Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki
huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse,
meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui
aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi
unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine
läikkineen...
Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä
kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut,
istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään
tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan
herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi
kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin
kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota
vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan
terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa:
he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin
ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle
erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten
vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään
peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla
epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän
olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen
täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat
viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja
hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.
Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden
tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen,
itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan
ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä
olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja
pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.
Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja
pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia
Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin
palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui
erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli
lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen
näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen
äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan
mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!...
Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa.
Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka
tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa
kaukaisuudessa... Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut
hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi
saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan
vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät
häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut
ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta,
Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta... Niin, Steyn oli, heidän
syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät
ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli
lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman
kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä
kuunnellut kaikkea: nyt Lot _tiesi_... ja luuli, että hän yksin
tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä... Miten kauheita nuo
entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt
tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden
molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan... odottavan...
odottavan... Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli
tapahtunut... Nyt he kumpikin olivat kuolleet... Miten hirveää tulla
niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän
ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!... Ja
tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa
laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan
lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä,
yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona:
vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla
vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan
niin hitaasti!... Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä
puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi... Oi,
hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa;
hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi;
hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili
hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina,
tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan
tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon
haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että
tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:
»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin
vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?... Onhan se mahdollista, että
kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni
eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa
surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään... en edes
Steynille... sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita... sillä Elly on
oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi,
jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi... olevansa
vailla päämäärää... vailla päämäärää...»
Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla
nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan
yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin
lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!... Älä anna hänen vuosikausia
tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku
eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti
tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan,
hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes
Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle
hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi
ja ihaili niitä!
Yksinäisyys ympäröi nyt häntä: hänen isänsä oli lähtenyt pois. Steyn
oli poissa; Elly oli niin kaukana hänestä, ilmakehässä, jonne hänen,
Ellyn kirjeistä huolimatta, oli vaikea seurata häntä ajatuksineen,
niin suuressa kauhun ja tuskan ilmakehässä, että hänen oli pakko kysyä
itseltään:
»Voiko Elly suorittaa tuon tehtävän?... Onko hänellä voimaa siihen?...
Sairaalat... taistelutantereiden melu, joka jyrisee hänen korvissaan...
haavoittuneiden kärsimykset... huudot... heidän verensä: saattoiko hän
kuulla ja nähdä tätä kaikkea — ja uhrata itsensä... ja toimia?...»
Kun hän luki kaikesta tuosta Ellyn kiireellisistä kirjeistä, niin hänen
eteensä kohosi niin kaamea kuva, ettei hän voinut siinä nähdä lainkaan
Ellyä itseään: hän muuttui joksikin muuksi, Lot ei tuntenut häntä,
tuskinpa tunsi valokuvaakaan, jonka Elly oli lähettänyt hänelle, ja
josta Lot sai etsimällä etsiä vaimoaan muiden sairaanhoitajattarien
joukosta... Ei, tuossa valokuvassa Elly ei ollut hänen eikä äidinkään
näköinen: hän oli vain oma itsensä, aivan toinen kuin ennen... Hänen
silmiensä kova ja tarmokas ilme hämmästytti Lot'ta: tässä kuvassa
kuvastui kiihkeä halu astua niiden rajojen yli, jotka Elly näki jo
edessään!... Oi, voisiko olla mahdollista, että Elly palaisi pian
väsyneenä takaisin ja heittäytyisi hänen syliinsä? Oliko hänellä
oikeus toivoa sellaista... itselleen ja Ellylle? Eikö hänen pikemmin
pitänyt toivoa, että Elly jaksaisi täyttää sen tehtävän, jonka hän oli
itselleen valinnut? Ehkäpä kylläkin... mutta hänelle se merkitsi niin
suurta, sanoin selittämätöntä surua, kun Elly ei ollut hänen luonaan,
hän, jota hän oli oppinut rakastamaan enemmän kuin mitä hän koskaan oli
aavistanut voivansa rakastaa!...
Ja siksi kaikki tuntui hänestä niin yksinäiseltä. Mitä merkitsivät
jotkut hauskat, älykkäät taiteilijaystävät Napolissa, joiden kanssa
hän jutteli ja söi päivällistä silloin tällöin ravintolassa? Sillä
mitään muuta hänellä ei ollut; ja siten... ja siten hänen ehkä täytyi
vanheta: tulla yhdeksänkymmenenkolmen, yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden
vanhaksi! Oi, miten tuo pelko värisytti häntä, tuo kaamoittava pelko,
joka yhä kylmenemistään kylmenisi mitä vanhemmaksi hän tuli! Oi, hyvä
Jumala, ei, ei, anna hänen kuolla nuorena, nuoruutensa kukoistuksessa,
koska hänen elämänsä oli sairas; anna hänen kuolla nuorena!...
Ei äitikään ohut nyt hänen luonaan! Hän oli Lontoossa. Tuossa oli hänen
viimeinen kirjeensä; harmistunein sanoin hän moitti Hughia, joka oli
niin suuresti naisiin menevä, että hän aina oli ulkona tyttöjen kanssa,
ja jätti äidin yksin!... Silloin tällöin hän tapasi Johnin, samoin
Maryn, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Hugh laiminlöi häntä ja
tuli hänen luoksensa vaan silloin, kun hän tarvitsi rahaa! Ensi kertaa
äiti päästi kirjeessä harminsa valloilleen, ei kyennyt hillitsemään
itseään, sillä hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään: hän oli
mustasukkainen, koska Hugh huvitteli muiden naisten kanssa, tyttöjen
kanssa enemmän kuin äitinsä! Ja Lot kuvaili mielessään, miten äiti
istui yksin pitkät, ikävät illat hotellihuoneessaan, Hughin ollessa
ulkona, tyttöjen kera... Äiti raukka!... Näin pianko se jo alkoi? Mutta
nyt, kun hänellä oli Hugh, jota hän jumaloi, yhdessäoloa kestäisi niin
kauan kuin rahat riittivät... ja vasta sitten, kun kaikki oli lopussa,
hän palaisi Lot'n luo... ja jos Elly silloin oli tullut takaisin,
silloin hän olisi mustasukkainen Ellylle!...
Niin, sellaiseksi tulevaisuus epäilemättä muodostuisi... Varmasti hän
ei ollut nähnyt Ellyä viimeistä kertaa; varmasti Elly palaisi väsyneenä
takaisin, ja nukkuisi väsymyksensä pois hänen sylissään... Ja hän
näkisi jälleen äitinsäkin: vanhempana, vanhana naisena, väsyneenä,
köyhänä; ja hän valittaisi suruaan hänen sylissään... Ja hän, Lot,
naurahtaen hiukan skeptillisesti, keksisi jonkun ivallisen sanan
lohdutukseksi... ja päivät kuluisivat, tapahtumat häipyisivät...
ne häipyisivät hyvin, hyvin hitaasti... tosin ei yhtä punaisina
katumuksesta ja vihasta, intohimosta ja murhasta, kuin ne tapahtumat,
jotka olivat kulkeneet noiden kahden hirveän vanhan ihmisen silmien
ohi... mutta sittenkin täynnä sisäistä kipua, surua ja tuskallista
kärsimystä, josta hän ei koskaan voisi puhua kellekään ja joka jäisi
hänen salaisuudekseen, hänen, hänen omaksi salaisuudekseen: se olisi
tosin viaton salaisuus, vapaa kaikesta rikoksesta ja verestä, mutta
sittenkin kalvava kuin salainen, tuskallinen tauti...
Nyt oli ilta. Hänen ei tehnyt mielensä mennä tapaamaan tuttaviaan. Hän
jäisi kotiin, söisi pari munaa. Oli jo myöhäistä; ja paras tapa unohtaa
oli sytyttää lamppu... ja tehdä työtä tehdä kaikessa hiljaisuudessa
työtä yksinään... Kas! Miten kodikkaalta hänen huoneensa näytti;
siinä oli vihreitä kasveja ja valkoisia kipsikuvia ja lämpimänvärisiä
verhoja; siellä oli hienoja ruskeita valokuvia seinillä; ja hänellä oli
suuri kirjoituspöytä ja lamppu paloi nyt hauskasti, vaikka se ensin
oli hiukan syljeskellytkin... Niin, tehdä työtä, diletanttityötä,
sitä, johon hän kykeni parhaiten... Hän tahtoi tänä iltana korjata
ja kirjoittaa uudestaan artikkelinsa Mediciläisistä... Oi, Firenzen
suloisia muistoja!... Jokaisen tuli itse määrätä oman kohtalonsa: Ellyn
omansa, hänen omansa; ja että elämä oli sellaista sitä ei todellakaan
maksanut vaivaa sureksia koko ikänsä. Oli niin paljon muutakin
kaunista ja mielenkiintoista, varsinkin Italiassa; ja etelän kevät
oli ilo, josta ei mitään puuttunut... Parasta nauttia siitä kaikessa
rauhassa ja yksinänsä... ja tehdä työtä, tehdä kiivaasti työtä ja
unohtaa... Ei mikään vedä vertoja työlle: se saattaa unohduksiin kaikki
muut ajatukset ja kauheat asiat; ja vaikkapa ihminen kuihtuisikin
ja näivettyisi työssä, niin ei ainakaan ole aikaa sureskella... Ja
sittenkin oli kaameaa, että saattoi tulla niin vanhaksi kuin isoäiti...
ja herra Takma! — Mitäpä jos hän kirjoittaisi romaanin: romaanin noista
kahdesta vanhasta ihmisestä... ja Javassa tapahtuneesta murhasta?
Hän hymyili ja pudisti päätään:
»Ei», tuumi hän puhuen miltei ääneen, »se olisi liian romanttista
_minulle_... Ja nykyään kirjoitetaan niin paljon romaaneja: minä tyydyn
vain niihin kahteen, jotka olen kirjoittanut... Se riittää, se on
enemmän kuin tarpeeksi. Paljoa parempi kirjoittaa kirjoitelma-sarja
Mediciläisistä...»
Ja kun auringonlaskun hohde oli sammunut ja tähtikirkas yö ulkona
tuntui tukehduttavalta, avasi hän taas ikkunat, veti syvältä henkeä
ja kävi istumaan suuren pöytänsä ääreen, jolla paloi kirkas lamppu...
Hänen kauniit ja hienot kasvonsa kumartuivat paperien yli; ja lampun
valossa näkyi selvästi, että hiukset ohimoilla alkoivat käydä hyvin
harmaiksi.