ASARIAS. Terveeks'! Luulin äidin ilman aikojaan minua tänne juoksuttavan,
mutta Villehän se on sittenkin.
VILLE. Just se sama. Niinkö kovin oudoksuttaa?
ASARIAS. No, kah! Kun ei ole kertaakaan käynyt siitä saakka, kun
naimisiin meni.
(Istuutuvat.)
VILLE. Onhan tänne matkaa, — aivan yhtä paljon kuin täältä meillekin.
ASARIAS. Niinhän sitä kyllä on, mutta...
KAISA (tarjoo kahvia). Ville tekee niin hyvin — kahvia!
VILLE (ottaa). Kiitoksia! Kaisa se osaakin hyvän kahvin keittää, minä
muistan sen.
KAISA. Niin ja mitä!
ASARIAS. Vaan eipä sitä ole täältäpäinkään... tultu.
KAISA (tarjoten Asariakselle). Juo seuraksi sinäkin! Me kyllä äidin
kanssa sitten...
ASARIAS (ottaa, Kaisalle). Äiti siellä somisteleiksen. (Villelle.) Se
on meidän kyntömies tämä Kaisa, niinkuin tiedät, sen tautta se on tuon
siivoinenkin, jalat ja hameen helmat savessa.
KAISA. Sekös nyt suutaan soittaa. Ei malttanut, että minäkin olisin
päässyt vierasta varten vähän somistelemaan.
ASARIAS. No, nyt pääset. Mene sitten!
VILLE. Turha se minun tähden on. Olenhan minä nuoren emännän kyllä
ennen nähnyt sekä kirkkorustingissa että paratiisinkin puvussa, kun
ennen täällä yhdessä saunassa kylvettiin, ammoin sitten työhynttyissä,
kun yhdessä isännälle peltotöitä tehtiin.
KAISA. Ensimmäistä kertaahan tämä nuori isäntä meillä nyt talossa on,
niin... (Asariakselle.) Tuossa on pannu hiiloksella, tarjoa sitten
lisää. (Menee.)
ASARIAS. Kyllä tässä toimeen tullaan.
VILLE. Näetsen, eikös Kaisasta tullutkin oikein esimerkillinen emäntä.
ASARIAS. Emäntä mikä emäntä!
VILLE. Ja vaimokin varmaan, ettei paremmasta mihinkään?
ASARIAS. Vaimoko?
VILLE. No, niin, niin.
ASARIAS. Housuissa sen pitäisi olla eikä hameissa.
VILLE. Häh?!
ASARIAS. Niin justiin.
VILLE. Elä hiiessä!
ASARIAS. Semmoinen se on paikka.
VILLE. No, on se sitten jo paikka todenperään.
ASARIAS. Kun on saanut miehen vaimokseen!
VILLE. Jaa-a! Enpäs olisi sitä uskonut.
ASARIAS. En minäkään.
VILLE. Ei olisi sitten pitänyt ostaa sikaa säkissä, niinkuin sanotaan.
ASARIAS. Hyvähän tuosta on perästäpäin puhua, vaan en minä ollut sen
sorttinen mies.
VILLE. Kova onni se sitten on todenperään.
ASARIAS. Kova.
VILLE. Mutta ei niin kova sittenkään, ettei sillä olisi hyvääkin
puoltaan.
ASARIAS, Hyvääkö?
VILLE. Niin.
ASARIAS. Ja mikä se olisi?
VILLE. Ettei ole pelkoa lasten tulosta.
ASARIAS. Pelkoako?
VILLE. Niin, niin.
ASARIAS. Mutta niitähän minä toivonkin. Mikä se on talo ilman perillisiä?
VILLE. Vai se se surettaa?
ASARIAS. Se. Surettaa ja hävettää, Voivat ihmisetkin vielä luulla
minusta, että minä akka olenkin enkä mies.
VILLE. No, on sitäkin. On se paikka sekin.
ASARIAS. Eikös oo?
VILLE. On, on.
ASARIAS. Noh! Mitäs sinä, Ville, siihen nyt sitten meinaat?
VILLE. Enpä mitään muuta kuin että olisi niitä lapsia sitten meillä
teillekin antaa.
ASARIAS. Vai olisi?
VILLE. Olisipa!
ASARIAS. No, on se onni sitten sinulla, että oikean vaimon itsellesi
sait.
VILLE. Kah, oikeahan se on — Anni.
ASARIAS. Herttainen ihminen, se Anni. Ja montako niitä sitten jo on?
VILLE. Lapsiako?
ASARIAS. Niin.
VILLE. Neljä ja puoli oli.
ASARIAS. Häh?
VILLE. Vaan nyt ei ole kuin neljä, kun se puol' kuol'.
ASARIAS. Jo nyt lasket leikkiä.
VILLE. Enkä laske; totta puhun.
ASARIAS. No, on siinä viljan tuloa! Onpas teitä Jumala siunannut
todenperään.
VILLE. Kuinka sen asian nyt sitten ottaa!
ASARIAS. Neljä kun on tullut lasta kolmessa vuodessa! Jo se käy yli
minun ymmärrykseni. Miten se on ollut mahdollista!
VILLE. Hyvin yksinkertaisesti: ensin tuli kaksoset ja sitten kolmoset.
ASARIAS. Kolm...?!
VILLE. Niin, mutta niistä kuoli se yksi, jonka minä sanoin puoleksi,
niin että nyt on elossa vain neljä.
ASARIAS. Neljä lasta! No, olet sinä koko mestari, Ville.
VILLE. Mestari mikä mestari! Mitään suurempaa taitoa siihen nään mä, ei
juuri tarvita.
ASARIAS. Ja Anni myös!
VILLE. No, Anni se se todenperään koko mestari onkin.
ASARIAS. Hi-hi-hi-hi! No, se mahtaa vasta olla lystiä?
VILLE. Ettäkö on niin paljon lapsia?
ASARIAS. No — se!
VILLE. Niinkö luulet?
ASARIAS. Kah! Kun saa niitä käsillään keikutella, noin ja noin ja noin
— (tekee mukavia keikutusliikkeitä) eikä tiedä mihin niitä ottaa ja
mihin panna.
VILLE. No, siitä lystistä minä antaisin mielelläni vähän teillekin.
Sillä todellakaan siinä ei tiedä, mihin niitä panna.
ASARIAS. Niin että neljäkö kätkyttä teillä heiluu yhtaikaa sinne ja
tänne?
VILLE. Ei heilu yhtään.
ASARIAS. Häh? Mitenkäs sitten?
VILLE. Ne pidetään piirongin laatikossa.
ASARIAS. Valehtelet.
VILLE. Enkä valehtele.
ASARIAS. Hi-hi-hi-hi! No, se mahtaa olla somaa?
VILLE. Somaahan se en.
ASARIAS. Jotta vaan sitten sieltä ottaa sen, mikä milloinkin eniten
miellyttää, vai?
VILLE. Ihan ne ovat siellä numerojärjestyksessä.
ASARIAS. Numerokojärjestyksessä ihan?
VILLE. Kah! Eihän niistä muuten selvää saisi.
ASARIAS. Eipä kai. Niin että ykkönen... Poikako se on vai tyttö?
VILLE. Poika — tietysti, esikoinen.
ASARIAS. Niin, että se on ylimmässä säilikön laatikossa sitten, vai?
VILLE. Eikä kun alimmassa. Näetsen, kun säilikössä on kaksi pientä,
ja kaksi suurta laatikkoa, niin vanhin, joka on voimakkain, on siellä
alimmassa pitkässä laatikossa.
ASARIAS. Ja kakkonen? Poikako se on sekin?
VILLE. Tyttö se on.
ASARIAS. Vai tyttö! No, se on sitten sitä ylemmässä pitkässä
laatikossa, vai?
VILLE. Niin on. Ja ne kaksi nuorinta, jotka kuuluvat toiseen
sarjaan...
ASARIAS. Mitäs sorttia ne sitten ovat, kolmonen ja nelonen?
VILLE. Poikia, kah!
ASARIAS. Ähäs! Sitä viljan tuloa ja taivaan siunausta? Ne sitten...?
VILLE. Ne ovat kukin omassa pienessä laatikossaan ylimpinä.
ASARIAS. No, on teillä kaikki, todenperään, erinomaisessa järjestyksessä.
VILLE. Pitäähän se olla. Mitenkäs muuten?
ASARIAS (vilkkaasti). Vaan maltahan: kun seuraavalla kerralla tulee
neloset, minnekäs ne sitten panette?!
VILLE. Ei tule enää.
ASARIAS. Häh?
VILLE. Säilikkö pannaan lukkoon ja avaimet viskataan järveen.
ASARIAS. Hanki, helkkarissa, uusi piironki!
VILLE. Ei lyö leiviksi se viljelys!
ASARIAS. Oo vait!
VILLE. Niin se vaan on.
ASARIAS. Elä taivasta soimaa! Onnen poika sinä olet, Ville. Kun
semmoinen on sulla aikaansaava ja uuttera vaimo.
VILLE. Onhan se. Niin että vasta-alkajan pien'eläjän ei tarvitse muuta
kuin ajatella sitä asiaa.
ASARIAS. Toista kuin meidän muori sittenkin.
VILLE. Elä sinäkään taivasta soimaa. Tyydy onneesi vaan!
ASARIAS. Vai tyydy! Kateeksi minun sinua käy, kun olet tuon kaiken
minulle kertonut.
VILLE. Sama vähän minunkin sinua.
ASARIAS. Kun vielä ajattelen, että sinä minulta sieppasit Annin, joka
oli oikeastaan minulle vaimoksi luotu.
VILLE. Taisihan tuo olla vähän pahasti tehty. Ja sovittaahan minun se
asia pitäisi.
ASARIAS. Sovittaako? Ja millä lailla sen nyt voi?
VILLE. No, kah! Vaihdetaan eukkoja!
ASARIAS. Häh?
VILLE. Sinä saat Annin, anna sinä minulle Kaisa!
ASARIAS. Ettäkö tuota...?
VILLE. Niin, niin.
ASARIAS (purskahtaa'kovaan nauruun). Hä-hä-hä-hä-hä!
VILLE. Eikös se passaisi!?
ASARIAS. No, se se vasta somaa olisikin. Hä-hä-hä-hä-hä!
VILLE. No, oikein olisikin. Hä-hä-hä-hä-hä! Jos vaan Kaisa minusta
huolii?
ASARIAS. Huolii. Me olemme jo niin saaneet kylliksi toisistamme, että
hän ottaa sinut ummessa silmin.
VILLE. Niinkö luulet?
ASARIAS. Ihan varmasti. Miten vaan Anni minut?
VILLE. No, siellä ei sinun tarvitse kauan kauppaa hieroa, siitä olen
vissi.
ASARIAS (makeasuisena). Ihanko hän sitten vielä muistelee minua, Anni?
VILLE. Yhtä mittaa, entisiä aikoja. Vanha suola janottaa, se on tosi se
sananparsi.
ASARIAS. Voi, voi, mikä herttainen ihminen se Anni on. Oikein pyrkii
itkettämään.
VILLE. Niin hän sanoo, että mahtoi se silloin Asariakseen kovasti
koskea, se juttu.
ASARIAS. Koski, koski se.
VILLE. Niin että kyllä hänkin kernaasti tähän vaihtokauppaan suostuu.
ASARIAS (kuin yhtäkkiä hoksaten). Mutta ne sinun lapsesi? Mitäs niiden
kanssa tehdään!
VILLE. No, ne saat sinä kaupantekijäisiksi.
ASARIAS. Häh? E-öö — — — ei. Ei se oikein passaa.
VILLE. Mitenkäs muuten?
ASARIAS. Eihän minulla ole sinulle muuta antaa kuin paljas Kaisa.
VILLE. Siinä sitä on ihan tarpeeksi minulle. Kaisa on kyllä heidän
kaikkien arvoinen.
ASARIAS (kynsien korvallistaan). Sitä sietää kuitenkin miettiä.
VILLE. No, minä annan vielä piironginkin päällisiksi.
ASARIAS (mietittyään). Ei. En minä suostu siihen kauppaan kuitenkaan.
Meillä pitää olla omat lapsemme Annin kanssa.
VILLE. No, no. Onhan se totta sekin. Jotakinhan teillekin pitää jäädä
tekemistä.
ASARIAS. Enkä niinä henno sinulta niin paljon ottaa, Ville.
VILLE. Köyhäksihän minä siinä suhteessa kovin kävisin.
ASARIAS. Niin että akat vaan vaihdetaan, eikö niin?
VILLE. No, olkoon menneeksi!
ASARIAS (ojentaen kätensä). Tuohon käteen!
VILLE (paiskaa kättä). Tuohon käteen!
ASARIAS. Ja milloinka?
VILLE. Milloin vaan. Lähde kanssani tänään meille, ja kun on asia
puhuttu Annin kanssa, niin sitten rovastin luo.
ASARIAS. Kapsäkinkö?
VILLE. Niin, niin, Saxbäckin. Onhan hänellekin siitä puhuttava.
ASARIAS. Sillekö juuttaalle?
VILLE. Tietystikin.
ASARIAS. Luuletko, että solmu siellä laukiaa?
VILLE. Eiköpähän. Ja eihän se ainakaan koettamatta laukia.
ASARIAS. Milläs parakrahvilla sanasta sinä sitten sen luulisit
laukiavan?
VILLE. Eiköpähän se tarvittaissa löydy sekin.
ASARIAS. Enpä minä ole löytänyt, vaikka kuinka olen etsinyt. Tänäänkin
vielä.
VILLE. Kuule! Sanohan, onko Kaisa tehnyt aviorikosta?
ASARIAS (mörähtää). E...e...e...e! Vielä mitä!
VILLE. Mistä sinä sen tiedät?
ASARIAS. Tiedän varmastikin. Kuka siitä semmoisesta huolisi enempää
kuin hänkään kenestäkään.
VILLE. Ai, ai! Sitten se on vähän ilkeä parakrahvi.
ASARIAS. Ettäkö se sitten pitäisi olla?
VILLE. Niin, ellet sinä ole. Vai oletko?
ASARIAS. Enkä ole minäkään — muistaakseni.
VILLE. Mutta jos sattuisit muistamaan väärin?
ASARIAS. Saisihan tuota ajatella, jos sitä välttämättä tarvitaan.
VILLE. Sillä se nyt ainakin laukiaisi.
ASARIAS. Kovassapa tuo sitten istuukin.
VILLE. Kovassa. Kun kerran on siihen kiikkiin joutunut, niin ei siitä
vähällä irti pääse.
ASARIAS. Niinpä tuo näkyy — pakana. Vaikka kuinka vähän passaisi akka
miehelle, niin ei muuta kuin pidä hyvänäsi, kun kerran otit.
VILLE. Kunnes kuolema erottaa.
ASARIAS. Ihanko siihen asti?
VILLE. Vaan ehkäpä se rovastilla kuitenkin selviää paremmin, kun
hänelle kerrot ja sanot, ettei se passaa ollenkaan.
ASARIAS. No, onhan siellä asiat selvitetty ennenkin.
VILLE. Niinpä niin.
ASARIAS. Ettäkö nyt sitten lähden kanssasi teille?
VILLE. Eihän se lykkäyksestäkään parane. Ja kotiahan olen menossa.
ASARIAS. Mitäs varten sinä sitten oikeastaan meille tulit, Ville?
VILLE. Sinuahan tulin hakemaan. Olisi siellä meillä vähän tarvis.
ASARIAS. Minuako? Ja mitä varten?
VILLE. Sittenpähän kuulet ja näet. Nyt olisi sitten vaan valmistauduttava
matkalle.
ASARIAS. Tulipas nyt kiire! Mutta mitäs nämä muut?
VILLE. Minä kyllä heille syyn selvitän, kun tulevat.
ASARIAS. Niinkö? Ettei tarvitse ajatellakaan?
VILLE. Ei. Kun vaan osaat loppuun asti tuppisuuna nila.
ASARIAS. No, sen kyllä, jos ei muuta tarvita. Mutta tuleepas tästä
Kaisalle yllätys!
VILLE. Tulee. Ja vähän muillekin.
ASARIAS. Muillekokin?
VILLE. Niin. Kun ei vaan sinun jo alkaisi katumoiksi käydä?
ASARIAS. Eikä käy. Kyllä se tämä nyt on Kaisalle ihan parhaaksi.
VILLE. Entäs äitisi? Mitähän se?...
ASARIAS. Saapi nähdä, ettei se Asarias ole niinkään pölkkypää kuin
miksi häntä ihmiset luulevat.
VILLE. No, sen saa vissistikin.
ASARIAS. Saa-a! Ja Kaisa varsinkin.
KAISA (tulee hiukan siistimpänä).
ASARIAS. Siinähän tuo on.
KAISA. Tässä. Mikäs hätänä?
ASARIAS (ovelle mennen). Eipä mikään.
VILLE. Kyllä. Sanoin, etteihän sitä nuorta emäntää paljon puhutellakaan
saa.
KAISA. Äidin kanssa jotakin suuhunpantavaa vieraalle hankittiin, niin
siihenhän se aika meni.
ASARIAS. No, se oli hyvä. Minäkin tässä vielä sillä välin käyn omilla
teilläni.
VILLE. Käy, käy, niin saadaan vähän kahdenkesken emännän kanssa
muistella entisiä aikojamme.