Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi
laskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset
solat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon
juurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin
vyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine
sametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka
loistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat
siellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan
lumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson
takaa suojellen sitä pohjoistuulilta.
Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä
loivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi
muudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson
haarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä
oli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä.
Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen.
Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän
oli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa
karjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon
nimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin.
Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista
kukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli
kiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä
ikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään
tuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin,
sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut
ratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.
Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja
tuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen
ruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen
reunalle.
Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn
tottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa
toivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta
kun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa.
Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja
solakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti
kuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.
"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja
katsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen
selityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan
ja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.
"Columbine!... Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka
löysivät minut -- metsään eksyneen lapsen -- nukkumasta columbinein
joukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä
kaiulla.
Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä
paljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin
epämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin
omituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu
selitetty.
"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskasi surullisesti
ymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.
Tuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin
karjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut
miehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön
yhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin
hieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill
Bellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla
oli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta
leimuavine silmineen.
"Collie", vanhus oli sanonut, "nyt saat todellakin kuulla suuria
uutisia. Tässä on kirje Jackilta... Hän tulee kotiin."
Belllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut,
kun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen
olennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack
oli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster
Jackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita
pahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan
kuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen
Columbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään
Jackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin --
tuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut
hänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.
"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin", Belllounds sanoi värisevällä
äänellä. "Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin."
"Mitä sitten, isä?" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen
olkapäätään.
"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut
ja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei
ole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat
ovat."
Tarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka
työskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin
kohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien
joukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat
intiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet
arapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta
johtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen
majaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa
mukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.
"Collie", vanhus sanoi, "minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle
milloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi
pakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa
omaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette
naimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi
ehkä --"
"Isä", Columbine huudahti, "pitääkö minun mennä naimisiin Jackin
kanssa?... En muista enää, minkä näköinenkään hän on!"
Belllounds nauroi. "Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa!
Jack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna."
"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!" Columbine änkytti.
Vanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat
takaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan.
Tytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten
tunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.
"Niin, se on todellakin ikävää", hän vastasi töykeästi, "mutta ehkä
voit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään
miestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin
mennä naimisiin hänen kanssaan."
Hänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas
laaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla
hän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen
häirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen
alapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli
unhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle
syystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa
metsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi
vuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa
vastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat
hakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti
ja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit
vastustelivat.
Columbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet
lauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa
hänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän
näki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman
poikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku
vieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä
ilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut
viidakkoon.
"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?" Columbine mumisi katsellessaan
ja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin
pienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen
jättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki
rinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore
ei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla
ylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli
pitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät
melkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan
taivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen
korkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti
hänen tunteitaan: "Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!" Punaiset
juhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien
pensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.
"Kas niin!" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.
Columbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa
se liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta
vasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään
joku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä
kuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet
ratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle
muutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä
mustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen
korskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään.
Paimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi
muutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten
hevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle
laidalle.
Katsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi,
koska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin
silloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä,
niin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia
vuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin
karjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi
siinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli
omaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja
vaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän
luotaan antamatta itseään häiritä.
Samalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän
katseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä
tukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä
uusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen
mieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä
ystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime
aikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin
ennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän
kuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet
huomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.
Nyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta
heikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli
pitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat
lantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana
kuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen
kasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien
miesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden
piirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja
pidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.
"Päivää, Columbine!" hän sanoi. "Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit
helposti joutua eläinten jalkoihin."
"Päivää, Wils!" Columbine vastasi hitaasti. "Luullakseni voin helposti
pysytellä niistä loitolla."
"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne,
hevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät,
se on vain puoleksi kesytetty."
"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään",
Columbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka
Columbinesta tuntui melko pitkältä.
"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?" Wils kysyi uteliaana.
"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä." Tyttö näytti hänelle
kokoamiaan kukkia. "Ota muudan... Pidätkö niistä?"
"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista", paimen vastasi ottaen yhden.
Hänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat.
"Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia."
"Nämäkö columbinet?... Minullahan on sama nimi."
"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle
erinomaisesti."
"Miksi?" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.
"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi
on vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä
eikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi."
"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin."
"Olet niin erilainen tänään."
"Niin olenkin." Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja
heikko puna hävisi hänen poskiltaan. "Minulla ei ole minkäänlaista
oikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen
ja mistä tulen."
"Niinkuin se sitten vaikuttaisi asiaan!" paimen huudahti.
"Belllounds ei ole isäni. Minulla ei olekaan isää. Olen löytölapsi. He
löysivät minut metsästä kukkien joukosta ollessani pieni. Minua on
sanottu aina Columbine Bellloundsiksi, mutta se ei olekaan oikea
nimeni. Kukaan ei tiedä oikeaa nimeäni."
"Olen tiennyt elämäsi tarinan jo vuosikausia, Columbine", paimen
vastasi vakavasti. "Sen tietävät muutkin ja vanhan Billin olisi pitänyt
kertoa se sinulle jo aikoja sitten. Mutta hän rakastaa sinua, kuten me
muutkin. Älä ole milläsikään koko jutusta... Olen pahoillani, ettet ole
milloinkaan tuntenut äitiäsi etkä sisariasi. Voisin kertoa sinulle
useista muista orvoista, joiden tarinat ovat aivan erilaisia."
"Et ymmärrä minua nyt ollenkaan. Olen ollut niin onnellinen, etten ole
ikävöinyt ketään, paitsi ehkä äitiäni. Tahdoin vain --"
"Mitä en ymmärrä?"
"En ole kertonut sinulle vielä kaikkea."
"Etkö? No, jatka sitten", paimen kehoitti hitaasti.
Äskeisen epäröimisen ja vastahakoisuuden merkitys selveni nyt äkkiä
Columbinelle. Nehän johtuivatkin arvelusta, mitä Wilson Moore
mahtaakaan ajatella hänen tulevasta avioliitostaan Jack Bellloundsin
kanssa. Hän ei kuitenkaan voinut vieläkään ymmärtää, miksi se teki
hänen nykyisen olonsa niin epävarmaksi ja miksi se synnytti pakon, jota
hän ei saanut ilmaista. Ja vielä enemmänkin, sillä hän huomasi
harmikseen, ettei hän voikaan vastata paimenen kysymykseen suoraan.
"Jack Belllounds tulee kotiin tänään tahi huomenna", hän sanoi.
Odottaessaan sitten toverinsa vastausta hän tuijotti Old White
Slidesin rinteillä kasvaviin harvoihin mäntyihin näkemättä mitään.
Mutta Moore ei näyttänyt haluavan vastatakaan. Hänen vaitiolonsa
pakotti Columbinen kääntymään häneen päin. Paimenen kasvot olivat äkkiä
muuttuneet. Ne olivat nyt tummemmat, sillä päivettyminenkään ei voinut
peittää hänen punastumistaan, ja hänen alahuulensa oli lerpallaan hänen
katsoessaan suopunkiaan, jota hän vyyhtesi. Hän käänsi kuitenkin
katseensa äkkiä Columbineen, joka säikähti hänen silmiensä tummaa
tulta.
"Olen odottanut tuota kirottua veijaria takaisin jo kuukausimääriä",
hän sanoi töykeästi.
"Niin, et ole milloinkaan pitänyt hänestä, luullakseni?" Columbine
kysyi hitaasti. Hän ei halunnut sanoa tätä lainkaan, mutta hän tuli
lausuneeksi ajatuksensa ääneen vasten tahtoaankin.
"Hymyllisin, jos joskus olisin sen tehnyt."
"Olet vihannut häntä siitä asti kuin muinoin tappelitte ja riitelitte
keskenänne."
Paimen heilautti kättään niin rajusti, että koottu suopunki lensi
suoraksi.
"Niin, siitä asti kuin annoin hänelle kunnollisesti selkään, älä unhota
sitä", Wilson huudahti. Puna oli nyt haihtunut hänen kasvoistaan.
"Aivan niin", Columbine mumisi. "Muistan sen nyt. Ja Jack'kin on
vihannut sinua siitä asti."
"Emme todellakaan ole tuhlanneet rakkautta toisillemme."
"Mutta, Wils, et ole milloinkaan puhunut näin -- näin vihamielisesti
Jackista", Columbine sanoi moittivasti.
"No niin, en tavallisesti puhukaan mitään ihmisten selän takana, mutta
en ole mielisteleväkään ja senvuoksi --"
Hän ei lopettanut lausettaan ja hänen tarkoituksensa jäikin senvuoksi
arvoitukselliseksi. Moore ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen
itseensä ja se järkytti Columbinea, sillä hän oli aina luottanut
Mooreen. Tämä nykyinen tilanne oli mitä sotkuisin ja Columbine halusi
hyvin kiihkeästi kertoa hänelle kaiken, mutta oli samalla jollain
tavoin peloissaan, vaikka hän olikin omituisesti tyytyväinen
kuullessaan Wilsonin katkerat sanat Jackista. Hänen oli pakko tunnustaa
itselleen, että Wilsonin ystävyys oli hänestä arvokkaampi kuin hän oli
tiennytkään, ja huomata, että hän oli sen nyt jostakin kummallisesta
syystä menettämäisillään.
"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita", Columbine
sanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.
"Ketkä me?" Paimen tuijotti häneen.
"Me, sinä ja minä."
"Ah!" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin
moittiva. "Mistä se nyt juolahti mieleesi?"
"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että
olen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki."
"Niinkö?" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän
ei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen
ylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.
"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?" hän kysyi
surullisesti.
"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?" Wilson kysyi
vastaukseksi.
Tämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt
unien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti
herätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän.
Hän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen
omituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin
voimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun
sellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi
rakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa
ovelle!
"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt
kuitenkin", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa
paljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden
pakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti
sittenkin hänessä.
"En!" Moore vastasi punastuen kovasti. Hän heitti suopungin satulan
nuppiin ja solmi sen siihen kiinni kömpelösti katsomatta Columbineen.
Hänen äänensä kuulosti vihaiselta ja hämmästyneeltä.
"Isä sanoi, että minun pitää mennä naimisiin Jackin kanssa", Columbine
sanoi äkkiä entiseen vaatimattomaan tapaansa.
"Kuulin hänen puhuvan siitä jo kuukausia sitten", Moore tiuskaisi.
"Oikeinko totta? Senkövuoksi sinä --?"
"Niin", Moore vastasi kovaa.
"Mutta eihän sinun sentähden olisi tarvinnut karttaa minua", Columbine
sanoi rohkeammasti.
Wilson naurahti katkerasti.
"Wils, etkö ole pitänyt minusta enää ollenkaan tuon isän ilmoituksen
jälkeen?"
"Columbine, et saa olla tyhmä, sillä olethan jo yhdeksäntoistavuotias
ja piakkoin -- morsian", paimen vastasi.
"En minä olekaan tyhmä!" Columbine sanoi kiihkeästi.
"Kyselet kumminkin tyhmästi."
"Jos olisit pitänyt minusta, et olisi milloinkaan kohdellut minua näin
huonosti."
"Jos sanot minun kohdelleen sinua huonosti, niin -- et puhu totta",
Wilson vastasi melkein kiivaasti.
He eivät olleet koskaan ennen olleet näin lähellä riitautumista.
Columbine tunsi rinnassaan aivan uuden tunteen, jonkunlaisen pelon,
tulisuuden ja kivun sekoituksen tahi kaikki ne samalla kertaa. Wilson
kohteli häntä huonosti. Hänen verensä poltti hänen suonissaan ja hänen
ruumiinsa vapisi, kun hän vastasi:
"Luuletko minun valehtelevan?"
"Kyllä, ellet --"
Mutta ennenkuin Wilson ennätti lopettaa, Columbine löi häntä poskelle.
Wilsonin kasvot kalpenivat ja Columbine alkoi vapista.
"Ah, en tarkoittanut sitä! Suo minulle anteeksi", hän änkytti.
Wilson hieroi poskeaan. Lyönti oli ollut niin heikko, että sen
aiheuttama kipu oli aivan mitätön, mutta hänen silmänsä leimusivat
kumminkin tuskasta ja vihasta.
"Älä ole milläsikään", hän kuohahti. "Löit minua kerran ennenkin vuosia
sitten suudeltuani sinua. Pyydän anteeksi, että sanoin sinun
valehtelevan. Olet vain pyörällä päästäsi, kuten minäkin."
Tämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden
vaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.
"Ehkä asia onkin niin", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli
purskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. "Sovitaan nyt pois
ja ollaan ystäviä jälleen."
Moore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan
luontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi
sen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin
miltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.
"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset
vuodet?" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan
Columbinen sanoihin.
"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä.
En ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen
Jackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä
voisi tulla mies."
"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi",
Moore vastasi hyvin katkerasti.
"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?" Columbine kysyi. Joku omituinen
tunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin
mielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.
"Tiedän kyllä." Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta
vastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.
Columbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista
ymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat
hänen kohtaloaan.
"Wilson", hän aloitti kiireesti, "olen kiitollisuuden velassa isälleni
koko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut
kouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin
hänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen
rakkautensa ja suojeluksensa, ja --"
"Vanha Bill on oikea miesten mies", Moore keskeytti kuin kumotakseen
pienimmänkin epäilyksen hänen uskottomuudestaan isäntäänsä kohtaan.
"Kaikki Middle Parkissa ja sen ympäristössä asuvat ovat kiitollisuuden
velassa hänelle jostakin. Hän on varmasti hyvä. Hänessä ei ole
milloinkaan ollut nuuta moitittavaa kuin hänen auttamaton sokeutensa
poikaansa kohtaan. Möly-Jack, tuo paholainen, tuo --"
Columbine peitti kädellään Mooren suun.
"Muista, että minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan", hän sanoi
juhlallisesti.
"Sinun pitää, mutta haluatko?"
"Tietysti! Mitä muutakaan voisin tehdä? En ole milloinkaan
ajatellutkaan kieltäytyä."
"Columbine!" Wilsonin huudahdus oli niin merkityksellinen, hänen
liikkeensä niin kiihkeät ja hänen tummien silmiensä katse niin tiukka,
että Columbine hämmästyi aivan sanattomaksi ja vapisi. "Kuinka voit
rakastaa Jack Bellloundsia? Olit kaksitoistavuotias nähdessäsi hänet
viimeksi, kuinka siis voit rakastaa häntä?"
"En minä häntä rakastakaan."
"No kuinka sitten voit mennä naimisiin hänen kanssaan?"
"Minun on pakko totella isää. Hän toivoo minun voivan vaikuttaa
Jackiin."
"Vaikuttaako Jackiin?" Moore huudahti kiihkeästi. "Sinäkö, tyttönen,
sinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja
suloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas
varjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin --"
"Vaiti!" Columbine keskeytti.
"Hän pelasi usein väärin", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä
voitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.
"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika", Columbine vastasi
koettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti
kuin isäänsä. "Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja
tuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut
mies."
"Mitä vielä!" Moore huudahti käheästi.
Columbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen
voimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin
monta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan
lapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.
"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi", hän
sanoi. "Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia?
Olenko itse valinnut elämäni?"
Moore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei
sanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän
kuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui,
puri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis
lähtemään.
"Unhota pahantuulisuuteni", hän pyysi katsoen Columbineen. "Peruutan
sanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä
olin vain mustasukkainen."
"Mustasukkainenko?" Columbine huudahti ihmeissään.
"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi.
Kirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?"
"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?" Columbine kysyi.
Paimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman
iloisesti.
"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu", hän vastasi. "Olen
perheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä
edellytyksillä varustettu... Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja
rikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja
kartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?"
Kannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen
juurelle hän kääntyi satulassaan. "Minun on pakko lähteä ajamaan tätä
laumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin."
Sitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä
alas.
Columbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta
punastunein poskin.
"Mustasukkainen!... Hän voittaa tytön", hän toisi itsekseen. "Mitähän
hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että --"
Tämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi
hänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut
sitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli
rakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän
ei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut.
Seuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei
vielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan
salaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja
kiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti
suojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle
puolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan
sydäntään.
Hevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni
ja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan
kohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta
niiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta
siintävät koti ja lännen maisemat.
Ihmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman
kauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa
kasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana
olevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten
juurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti
valaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli
peittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten
huiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja
pilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja
hopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen
pilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.
"Ah miten kaunista!" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin
suinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma
oli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli
vuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli
löydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai
voimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.
Hevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.
"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä
pimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä
vastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti
sen.
Kaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja
kullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson
tasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja
aitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta
näyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin
majakka.
Ilma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen
toiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien
karjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt
korviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi
kiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.
"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni", hän tyynnytti sitä.
Ulvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten
jonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi.
Muudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja
pysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä
iltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa
Columbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten
vähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä
White Slidesin karjakartanossa.