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan
pitänyt hänestä", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä
miellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.
"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni",
Belllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.
Columbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman
vastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että
Wilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat
olivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee
kysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän
kunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen
omassa pojassaan.
"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?" Columbine kysyi.
"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän
onnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään."
"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä",
Columbine väitti.
"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät
kaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan
pahoillani, vaikka hän lähteekin."
"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen
kuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta."
"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa", Belllounds vastasi
vakavasti. "Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä.
Lähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia.
Olisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa
koiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat
karjaani."
"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi
mies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata.
Muudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja.
Miten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat."
"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen
hävittänyt kaikki pedot", Belllounds sanoi. "Vannon sinulle ostavani
kaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien
susien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi,
mutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän."
"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä."
"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä", vanhus vastasi
nyökäyttäen harmaata päätään. "Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa
päästää Wilsonia pois, vai mitä?"
"Kyllä, isä."
"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?"
"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli."
"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin,
kun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?"
"Olen!" Columbine vastasi polttavin poskin.
"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin
melkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään
huolta koirista."
Sinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä
kalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä
valaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin
tupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä
eristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran
tämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin
huoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen
takka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut
sytyttää valkeaa.
Hän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni
vuoteeseensa.
Hän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti
hänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin
aikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti
järjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen
vain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä
tavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli
vain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan
vihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja
tarkoituksellisesti: "Columbine!" Tällaiset ajatukset ja muistot
Wilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta
mustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa
itseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin
vanhuksen suoran kehumisen perusteella.
"Ei, minä en saa ajatella häntä," hän kuiskasi, "sillä minähän menen
piakkoin naimisiin... Naimisiinko?"
Tämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän
tunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.
"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko", hän
sanoi melkein ääneen, "ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua
siihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!"
Hän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen
ja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle,
nimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut
ollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta
lasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo.
Vanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta.
Columbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa
velkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. "Se
tulee muuttamaan koko elämäni", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten?
Columbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen
jokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin
opetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin
oleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet,
ennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan.
Kouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä
naisen vakavampaan kutsumukseen tulee.
"Jos minusta tulee hänen vaimonsa", hän jatkoi, "pitää minun olla hänen
luonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa
milloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä
onnellinenkaan."
Saatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken
häntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen
henkikin.
Arosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.
Niiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja
tuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä
auringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta
milloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että
hän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen,
koska hän pitää niistä niin kovasti.
Bill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu
oli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka
muodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille,
antiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa,
tuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin
oli nimittänyt Middle Parkiksi.
Suurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti
villiä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi
heti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien
päällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin
suosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi
näiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden
aikojen kuluessa.
Vuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle
Parkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa
löydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää
kullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät
olivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät
yötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen
hyvin hitaasti.
Niiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill
Belllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White
Slidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista,
sijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli
myöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat
sielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä
enemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut
nuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata
White Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän
tunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa
milloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna
kaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa.
Hän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan
valkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen
luottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään,
naapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut
olemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta.
Belllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista
niiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet
muut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella
huonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä
ystävyydelle.
Häntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti
poikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli
kuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa,
missä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon,
mutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.
Sattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä
kartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien
pysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet
tulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät
tuntevan mainiosti.
Jack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä
matkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan
mennäkseen kuistiin.
"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen
kotiin", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja
täyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä
hänessä ei näkynytkään.
"Päivää, isä", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä
isälleen.
Jack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin
huomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin.
Mutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa
olivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon
ja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen
miesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan,
mutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen
osa ilmaisi heikkoutta.
Tämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa.
Hän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos
hän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli
kerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.
"Tulehan nyt sisälle", vanhus sanoi.
Heidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet
poika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti
isäänsä silmiin.
"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?" hän kysyi katkerasti. Hänen
kasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.
"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin", Belllounds vastasi.
Hämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan
toisenlaisiksi. "Sepä mainiota!" hän huudahti ja istuutui kätkien
kasvonsa vapiseviin käsiinsä.
"Jack, annetaan sen nyt olla", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen
suuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. "Sopikaamme heti,
ettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme
viimeistä vuotta."
Jack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki
pahantuulisuuden merkit.
"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on
vaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan
unhottaa sen."
"Ehkä erehdyin", Belllounds vastasi surullisesti. "Jumala tietää
kumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin --. Mutta siitä on
puhuttu tarpeeksi... Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos
siinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko
kartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on
köyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on
vähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja
myrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet... Mitä siihen sanot,
poikani?"
"Suostun ehdotukseesi", Jack vastasi heilauttaen kättään. "En ollut
osannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa
ketään minulle tuttua?"
"Ei suinkaan muita kuin Wilson."
"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan."
"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan
nyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille
mitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja
palaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä
lujasti työtä."
Jack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt
isänsä vakavan huomautuksen.
"Kyllä minä näytän heille vielä", hän sanoi, "kuka täällä käskee.
Haluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja
katselemaan."
Belllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja
epäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada
mielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt
kotona.
"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme
vuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole
lempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat
paimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja
potkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen.
Minulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina
tyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan
on hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä
tarpeeksi... Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä
miesten ja hevosten kohtelussa."
"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä", Jack
vastasi.
"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja
tavallisesti... Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että
sinusta --"
Hänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi
todellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi
jotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän
laskikin kätensä isän hartioille.
"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole
minulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan."
"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän
minä muistankin. Muistatko Columbinen?"
"Muistan hyvinkin!" Jack vastasi innokkaasti. "Kuulin puhuttavan
hänestä Kremmlinissä. Missä hän on?"
"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen
kanssaan."
"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?" hän toisti.
"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa
omaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on
hieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion
emännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani."
"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua."
"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän
on nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta
vastustamaan tätä aiettani?"
"Se riippuu kokonaan asianhaaroista", Jack vastasi. "Suostun ottamaan
vaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin
suuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma
siitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin
lähetit?"
"Vannon sen sinulle, poikani."
"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin
suinkin?"
"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen
ja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta
rikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin
varovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut
kotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti."
"Aivanko heti?" Jack toisti nauraen. "Tämähän on kuin satua. Odotetaan
nyt kumminkin, kunnes näen hänet."
Juuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen
ylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään
olevaa näytelmää.
Aitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella
heistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja
työvälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi
korskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että
valkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.
"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?" kysyi
pitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli
karkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.
"Aionpa tietenkin, Jim", Columbine vastasi kylmäverisesti.
"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto", paimen vastusti.
"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi."
Jim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan
pieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän
näytti olevan vain sääriä koko mies.
"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi", hän sanoi Jimille. "Meidän
pitää kengittää se oikein hellävaroen."
Jim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. "Whang, laki on
kumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen
järkeä."
Takkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska
se katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.
"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä
komentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen",
toinen paimen sanoi venytellen.
"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille
pojille?" Columbine kysyi äkkiä.
Jim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi
tuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan
silloin kun he haluavat olla pirullisia.
"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies
saapui tänne tänään."
"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?" Columbine
sanoi. "Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta."
"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä
voida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan", Jim
vastasi.
"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän
kanssanne", Lem lisäsi.
"Ah, niinkö luulette?" Columbine vasaasi keveästi. "Jos sellaista
joskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin
milloinkaan ennen."
"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White
Slidesistä", Jim vastasi vaatimattomasti.
Columbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin
Möly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet.
Heidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.
"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin
surulliseksi", Columbine sanoi huokaisten.
"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä", Lem sanoi omituisen
hellästi. "Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi
hän puhuu näin."
Sitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti
satulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään
voinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin
maahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta
hyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan
vapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta,
mutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi
tulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten
takajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen
huutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi
voimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui
suitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim
irroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne
yhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen.
Mustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin
nähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä
voitiin jatkaa.
Columbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina
saapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän
tiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.
"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla", Lem sanoi
noustessaan Whangin päältä.
"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni
kahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua",
Jim vastasi.
Columbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä
se, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen
selville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein
inhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.
Paimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen,
jolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.
"Miten halpamainen teko, Whang", Columbine sanoi. "Jos omistaisin
sinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen."
"Minun puolestani saatte sen kyllä", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa.
"Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?"
"En tässä puvussa", Columbine vastasi nauraen.
"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään
jostakin syystä", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja
maasta.
"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin", Jim huudahti
käheästi kuiskaten.
Columbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta
tieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan,
ja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin
hyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana,
mutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä
tapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän
ei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet
istumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen
ei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain
suoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.
Jim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan
siltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti
sen.
"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds", hän sanoi melko ylpeästi.
Hänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille
kättäänkään.