Vehmasmäen talon tupakamari. Peräseinässä, keskellä, ovi. Oikealla
ikkuna, jonka alaruutujen edessä ikkunavarjostin (joka myös voi olla
ikkunan alapuolta peittämään naulattu vaate) ja toisessa rikkinäisessä
lasissa tukkeena pyyhe. Ikkunan edessä pieni pöytä. Etualalla säilikkö
eli piironki ja sen päällä peili, virsikirja y.m. Säilikön edessä
kiikkutuoli ja pöydän kummallakin puolen sekä peränurkassa tuoleja.
Vasemmassa seinässä ovi pieneen sivuhuoneeseen; peränurkassa rapattu
uuni ja uunin ja sivuhuoneen oven välissä pesukaappi. Etualalla samalla
puolella vierekkäin kaksi sänkyä, jotka ovat kokoon lykätyt ja joiden
vaatteet ovat peitetyt molempien yli ulottuvalla valkoisella verholla
tahi lakanalla.
VILLE (avaten ulkoa peräoven). Rovasti on hyvä ja käy tänne tupakamariin.
ROVASTI (tulee palttoo päällä, pieni laukku kädessä). Jaaha, jaaha. Vai
nyt sitä sitten on ristittävä taas?
(VILLE ja ANNI seuraavat. Ville auttaa palttoota
rovastin päältä Anni seisoskelee ujona ovensuussa.)
VILLE. Niinhän sitä on...
(Ripustaa palttoon oven lähellä olevaan naulaan.)
ROVASTI. Sehän on niinkuin olla pitääkin. Luonnon laki ja Jumalan
suoma.
VILLE. Sitähän se lienee.
ROVASTI (istuutuen kiikkutuoliin; Annille.) No! Ja nuori emäntä
voi hyvin?
ANNI. Kiitoksia kysymästä! Hyvinhän minä.
ROVASTI. No, se on hyvä se. Ei sitten hätää mitään.
ANNI. Mutta kuinkas ruustinna jaksaa?... Ei ole mukana tällä kertaa.
ROVASTI. Kiitoksia, emäntä! Hiljalleen. Siinähän se menee. Terveisiä
käski kaikille sanomaan, mutta ei päässyt tällä kertaa tulemaan.
Joukkoahan sitä on siellä meilläkin ja puuhaa paljon.
VILLE. Arvaahan sen.
ANNI. Niin, — suuressa pappilassa.
ROVASTI. Siellä ovatkin kaikki yhdeksän lasta nyt koolla, suuret ja
pienet, niin että onhan siinä ahertelemista ja huolta.
VILLE. Ja rovasti jaksaa itse saatavillaan käydä?
ROVASTI. Eihän se hiiri makaavan kissan suuhun juokse.
VILLE (naurahtaen). Eipä ei.
ANNI. Kahvia kai saan tuoda nyt?
ROVASTI. Kiitoksia vain, emäntä hyvä, mutta ei nyt. Syötyä sitten juon.
Kun on poltetta sydänalassa, niin täytyy jättää vähemmälle.
ANNI. Vai niin? No, kuinka vain sitten. Saadaanhan se vielä ruokakin.
(Kääntyy ja puikahtaa seuraavan keskustelun alussa huomaamatta ulos.)
VILLE. Mutta ehkäpä rovasti tahtoisi heittäytyä vähän pitkäkseen, kun
on rattailla tänne rytyytellyt?
ROVASTI (nousten). Vaatisihan se vanhan ruumis vähän sitäkin.
(Ojentelee raajojaan.)
VILLE. On tässä pienessä sivukamarissa sänkysohva valmiina, jos että
niinkuin haluttaisi... (Aukaisee vasemmalle vievää ovea.)
ROVASTI. Kiitoksia, kiitoksia! Siellä kai on sitten vähän vettäkin, kun
on maantien pölyssä hiestynyt?
VILLE. Pitäisi sitä tässä pesulaitteessa olla. (Aukoo pesukaapin kantta
ja ovea.) On. Anni on jo siihen veden ja pyyhkeenkin toimittanut
kastetta varten.
ROVASTI. Kiitos, kiitos! Ketkäs niille kaksosille sitten kummeiksi
tulevat?
VILLE. Oisivathan ne täältäpäin Heikki Rutanen eukkoineen ja
Torsalosta vaimoineen Asarias Pöllänen, entinen isäntäni.
ROVASTI. Vai Asarias Pöllänen ja hänen Kaisansa?
VILLE. Rovasti näkyy muistavan?
ROVASTI (naurahtaen). Kuinka en häntä muistaisi, Asariasta? Monta
kertaa olen sen naimajutulle perästäpäinkin nauranut.
VILLE. Onhan sillä omat metkunsa toisinaan, Asariaksella.
ROVASTI. No, onko hän nyt tyytyväinen ja onnellinen?
VILLE (hiukan veitikkamaisesti). Ehkäpä se sen itsekin rovastille sanoo.
ROVASTI (nauraen). Vai niin, vai niin! No, onkos hänen äitinsä täällä
kanssa?
VILLE (kuin edellä). Kyllä. Ja täällä meillä asuu Anninkin äitipuoli,
Kustaava Mansikka, jonka rovasti ehkä myöskin siltä reissulta muistanee?
ROVASTI. No, kyllä. Hauskoja tuttavuuksia! Hauskoja tuttavuuksia!
Hah-hah-hah-hah! (Vatsaansa pidellen.) Sitten taitaa olla parasta,
että todellakin heittäydyn hiukan levolle ennenkuin puheisiin ruvetaan,
vai mitä arvelee Ville?
VILLE (kuin edellä). Taitaa olla parasta, arvoisa herra rovasti.
ROVASTI (yhä nauraen). No, minä menen, minä menen.
(Menee vasemmalle ja sulkee oven. VILLE seisoo hetkisen oven
kohdalla, kuin miettien, kääntyy sitten ja katsoo varjostimen
takaa ikkunasta pihalle.)
HETA (aukaisee hiljakseen peräoven, josta kurkistaa sisään, niin että
pää vain näkyy, ja kuiskaa). Ville!
VILLE (kääntyen). Häh?
HETA. Yksinkö olet?
VILLE. Yksin.
HETA (tullen sisään). Missäs rovasti on?
VILLE. Pani juuri vähäksi aikaa maata tuonne sivuhuoneeseen.
HETA. Kuulehan! Kaisaa ei saa laskea rovastin puheille.
VILLE. Miks'ei?
HETA. Kun minä sanon "ei", niin se on "ei".
VILLE. Mitenkäs minä sen estää voin?
HETA. Estää pitää. Muuten se tuo tuhon koko meidän talollemme.
VILLE. Kuinka niin?
HETA. Kuulehan! Sano sinä, joka kaikki tiedät, onko vaimolla naimaosuus
miehensä omaisuuteen?
VILLE. Senhän nyt pässikin tietää, että on.
HETA. Ja kuinka suuri sitten?
VILLE. Puolet ainakin.
HETA. Herra hyvästi siunaa ja varjele! Sittenhän se vie kumoon koko
talomme sen Asariaksen eron kautta.
VILLE. Eihän se Kaisa vie, — Asariashan se Kaisasta eron tahtoo.
Syynhän tiedätte.
HETA (hätääntyen). Mikä ihme tästä tuleekaan!
VILLE. Ei muu kuin mikä tuleman piti.
HETA (kuin edellä). Ei saa tulla, ei saa tulla! Se on meidän estettävä
mahdilla millä tahansa.
VILLE. Kun ei vain olisi myöhäistä jo.
KAISA (tulee). Ville hoi!
VILLE. Mikä nyt vielä?
KAISA. Menehän katsomaan! Kuulin, kuin Asarias olisi jo aitan ovea
ryskyttänyt, kun panit lukkoon.
VILLE (kuin hätääntyen). Tuliko se pannuksi? No, se oli vahingossa.
Täytyyhän se sieltä päästää. Nyt on aikakin jo. (Rientää ulos.)
KAISA. Täälläkös tekin?
HETA. Puhu hiljaa, rovasti nukkuu! Yrität sitten, todenperään, sinäkin
hänen puheilleen?
KAISA (puhelu käy koko ajan puoleksi kuiskaten, vaikka kiivaasti).
Kah! Kun on pakotettu.
HETA. Etkä malta vuottaa?
KAISA. Mitäpä tuo tuosta paranisi?
HETA. Eipä häntä tiedä.
KAISA. Vielä ehkä pahenee, kun siihen syrjäisetkin sotkeutuvat.
HETA. Minuako tarkoitat?
KAISA. Kahdenhan tämän pitäisi olla kauppa.
HETA. Niinpä, kah! Jätäkin sitten sinä asia rovastiin asti viemättä.
KAISA. Vaikka asia on minunkin. Ja sitä sinne juuri Asarias on
viemässä.
HETA. Ehkäpä se sekin sen vielä jättää.
KAISA. Olen minä jo siksi vanha ja viisas, etten niin vain loukkuun
mene. Eteeni katson minäkin.
HETA. Saattaa ehkä käydä pahemmin kuin luuletkaan ja toivot.
KAISA. Huonostipa, näemmä, jo on muutenkin minun käynyt, ettei enää
pahemmasta pelkoa.
HETA. No, en sitten enää varoitakaan, kun et vähemmällä kuule.
KAISA. Olisipa ollut parempi ajoissa toista varoittaa, niin ei olisi
hänenkään tähtensä nyt tarvinnut olla huolissaan.
HETA. Kas, kas! Kovinpa jo olet asiastasi varma.
KAISA. Oikean asian vuoksi ei tarvitse pelätä.
HETA. Et siis hellitä?
KAISA. En.
HETA. No, syytäkin sitten itseäsi! En puhu enää sanaakaan.
(Pyörähtää ympäri ja aikoo mennä perälle.)
KUSTAAVA (tulee samassa häntä vastaan ovessa). Joko sait hänet
järkiinsä?
HETA. Hss! (Varoittaa kädellään merkiksi, että puhuisi hiljaa.) Vielä
ja mitä! On kuin äksy tamma.
KUSTAAVA (koko ajan myös puolikovaa). Kuulehan nyt, Kaisa! Annahan kun
minäkin sinulle haastan!
KAISA. Turha on enää haastaa teidänkään, jos samaa haastatte kuin
anoppi äsken.
KUSTAAVA. Vai on turha kieltää sinua hulluutta tekemästä?
HETA. Sitähän minäkin.
KAISA. On se sitten omansorttista hulluutta, kun äsken tuossa pihalla
— ei siitä ole kuin puoli tuntia aikaa — minua siihen kehoititte
ja nyt jo siitä kiellätte.
(HETA ja KUSTAAVA katselevat ällistyneinä toisiaan.)
KAISA. Eikö ole totta?
HETA (Kustaavalle). Kukas se kehoitti?
KUSTAAVA (Hetalle). Niin, kukas se kehoitti?
(Puhelu alkaa vähitellen käydä yhä äänekkäämmäksi,
ja kohtaus päättyy kovaan huutoon.)
HETA. Vielä häntä kysyt!
KUSTAAVA. En suinkaan minä. Sinähän siitä asiasta minulle puhua aloit?
HETA. Sinähän siihen puutuit neuvoinesi.
KUSTAAVA. Se on helkkarin vale!
HETA. Eikä ole. Sanoihan sen Kaisakin.
KAISA (kuiskaten, varoittaen). Elkää hiidessä huutako!
KUSTAAVA (hiukan hiljempaa). Vai minä?!... Mitäs minulla sen asian
kanssa on tekemistä?
HETA (samoin). Näkyipä olevan. Olisit ennemmin varoittanut kuin
yllyttänyt, kun kerran siihen sekaannuit.
KUSTAAVA (kovempaa). Tuki jo suus'! Syrjäinen olen ja syrjässä olen
pysynyt koko ajan.
HETA. Tuki oma suus', ettei sieltä yhtä mittaa valeita valuisi.
KAISA (kuin edellä). Olkaa, Herran nimessä, hiljemmällä! (Osoittaa
vasemmalle ovelle.)
KUSTAAVA. Kuulkoon ja tulkoon, minulla ei ole mitään pelättävää.
HETA. Näetsen, juonittelemaanpa sitten vain rupesitkin, senkin
juoruakka.
KUSTAAVA. No, ei tuo nyt kovinkaan minua enää kummastuta, että Kaisa
eroon pyrkii. Ja parasta on, että pyrkii heti!
HETA. Kas sitä! Etkös taaskin yllyttänyt?
KUSTAAVA. Niin teinkin, niinkuin kuulit.
HETA. Ja miksi on parasta? Häh?
KUSTAAVA (toisella jalallaan ruumistaan keikutellen; hiukan
viivytellen vastaustaan). Eipä tuon raukan mahda kovinkaan lysti
olla Heta Pölläsen miniänä.
HETA. Lystimpi ainakin kuin Annin pitää talossaan tuommoista
vaivaishoitolaista kuin Kustaava Mansikka on.
KUSTAAVA (itku kurkussa). Minäkö vaivaishoitolainen?
HETA (samoin). Mikäs muu sitten?
KUSTAAVA. Kyllä minä sinulle näytän, mikä minä olen.
(Yrittää käydä Hetan tukkaan käsiksi.)
KAISA (juosten väliin ja erottaen heitä). Taivaan isä! Mitä te nyt!
(HETA ja KUSTAAVA päästävät kovan itkunmöläkän.)
ROVASTI (paitahihasillaan ja pannen liperiä kaulaansa, aukaisee oven
vasemmalta). Minä tulen, minä tulen heti. (Vetäytyy takaisin.)
(HETA ja KUSTAAVA vaikenevat äkkiä ja töytäävät perälle. Samalla
aukeaa peräovi, ja heitä vastaan tulevat VILLE ja ASARIAS
huoneeseen. KUSTAAVA pujahtaa tungoksessa ulos, mutta HETA
tulee takaisin sisälle.)
VILLE (tuuppien Asariasta eteenpäin). Tässä minä sen nyt toin.
ASARIAS (unenpöpperössä, hieroen silmiään ja katsellen ympärilleen).
Mi... mi... mitä tämä on? Mi... mi... missä minä olen?
VILLE. Nukkui kuin pölkky. En tahtonut mitenkään saada hereille.
ASARIAS (hoksaten äkkiä Hetan ja Kaisan). Mitä hiivattia te täällä
teette?
KAISA. Kummeiksi tultiin Villen kutsusta.
VILLE. Niin juuri.
HETA (arasti). Niin, ristiäisiin tultiin — hevosella perässä.
ASARIAS (vihaisesti polkien jalkaansa). Ettekö pääse samaa tietä
kotiin?!
HETA (kuin edellä). Mitä sinä, Asarias nyt? Selviähän toki unestasi!
VILLE. Ole toki vähemmällä!
ASARIAS (Hetalle). Menkää hiiteen, sanon minä.
HETA (peräytyen pelästyksissään). Kah! Menenhän minä, menen! Herra
siunaa ja varjele! (Pujahtaa ulos peräovesta, josta samalla näkyy
KUSTAAVA eteisessä odottelemassa.)
ASARIAS (Kaisalle). Entäs sinä!! Laita sinäkin luus' pellolle!
KAISA. Ole komentamatta! En ole sinun talossasi nyt.
ASARIAS. Vai et?
KAISA. En.
ASARIAS. Mitäs sinä sitten vieraassa talossa teet?
KAISA. Samaa kuin sinäkin.
ASARIAS. Vai samaa?
KAISA. Samaa.
ASARIAS (katseltuaan kotvan Kaisaa). No, joudat olemaan sitten!
KAISA. Ja olenkin.
ASARIAS (hoksaa äkkiä säilikön, tuijottaa ensin siihen ja sitten
Villeen). Tuoko se on?
VILLE. Se.
ASARIAS (purskahtaa äkkiä nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä. Saako aukaista?
VILLE. Ei — Annin luvatta.
ASARIAS. Käy kysymässä!
VILLE. Kyllä — paikalla.
(Loikkaa peräovesta ulos. KAISA ja ASARIAS
jäävät samalla katsomaan toisiinsa )
KAISA. Todenperään on mies jo ihan sekaisin!
ASARIAS. Ja tuommoisesta vonkaleesta pitää vielä untakin nähdä!
ROVASTI (ilmestyy kauhtana päällä sivuhuoneen oven kynnykselle).
Jassoo!?
ASARIAS (ällistyy, ja silmät käyvät pyöreiksi). Ro... ro...
ROVASTI. Mitä minä kuulenkaan? Hyvää päivää!
ASARIAS (kummastellen). Jokos... jokos rovasti on täällä?
ROVASTI (katellen ensin Kaisaa). Hyvää päivää! (Ja sitten Asariasta.)
Hyvää päivää! Asarias Pöllänenkö täällä semmoista ääntä pitää?
ASARIAS. Enhän minä tiennyt. (Kumartaa syvään.) Anteeksi, että...
KAISA. Hyvähän se oli, että rovasti näin sattui kuulemaan.
ASARIAS (puolikovaa kiukkuisesti Kaisalle). Ootko vait'!
ROVASTI. No, no! No, no!
ASARIAS. Kun se tuppautuu eikä anna minun ensin haastaa.
ROVASTI. Tämmöistäkö riitaa teidän, aviopuolisojen, välillä minun
surukseni pitää nähdäkin? (Istuutuu kiikkutuoliin.)
KAISA. Semmoiseksihan se on käynyt, hyvä herra rovasti, meidän välimme.
ROVASTI (valitellen). Vai niin! Vai niin!
ASARIAS. Ja siitä minun juuri piti saada valittaakin arvoisalle herra
rovastille.
ROVASTI. No, sehän sitten sopiikin hyvin, että olette molemmat täällä
samalla kertaa.
ASARIAS. Mutta minä pyytäisin saada puhutella arvoisaa herra rovastia
yksin ilman tuota Kaisaa.
KAISA. Kyllä se olisi parempi, että rovasti antaisi minun ensin puhua
yksin ilman tuota Asariasta.
ASARIAS (jälleen kiukkuisesti kähisten Kaisalle). Näetsen, kun taaskin
siihen väliin tuppautuu!
ROVASTI (sormellaan heristäen). So, so! Eikös Asarias nyt malta
hetkeäkään sisuaan pitää aisoissa?
ASARIAS. Kun se riivaajainen on siihen tuon Kaisan tähden mennyt!
KAISA. Sen oman hullun mielijohteen tähden se on siihen mennyt.
ROVASTI. Ja mikä se sitten on?
KAISA. Ei siitä oikein ilkiäisi haastaakaan.
ASARIAS. Eipä ilkiäisi. Totta sanoitkin.
ROVASTI. Enpä nyt ymmärrä teitä, lapsukaiseni. Minähän teidät siunasin
onnelliseen avioliittoon. Rakkaudesta toisenne otitte ja lupasitte
rakastaa toisianne myötä- ja vastoinkäymisessä. Mutta nyt jo, parin
kolmen vuoden perästä, tämmöistä epäsopua välillänne näen.
ASARIAS. Semmoistahan siitä tulee, kun ei saa sitä, mitä alunpitäen tahtoo.
KAISA. Se yhä tätä tämän talon Annia meinaa.
ASARIAS. Niin meinaankin. Jonka sijaan rovasti minulle tämän
kyntömiehen aviovaimoksi toimitti.
ROVASTI. Minäkö toimitin?
ASARIAS. Niinpäinhän se sen lukutaidon puutteen tähden lopulta kääntyi.
ROVASTI. Jo minä nyt jotakin kuulen. Mitäs Asarias sillä
"kyntömiehellä" tarkoittaa?
ASARIAS (kuin hämillään, väistellen). Tuota kun... (Rykäisee monta
kertaa.)
ROVASTI. No, mitä se on? (Kaisan puoleen.) Mitä se tarkoittaa?
KAISA (samoin väistellen). Sanokoon nyt sitten itse.
ROVASTI (Asariaksen puoleen). No?
ASARIAS. Sanokoon nyt sen sitten Kaisa!
ROVASTI (hermostuen). Mikä salaisuus se nyt sitten on semmoinen?
Asarias menee nyt sitte tuonne sivuhuoneeseen, niin puhuttelen Kaisaa
ensin.
ASARIAS (päättävästi). Enkä mene. Kaisan on sinne mentävä.
KAISA. Kah, kah, kun ei rovastiakaan tottele!
ASARIAS. Se valehtelee, jos se ensin pääsee puhumaan.
ROVASTI (nousten). Nyt minä käsken Pölläsen menemään tuonne toiseen
huoneeseen.
ASARIAS (menee ovelle, mutta kääntyy). E... e... enkös minä?
ROVASTI (käskevästi). Ei, sanon minä. No! Pois!
KAISA (tuupaten Asariasta ovesta sivuhuoneeseen). Etkö siitä jo pääse?
(ASARIAS, joka on kompastua kynnykseen, lentää huoneesta ulos ja
mörähtelee sivuhuoneessa jotakin itsekseen Kaisasta, joka vetää oven
kiinni.) Pysykin siellä!
ROVASTI. Sillä lailla! Kaisahan on koko mies.
KAISA. Tätä minun miehyyttänihän se Asarias juuri pahoitteleekin.
ROVASTI (istuutuu jälleen). Vai niin! No, mistäs sitten ette iljenneet
minulle taannoin yhdessä puhua?
KAISA (naurahtaen). Kah, ilkiäähän tuosta hyvinkin, vaikka muuten vain
Asariasta tahdoin saada häpeämään sen takia.
ROVASTI. Jassoo? Ja se on?
KAISA. Ei sen pahempi kuin että hän alati minulle siitä äittelee, ettei
meillä ole perillisiä, jopa sentähden minut pellolle tahtoo ajaa ja
avioerolla uhkaa.
ROVASTI (purskahtaa pitkään ja kovaan nauruun, vatsaansa pidellen). Vai
ei muuta! Vai ei muuta?
(HETA ja KUSTAAVA kurkistelevat silloin tällöin
peräovesta mutta sulkevat sen taas.)
ASARIAS (kurkistaa myöskin sivuhuoneen ovesta). Se panee omiaan. Elkää
uskoko sitä, rovasti! (Vetäytyy takaisin.)
ROVASTI (Asariakselle huutaen). Malta, malta! Kohta pääset. (Kaisalle.)
No, jo minä nyt jotakin kuulen. Siis sama parantumaton pöpöröpää kuin
ennenkin, tuo Asarias.
KAISA, Eikähän sitä rovastikaan miksikään syyksi voine katsoa semmoista
jonkin joutavaa juonittelua?
ROVASTI. Sanohan minulle ensin, Kaisa, onko sinulla mitään syytä
miestäsi vastaan päästäksesi hänestä eroon?
KAISA. Alkaahan tuota alituisesta riidasta, johon syrjäisetkin tulta
lietsovat, jo kylliksensä saada.
ROVASTI. Eikö muuta? Etkö ole huomannut hänen kenenkään toisen
vaimoihmisen kanssa yhteyttä pitävän?
KAISA. Tästä Annistahan se vain hourii, — muuta en tiedä.
ROVASTI. Jassoo? Vai ei muuta mitään?
ASARIAS (avaa oven jälleen). Enkös minä jo saa tulla?
ROVASTI. Tule, tule! Nyt on sinun vuorosi.
ASARIAS (tulee sisään; Kaisaan vilkaisten). Mitähän kaikkea tuo
suupaltti jo ehti rovastille haastaa?
KAISA. Onhan se suunvuoro nyt sinullakin, että saat puolustaa itseäsi.
ROVASTI. Niin, nyt saa Asarias puolestaan puhua suunsa puhtaaksi.
ASARIAS (kumartaen). Kiitoksia! Nyt sen kerrankin puhtaaksi puhun.
Mutta eikös sen tuonkin (Kaisaan katsahtaen) nyt pidä tuonne
sivuhuoneeseen mennä?
ROVASTI. No, Kaisa on nyt niin hyvä ja poistuu vähäksi aikaa.
ASARIAS (vihjaten). Näetsen, kuinka kohteliaasti mokomaa pyydettiinkin.
KAISA. Ei mulla mitään pelättävää ole. Menenhän minä. (Menee
sivuhuoneeseen.)