Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot
oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli
hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän
heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen
kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti
kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä,
että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan
rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui
kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä
ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa,
jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi
rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa
mukava huone koko talossa... Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli
lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä
huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin...
Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta,
hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti
olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona
satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan
kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä,
hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello.
Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.
Ottilie astui sisään tuskallisena:
»Oletko hereillä, Lot?»
»Olen, äiti.»
»Oletko nukkunut?»
»Olen, olen oikein hyvissä voimissa.»
»Oi, Lot, eilen olit kovin huono ja toissapäivän... Hourailit ja
huusit... isääsi... ja Ellyä... En tiennyt mitä tehdä, poikaseni, ja
vihdoin...»
»Mitäs sitten?»
»Ei mitään. Sinä yskit vielä pahoin, Lot...»
»Niin, vilustuin; senhän me tiedämme; kyllä se paranee.. niin pian kuin
pääsen pois tästä kirotusta maasta, niin pian kuin olen Italiassa.»
»Ei pitäisi ajatella Italiaa aivan vielä.»
»Niin pian kuin olen parempi lähden ensin lämmittelemään Nizzan
auringossa, Ottilien ja Aldon luo, ja sitten Roomaan.»
»Mitä sinä tekisit siellä, aivan yksin?»
»Minulla on siellä vanhoja ystäviä, tovereita. Ja aion kirjoittaa...
Onko Hugh kotona?
»On, pienessä huoneessaan.»
»Onko hän saanut Steynin huoneen?»
»Tietysti. Minkä muun huoneen olisin voinut antaa hänelle? Nyt kun
Steyn on poissa... ulkomailla, voin kai pitää poikani luonani!»
»Tahtoisin kernaasti puhua Hughin kanssa. Tahtoisitko pyytää häntä
tänne?»
»Eikö se väsytä sinua, Lot?»
»Ei, äiti. Olen nukkunut hyvin.»
»Tahdotko puhua Hughin kanssa kahden?»
»Kernaasti, jos sallit.»
»Mistä?»
»Sinusta.»
»Enkö minä saa olla läsnä?»
»Et. Et saa kuunnella ovenkaan takana. Lupaatko sen?»
»Mitä sinä aiot puhua Hughille?»
»Johan sanoin: sinusta. Pyydä häntä tänne. Ja sitten jätät meidät
hetkeksi kahden kesken.»
»Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?»
Ottilie tunnusteli hänen otsaansa.
»Voithan mitata kuumetta, jos haluat...»
»Täsmälleen kolmekymmentäseitsemän», sanoi Ottilie hetken kuluttua.
»Sanoinhan sen. Voin oikein hyvin.»
»Maistuvatko viinirypäleet?»
»Kyllä...»
Ottilie läksi vihdoin, yhä epäröiden... Hän oli aikonut kertoa
Lot'lle, että hän oli ollut pari päivää sitten kovin sairas ja oli
niin kiihkeästi kutsunut isäänsä ja Ellyä luokseen, että Ottilie oli
lähettänyt Hughin sähköttämään Pauws'ille; että Pauws oli saapunut
Brüsselistä; että Pauws oli nähnyt hänet toissa iltana. Lot ei ollut
tuntenut isäänsä... Mutta Ottilien mielestä oli kovin vaikea ilmoittaa
hänelle kaikkea tätä, ja niinpä hän läksi pois...
Hetkistä myöhemmin Hugh tuli sisään, reippaana niinkuin tavallisesti,
ruudullisessa polkupyöräpuvussaan, ja kysyi:
»Voitko paremmin, Lot?»
»Voin kyllä, paljoa paremmin. Tahtoisin jutella kanssasi, Hugh.
Ikävystyttääkö se sinua?»
»Ei lainkaan, Lot.»
»Mehän olemme aina tulleet hyvin toimeen, sinä ja minä, eikö totta?»
»Tietysti.»
»Ehkäpä se on johtunut siitä, etten koskaan ole ollut sinun tielläsi;
mutta sittenkin...»
»Sinä olet aina ollut niin hyvä.»
»Kiitos.»
»Eikö puhuminen väsytä sinua?»
»Ei, poikaseni; minun tekee mieleni puhua sinulle hiukan.. Hugh,
tahtoisin kysyä sinulta jotakin.»
»Mitä sitten, Lot?»
»Äiti lähtee sinun kanssasi Lontooseen.»
»Niin, hänen tekee mielensä tällä kertaa tulla minun kanssani. Näetkös,
John ja minä emme näe häntä koskaan; ja Mary tulee pian kotiin
Intiasta.»
»Niin, ymmärrän kyllä... että hän haluaa joskus tavata toisiakin
lapsiaan. Hugh, en tahdo sanoa sinulle muuta: ole hyvä hänelle.»
»Enkö minä sitten ole sitä?»
»No niin ole sitten edelleenkin hyvä hänelle. Hän on suuri lapsi,
Hugh. Hän tarvitsee rakkautta, kaipaa sitä omalla tavallaan.
Katsos, minä olen elänyt hänen kanssaan kauemmin kuin te muut:
kolmekymmentäkahdeksan vuotta lukuunottamatta lyhyempiä väliaikoja.
Sinä olet ollut hänestä erossa yli kymmenen vuotta. Niinpä et tunne
äitiä erikoisen hyvin.»
»Oi, kyllä minä tunnen hänet aivan kylliksi hyvin!»
»Ehkä», sanoi Lot väsyneesti. »Ehkäpä tunnet hänet kyllin hyvin...
Mutta koeta olla _kiltti_ hänelle, Hugh.»
»Tietysti minä tahdon, Lot.»
»Sinä olet hyvä poika.»
Hänen äänensä kuulosti masentuneelta; mutta hän tarttui velipuolensa
käteen. Oi, mitä hyötyä oli pyytämisestä? Mistäpä muusta tuo voimakas,
viileä poika, terhakkoine silmineen ja nauravine, sileäksi ajettuine
huulineen valitti kuin äidin rahoista — sadastatuhannesta guldenista —
siksi hän tahtoi hänet mukanaan omaan maahansa! Hughin vahvassa kädessä
Lot'n sormet tuntuivat kovin heikoilta. Miten laihat ne olivat: oliko
hän laihtunut niin paljon yhdessä viikossa?
»Hugh, annahan minulle tuo käsipeili.»
Hugh ojensi sen hänelle.
»Vedä uudin hiukan korkeammalle.»
Hugh totteli; ja Lot tarkasteli itseään. Niin, laihtunut hän oli, mutta
hän näytti myös kovin huonolta siksi, että hän ei ollut ajettu.
»Hugh, jos menet ulos, niin pistäydy Figaron luo ja käske hänet tänne
ajamaan partaani.»
»Hyvä on.»
Lot pani pois peilin.
»Oletko saanut kirjettä Ellyltä, Lot?»
»Olen, Hugh.»
»Hän on suurenmoinen.»
»On kyllä.»
»Voisipa luulla häntä englantilaiseksi naiseksi!» sanoi Hugh ihaillen.
»Niin», sanoi Lot hiljaa, »mutta englantilainen hän ei ole...»
Alakerroksesta kuului vieras ääni; ja Lot kuunteli hämmästyneenä,
sillä hän oli tuntevinaan isänsä, Pauws'in äänen, tämän keskustellessa
palvelijan kanssa.
Hän kohosi istualleen:
»Hugh», hän huudahti. »Hugh! _Onko_ mahdollista ... onko minun isäni
täällä?»
»Luullakseni», Hugh sanoi hitaasti ja yksikantaisesti.
»Onko se isä? Miten hän on täällä, _tässä talossa?_ Tänään sinä
näytät jo oikein reippaalta!» sanoi Hugh. »Mutta kaksi päivää sitten
hourailit, huutaen isääsi. Niinpä äiti sanoi: 'Sähkötä.' Ja minä
sähkötin. Hän seisoi hetken aikaa vuoteesi ääressä, mutta sinä et
tuntenut häntä...»
»Olenko todellakin ollut niin sairas?» huudahti Lot.
Kaikki alkoi musteta hänen silmissään, mutta hän näki kuitenkin
Pauws'in astuvan varovaisesti huoneeseen:
»Rakas poikani!...»
»Isä!...»
Pauws astui nopeasti vuoteen ääreen ja tarttui Lot'n käteen; sitten hän
istui siinä ääneti ainakin tunnin verran. Hugh oli poistunut. Ainakin
tunnin aikaa Pauws istui sanaakaan sanomatta. Näytti siltä kuin Lot
olisi vaipunut uneen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi ja sanoi:
»Äiti sähkötti sinulle...»
»Kaksi päivää sitten. Tulin heti paikalla. Sinä et tuntenut minua...»
»Oletko... puhunut äidin kanssa?»
»En.»
»Oletko nähnyt häntä?»
»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että
he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos.
Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit... Mutta missä on Elly?»
»Etkö sinä tiedä?...»
»Mitenkö minä tietäisin?»
Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti,
kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä
äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten
nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei
kuolisikaan... Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien
sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie
nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen
äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen
ääni, oli syvästi liikuttanut häntä... Ottilie oli varmaankin tullut
vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen
vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan
heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja
miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista
huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten
Lot'n kera!... Vain harvoja vuosia; ja sitten... ja sitten Ottilie
oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän
äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen
suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen... hän ei ollut koskaan
nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä
oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin
kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista
lasta, niin herttaista, kaunista lasta!... Heidän erotessaan hänet
oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin
kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut
lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän
äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt... Pikku Ottilie oli
ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin
äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille,
joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä
vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa
heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi
Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen
kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen
poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti
niin merkillisesti äitiään... Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli
hänen vaimonsa? Missä oli Elly?
Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä
oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen
ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä,
pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei
hän nukkunut, vaan lepäsi vain... Pauws antoi poikansa maata aivan
hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan... Hän hikoili
paljon... Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan;
kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos,
kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut;
mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi
lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän
näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo
hiukan harmaantuakin!... Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon
hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin
kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi
ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut
kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja —
istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse... Mutta mitähän
Ellylle oli tapahtunut?
Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä
häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei
voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän
voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain
pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:
»Voitko paremmin, veikkoseni?...»
»Kyllä, isä... paljoa paremmin... Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä,
että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni... Olinko
niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse...
Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko... Minulla on
ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä
talvi-ilmassa... Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen... Vähäinen
influentsa: ei mitään vaarallista... Kyllä minä pian paranen, hyvällä
hoidolla... Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo:
hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene
koskaan naimisiin... Ehkäpä he ovatkin oikeassa... Ja siinä sinä nyt
istut vuoteeni ääressä... No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät
tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi,
niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan... Ei, en minä päästä
sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta
kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti
sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos
se nyt on mikään paha... Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi
aikaa...»
»Älä puhu niin paljon, poikaseni...»
»Ei se väsytä minua... tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä
enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat
ovat. Steyn on lähtenyt pois... ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on
perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia...
Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa... Ja hän jää sinne Hughin
luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät...»
»Todellako? Voi äiti raukkaasi!»
»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin,
hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi
sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli
hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua... Todellakin,
hän on hyvin onnellinen... Ehkäpä vuoden tai kaksi... ja kun hänen
satatuhattansa on lopussa... tulee hän takaisin minun luokseni...»
»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra
voimatta enää hillitä itseään.
»Minäkö?... Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta... ja
sitten Italiaan, kirjoittamaan...»
»Niin mutta...»
»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle
mitään!»
Hän sulki silmänsä, mutta puristi isänsä kättä.
Ovelle kolkutettiin; palvelija pisti sisään päänsä ja sanoi:
»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva
käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä...»
»Ei», sanoi Lot, »antaa hänen tulla.»
»Etkö todellakaan ole liian väsynyt, Lot?» kysyi Pauws.
»En. Minä tunnen ruumiillista pahoinvointia ollessani tämän näköinen.»
Parturi astui sisään epäröivin, varovaisin askelin: hänen kasvonsa
olivat pyöreät, joviaaliset.
»Tulkaa vaan, Figaro!» sanoi Lot.
»Ovatko asiat huonosti, herra?... Siitä on enemmän kuin viikko kun
viimeksi näin teidät... mutta kuulin teidän sairastavan.»
Pauws astui kärsimättömänä edestakaisin huoneessa ja kävi sitten
ärtyisenä ikkunan luo istumaan.
»Ajakaa minut oikein hienoksi, Figaro!» sanoi Lot. »Minä näytän
kamalalta näin parrakkaana... Pesukaapista löydätte kaikki mitä
tarvitsette.»
»Toin teidän oman partaveitsenne, herra.»
»Sepä hyvä, Figaro... Olen hyvilläni nähdessäni teidät jälleen.
Kuuluuko mitään? Kuinka suloiselta tuntuukaan, kun teidän pehmeä
teränne soljuu pitkin poskeani... Hipiälle on kylläkin hyväksi,
jollei viikkoon tai pariin ajauta partaansa... Mutta ihanalta tuntuu,
kun kasvot taas ovat siistit... Tuo herra tuolla, Figaro, on minun
isäni... Mutta hän ajaa itse partansa, ette te hänestä saa asiakasta...
Kuulkaapas, Figaro, antakaa minulle puhdas pyjamas: tuolla, toinen
laatikko ylhäältä laskien.. Niin, silkkinen, siniraitainen...
Sairastaessa silkkipyjamas on erinomainen... Niin, auttakaa minua, kun
nyt satutte olemaan täällä, Figaro... Auttakaa päälleni... sepä hyvä...
ja pankaa likaiset vaatteet likapussiin... Antakaa minulle puhdas
nenäliina... Ja nyt harjatkaa tukkani: hiusvettä on tuolla... Ja märkä
käsiliina käsiä varten, olkaa niin hyvä... Oi, nyt olen kuin kuningas
tämän ensimäisen, pienen pesun jälkeen!... Kutos, Figaro.»
»Tulenko huomenna uudestaan, herra.»
»Tulkaa.. tai ei, sanokaamme, ylihuomenna... säästäkäämme ihoani.
Ylihuomenna. Hyvästi, Figaro..»
Parturi läksi. Pauws sanoi:
»Mitenkä sinä voit olla tuollainen lapsi, Lot?»
»Isä, tule ja istu nyt tähän. Katsohan, nyt minä olen aivan toinen
ihminen. Minä elän aivan uudestaan, kun poskeni ovat ajetut ja
minulla on silkkinen pyjamas ylläni. Peitäpä hiukan selkääni... Ota
viinirypäleitä!...»
»Lot...»
»Ah niin, sinähän tahdoit tietää!... Sehän on totta, sinä et tiedä
vielä mitään. Minäpä kerron, isä. Elly on Pietarissa.»
»Pietarissako?»
»Niin, isä.»
»Mitä hän siellä tekee?»
»Minä kerron sinulle...»
»Oletteko riidelleet, onko hän lähtenyt pois, onko Elly lähtenyt pois?»
»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me
ole riidelleet... Elly lähtee sotaan.»
»Sotaanko?»
»Mukdeniin. Hän liittyy Punaiseen Ristiin Pietarissa.»
»Ellykö?»
»Niin.»
»Hyvä Jumala!»
»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy
seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin... Me
keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa
häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä
kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut
vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen... Hän hoiti ennen köyhiä
sairaita, tiedätkös... Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään
pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin
ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo... jota vastoin _minä_ olin
vähällä pyörtyä!... Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en
tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän
antautuu kokonaan tehtäväänsä... Katsos, hän on nyt kerran sellainen,
isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa... Kullakin meistä
on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen
nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta.
Aldo ja Ottilie ovat oikeassa... Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin
laillisesti vihityt, on hän vapaa... Minä vain...»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten.
»Minä surin, kun hän läksi pois... sillä kuka tietää miten pitkäksi
aikaa... Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen... ja kaipaan häntä,
nyt kun hän on ollut minun omani.»
»Kirotut naiset!», huudahti Pauws.
Lot tarttui isänsä käteen:
»Älä sano niin, isä...»
»Nuo kirotut naiset!» huusi Pauws. »He ovat kaikki... he ovat kaikki...»
Hän ei löytänyt sanoja.
»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'... Kukin heistä on erilainen...
samoinkuin mekin... Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'.
Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen
etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja
kaunista... kauniimpaa ja parempaa kuin minä... Katsohan, lue hänen
kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»
»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen
miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas...»
»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän
tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi,
että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä...»
»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä,
kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»
Lot löi kätensä yhteen:
»Isä», hän sanoi ystävällisesti, »älä puhu tuolla tavalla. Älä puhu
tuolla tavalla. Sinä kiusaat minua ... Olen jo kestänyt aivan kylliksi
tuskaa: ei tuskaa, vaan surua, surua!»
Raskas huokaus vapisutti hänen ruumistaan ja hän purskahti itkuun.
»Poikani, rakas poika raukkani!»
»Isä, en ole voimakas, mutta koetan tulla siksi. Ja tyyneksi. Ja
rauhalliseksi... Älä lähde vielä aivan. Äiti menee Hughin kanssa
Englantiin. Kuulehan; hän ei tapaa koskaan enää Steyniä. Steyn on
lähtenyt ikipäiviksi... Nyt kun äidillä on rahaa, nyt kun hänellä on
Hugh, niin ei mikään muu merkitse hänelle mitään... Älä jätä minua.
Tule kanssani Nizzaan, tule mukanani Italiaan... Älä heitä minua suruni
valtaan; mutta älkäämme puhuko siitä myöskään; äläkä tuomitse Ellyä
enää... jos tahdot, että pysymme ystävinä. Hän tekee sen mitä hänen
täytyy tehdä eikä voi muuta.»
Hänen äänensä kuulosti miehekkäämmältä ja vanha Pauws ihmetteli sitä
tarmoa, jolla Lot lausui nuo viimeiset sanat... niin, hän ihmetteli
sitä. Siinä puhui toinen sukupolvi kuin hänen omansa; ja hänen oli
aivan mahdoton ymmärtää noita ajatuksia, mielipiteitä ja olosuhteita!
Vastustaa kirkollista vihkimistä; parin kuukauden avioliiton jälkeen
sallia vaimonsa liittyä Punaiseen Ristiin; ja surra hänen lähtöään,
mutta siitä huolimatta olla sitä mieltä, ettei asia voi olla toisin,
ja että vaimo tekee vain velvollisuutensa: nuo olosuhteet, aatteet
ja mielipiteet erosivat niin kokonaan hänen omistaan, että hän,
paheksuen suuresti Ellyn tekoa, näki niiden pyörivän silmissään; ja
hän tunsi kuuluvansa toiseen sukupolveen, toiseen aikakauteen. Hän
kohautti hiukan olkapäitään, vaan ei halunnut tuoda ilmi enää täysin
eroavia ja epäilemättä vanhentuneita mielipiteitään; ja niinpä hän,
Lot'n toistaessa kysymyksensä, eikö hän halunnut jäädä hänen luokseen,
vastasi vain:
»Kyllä, poikaseni, minä jään sinun luoksesi!...»
Ja paino, jonka hän pani näille sanoille, oli ainoa moite, jonka hän
soi itselleen. Lot huokasi syvään ja antoi kätensä levätä isän kädessä.
Paria minuuttia myöhemmin vanha herra huomasi, että Lot oli vaipunut
uneen. Hän irroitti kätensä poikansa laihoista sormista ja hiipi
varpaillaan, Lot'n huomaamatta, pois huoneesta.
Pauws pysähtyi portaitten yläpäähän... Kaikki pyöri hänen
silmissään. Tuolla tavalla hän ei ollut rakastanut, ei niin suurella
itsehillitsemiskyvyllä, ei niin filosoofisesti ja täydellisellä
toisen sielun ymmärtämyksellä: hän oli rakastanut toisella tavalla,
kiihkeämmin, intohimoisemmin, yksinkertaisella miehisellä voimalla...
Nyt, monien vuosien kuluttua, kun hän oli jälleen vaimonsa kodissa,
hän tunsi yhä rakastavansa vaimoaan; vaikka hän olikin varma... tunsi,
että hän aina oli rakastanut häntä ja että hänen rakkautensa, vaikkei
se enää ollutkaan kiihkeää eikä intohimoista — sillä ihminen kylmeni
vuosien mukana — oli sittenkin vielä syvä.
Hän pysähtyi kahden vaiheilla... Mitä hän tekisi?... Hän epäröi:
jäisikö hän tänne taloon vai lähtisikö ulos sateeseen! Hänen olisi
ollut aivan mahdoton viipyä enää hetkeäkään kauemmin Lot'n huoneessa:
ilma painosti häntä siellä; ja niin toimelias vanha mies kuin hän
oli, täytyi hänen, sen jälkeen mitä hän oli kuullut, saada liikkua,
pudistella itseään, ravistaa yltään nuo mielipiteet ja aatteet, jotka
olivat hänelle niin vieraita... Ja sittenkin!...
Hitaasti hän astui portaita alas; ja hänen sydämensä sykki kuin nuoren
miehen... Missähän Ottilie oli? Tuolla!... Hän kuuli hänen äänensä
vierashuoneesta, äänen, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin, hän
keskusteli englanninkielellä poikansa Hughin kanssa! He nauroivat,
he nauroivat yhdessä: Hughin ääni kuulosti mielistelevältä, karkean
hyväilevältä; Ottilien ääni... Oi, sen sävy oli samanlainen kuin se
aina oli ollut: niin ihmeellisen suloinen... ja viehättävä!... oliko
hän todellakin tullut vanhaksi?.. Kiihkeä, kapinoiva mustasukkaisuus
kuohahti hänessä äkkiä tuon pojan tähden, joka ei ollut hänen,
Pauws'in, tuon pojan, jonka hän oli nähnyt silmänräpäyksen ajan Lot'n
huoneessa, tuon pojan, joka oli niin kerrassaan isänsä kaltainen...
Trevelley! Pauws puristi nyrkkiään. Hänen olisi tehnyt mielensä näillä
nyrkeillään riistää ovi auta, hyökätä huoneeseen ja lausua hirveitä
sanoja, tehdä kamalia tekoja...
Vaan ei... ei... kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat
vierineet... Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä
käsittää... Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli
onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti... Hän oli kuudenkymmenen
vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun
hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut
ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta
sitten...
Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin
hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin,
hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran
vierashuoneen oven takaa!... Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista...
ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan
ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon,
nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä... ja
sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään...