HETA. Se on ikävä se.
ASARIAS. On.
HETA. Ja mistä syystä? Selitähän!
ASARIAS. No, kun ei passaa, niin ei passaa, ja sillä hyvä.
HETA. On se todellakin jo sitten...
ASARIAS. On se. Ja varsinkin, kun sen huomaa vasta kun on tämmöisillä
kahleilla ikipäiviksi toiseen ihmiseen kiinni sidottu.
HETA. Sitäkö sinä, että teillä ei vielä lapsia ole, vai?
ASARIAS. Vaikkapa sitäkin.
HETA. Ja sitäkö parakrahvia sinä nyt sitten sanasta etsit, että...?
ASARIAS. Että miten taas eroon päästä. Niin.
HETA. Vaan et löytänyt?
ASARIAS. En.
HETA. Vaan ehkäpä niitä nyt vielä tuleekin.
ASARIAS. Lapsiako?
HETA. Niin — lapsia.
ASARIAS. Kun ei kolmeen vuoteen ole yrittänytkään, niin taitavat jäädä
tulematta.
HETA. Elä nyt! On niitä kummempiakin nähty — kahdenkymmenenkin vuoden
perästä.
ASARIAS (naurahtaen). Tapahtuihan se ihme kyllä Saaralle vanhanakin,
vaan ei taida meidän talossa semmoinen vieras käydä. Ja joutaa olla
käymättäkin.
HETA. Hm! Sietää sitä, nään mä, juttua todenperään aprikoidakin.
ASARIAS. Eiköpähän siedä.
HETA. Tuossa tuo vilahti Kaisakin ikkunan taitse. Kun tulee, niin
voihan puheeksi ottaa.
ASARIAS. Antaa olla! Ei se siitä parane.
HETA. No, ellei parane, niin ei kai pahenekaan.
KAISA (tulee ja juo vesisaavin kipasta pitkän kulauksen). No, nyt se
on, sarka, sitä myöten kynnetty.
ASARIAS. Tupakalle taisit sitten tupaan vaan pistäytyäkin? (Tarjoo
Kaisalle tupakkamassiaan.)
KAISA (lennättäen massin syrjään). On siinä ollut laiskan työtä
yhdellekin. Metsästä olisi polttopuita ajettava, ja siinä on tehtävää
sinullekin.
HETA. Kaisapas nyt komentaa!
KAISA. Kun ei muut paremmat pauhaa. Olen odottanut jotakin viisasta
sanaa isännältäkin, vaan eipä tuota kuulu.
ASARIAS. On se jo kauan ollut hampaankolossa, vaan ei ole lähtenyt irti.
KAISA. Koettaa nyt sitten, ehkä lähtee vihdoinkin! Menee muuten talo
hunningolle, ellei työt tule kaikki tehdyiksi niinkuin pitäisi.
HETA. Voi sitä väliin talonisännällä olla muitakin huolia sydämellään
— talon tulevaisuuden takia.
ASARIAS. Niin voi.
KAISA (istuu lavitsalle). No, nyt minä jo kuuntelen. Antaa tulla sitten?
ASARIAS. Työtä se on sekin, jota minä meinaan.
KAISA. Ei jääne tekemättä, jos vaan siihen pystyn.
HETA. Sepä se on.
ASARIAS. Vähän vaan nikkarin työtä — aluksi.
KAISA. Sekö se tupakammarin ikkunaraami näin kesäaikaan jo mielessä
kummittelee?
ASARIAS (ivaten). Vai se? On se monenkin talven yli eteenpäin ajateltu,
se laitos, jota minä meinaan.
KAISA. No, nyt minun järkeni seisoo.
ASARIAS. Eipä tuota sillä värkillä aikaan saadakaan.
KAISA (kiivaasti). Minä jo suutun, ellet sano.
ASARIAS. No, So! Kätkyt se olisi nikkaroitava tähän taloon, kätkyt, —
vihdoinkin.
KAISA. Ja siihen pantava Asarias huutamaan, kun hänestä tulee lapsi
uudelleen.
HETA. Mitä se tuo tuommoinen nyt on?!
KAISA. Siltähän tuo näyttää, että hän kasvaa alaspäin kuin lehmän häntä
ymmärrykseltäänkin.
ASARIAS. Jos on Kaikkivaltias jättänytkin minut osattomaksi monessa
suhteessa, niin on hän sen sijaan sinusta liikoja tehnyt: akasta
miehen, sillä naisen tehtäviin sinä et näy pystyvän.
KAISA. Niinpä kai sitten Kaikkivaltias on oikeammaksi nähnyt tehdä
tässä talossa, jotta se paremmin pystyssä pysyisi kuin akkamaisen
miehen varassa.
HETA. Olkaa jo!
ASARIAS. On mulla toki vielä sen verran ymmärrystä, että näen, ettei
talo iankaiken pystyssä pysy, ellei lapsia synny ja uutta väkeä lisää
kasva.
KAISA. Vai niin pitkälle häntä jo ajatteletkin?
ASARIAS. Niin.
KAISA. No, kyllä saat sitten olla rauhassa, että Jumala siitä kyllä
huolen pitää, ettei tämäkään talo väettömäksi jää, ellei maailman loppu
tule.
HETA. Mitä tuossa nyt joutavia jankutatte!
ASARIAS (yhtäkkiä Kaisalle, kiivastuen). Mutta minä tahdon saada lapsia,
— minäkin tahdon olla isä ja iloita. Oikein hävettää muuten jo
ihmistenkin silmissä.
KAISA. En rupea tuosta itkemään — enkä nauramaankaan, vaikka jo kovin
naurattaakin.
ASARIAS. Laputa pellolle sitten, mokomakin.
KAISA. On tuossa viisi hirttä poikki sinuakin varten.
ASARIAS. Taidatpa sitten saada kokonaankin talosta lähteä. Vai etkö
sitäkään?
KAISA. En.
ASARIAS. Vai et?
KAISA. Enkä, en, kun et parempaa syytä löytäne.
ASARIAS (äidilleen). Näet sen nyt! Enkös sanonut, että ump'solmussa
se on.
HETA. Sanoit, totta sanoit.
KAISA. Ja kovassa onkin. Minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei pidä
ihmisten erottaman, niin sanoo sanassakin.
ASARIAS (härnäten). Vai niin se sanoo?
KAISA. Niin.
ASARIAS. Eikä mitään muuta?
KAISA. Ei.
ASARIAS. Ei purkamisesta mitään?
KAISA. Ei, — mikä tähän passaisi.
ASARIAS. Vai ei?
KAISA. Ei — uhallakaan. Semmoista rikosta en ole tehnyt enkä tule
tekemään, että minut niin vaan pellolle ajettaisiin.
ASARIAS. No, jo minä sitten todenperään oonkin Asarias Pöllänen.
Hyvästi! (Sieppaa lakkinsa ja aikoo mennä ulos.)
HETA (pidättäen häntä). Minnekä sinä nyt noin?
ASARIAS. Hirteen.
HETA. Elä nyt, Herran tähden, poikaseni, tuommoisia haasta!
KAISA. Joutavia peloittelee. Kuka sitä nyt akan tähden hirteen menisi?
ASARIAS (kääntyen ovessa). Häh?
KAISA. Porsaita ruopottelemaan menee, sen jo tiedän eeltäpäinkin.
ASARIAS. Enpäs mene. Ruskon valjastan ja rovastin luo ajan, jos tietää
tahdot. Hän se meidän liittomme rakensi ja siunasi, hän se sen nyt
purkakoonkin.
KAISA (kujeillen). Elä nyt vaan kovin kauan siellä viivy, Asarias kulta!
ASARIAS. Pelsepuup! Tpfyi!
(Paiskaa oven kiinni ja menee.)
HETA. Voi, voi sentään! Semmoiseksiko teidän elämänne on käynytkin?
KAISA. Semmoiseksi.
HETA. Ensimmäisen kerran minä sen vasta omin korvin kuulin.
KAISA. Vaan minulle hän siitä on jo monastikin kahden kesken ä'itellyt.
HETA. Poika parka! Ei sille koskaan käy mielensä mukaan.
KAISA. Hänen hullutuksiaanko tekin sitten valittelette?
HETA. Siitähän minä olen jo monasti aikonut puhua, että pitäisi nyt
sitten käydä tuolla pitäjän toisella kulmalla Mähösen muorin luona.
Sillä kuuluu olevan siihen asiaan tepsivä taika.
KAISA. Siihen nyt ei ole kuin yksi taika: — luonto ja aika. Ja ellei
niistä apua ole, niin ei ole mistään.
HETA. No, ei sitten — koska se on niin arka kohta. Asariaksen
tähdennän kuitenkin olisi ollut suotava, että olisi jotakin tehty ja
että talossa olisi ollut rauha, sopu ja ilo.
KAISA. Ei ole aina iloa kakaroistakaan.
HETA. Eipä, ei.
KAISA. Ja rauha ja sopu voi olla ilmankin, jos ei syyttä suotta riitaa
etsi ja rauhaa riko.
HETA. Niin, niin. Enhän minä sinusta mitään pahaa sano, — uuttera
ja työteliäs olet, niin ettei joka miehestäkään moista apua ole.
Mutta ikävähän on, ettei... Mutta minnehän se Asarias oikein meni?
Käynpähän katsomassa ja lähetän hänet luoksesi, niin saatte kahden
kesken asioitanne selvitellä.
KAISA (ikkunassa). Siellä tuli joku vieras eteiseen.
HETA. Vierasko? (Aukaisee oven.) Toden perään.
VILLE (ilmestyy ovelle). Hyvää päivää!
HETA. Ville!
KAISA. Ville!
VILLE (tullen sisään ja kätellen Hetaa ja Kaisaa). Vielähän, näänmä,
minua talossa tunnetaan!
HETA. Kuinkas ei? Voi, voi!
KAISA. Terve tuloa! Voi, voi!
VILLE. Kiitoksia! Ja terveisiä Vehmasmäeltä.
HETA, Kiitoksia! Tekee hyvin ja käypi puulle tänne peremmälle!
KAISA. Mitäs sitä oikein kuuluu?
VILLE. Kiitoksia! Vanha rauha ja rakkaus. Mitäs tänne?
HETA (rykäisten). Noh! Sitä samaa tännekin...
KAISA (kuin vältellen). Sitä... (Puolikovaan Hetalle.) Tekös kahvin
keitätte?
HETA. Kyllä. — (Villelle.) Mutta mitäs tietä Ville tuli, kun ei mitään
kuultu?
(Alkaa puuhata kahvin keittoa.)
KAISA. Niin tosiaankin. Ei ajoa kuultu mitään.
VILLE (on istuutunut lasin alle ja panee tupakan). Veneellä tulin,
selkiä soudellen.
KAISA. Vai veneellä?! Onhan se mukava, kauniilla ilmalla.
VILLE. On se.
HETA. Onhan se. No, mitenkäs Anni ja lapset...?
KAISA. Niin, mitenkäs ne voivat?
VILLE. Kiitoksia kysymästä! Mikäs niiden... Hyvinhän ne... — Vaan
täälläpä ei taida olla isäntä kotona?
KAISA. On... kotona.
HETA. Kotonahan se on. Minä lähden katsomaan, minne se meni. Muutenkin
jo yritin taannoin...
KAISA. Minä menen.
HETA. Kyllä minä menen. Laita sinä tässä sillä välin vieraalle kahvi.
(Menee.)
VILLE. Tulipa tässä minun tähden puuhaa.
KAISA. No, ei pikkustakaan. Ilosta vaan muori noin hätääntyi. Pannu oli
tässä jo muutenkin hiilloksella. Eikäpä Villellä itsellään kiire lie?
VILLE. Eihän tässä toki jäniksen selässä olla, vaikka vähän oli asialla
käytävä.
KAISA. Eihän se ole hoppu hyväksi.