»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!...
Kuulkaa... kello soi!... Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on
minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa
oven!...»
Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold,
Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot
oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä
isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi
yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran
vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas.
Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä
lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka
teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän
ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut
tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät
kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi
enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa
lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja
kuiskasi Haroldin korvaan:
»Harold... Harold... mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee
rauhallisesti... kaikesta päättäen...»
Niin, hän kuoli rauhallisesti... Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli
polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin
Harold oletti: ei kukaan... ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja
Daan... Tuo kauhea asia... Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä
hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja
kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi
valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se
häipyi yhä kauemmaksi!...
Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen
kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se
ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä
koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa!
Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli
tuijottanut häntä silmiin... Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin
hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa...
Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat
tai istuivat.
»Kaikki on lopussa», hän sanoi lempeästi.
He itkivät, nuo vanhat ihmiset; he syleilivät toisiaan; Floor täti
huusi:
»Voi!... Rakas äiti raukka!»
Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen
kulkeakseen taas edelleen...
Harold Dercksz tuijotti eteensä... Hänen tuskaiset silmänsä seisoivat
hänen päässään, vaan hän ei liikahtanut paikaltaan.
Hän näki Sen edessään! Se käännähti viimeisen kerran pitkän,
loppumattoman tiensä varrella... Ja syöksyi pää edellä kuiluun. Se oli
kadonnut.
Vain sumu, ikäänkuin usvahuntu, liiteli edestakaisin Haroldin silmien
edessä.
»Oi Jumalani!» huusi Ina. »Isä pyörtyy!» Hän otti hänet vastaan
syliinsä.
Ilta pimeni.
»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan
vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot
häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät,
rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut
kuolonuneen.
Thérèse oli polvillaan vuoteen ääressä...