»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn
kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin
menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä,
»kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät
kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin —
emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä
kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti...
Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki
asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et
halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri
ja synkkä ja vanha... Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee... niin,
puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä,
ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt... Nyt kun Hugh on
hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh.
Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn
aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät
merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin... Ei puhuta
siis yhteisestä kodista mitään... Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö
itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas
ulkomaille, takaisin Italiaan?... Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli
niin hauska tehdä yhdessä työtä... Me olimme siellä onnelliset, eikö
totta, Elly?»
Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä
oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen
olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli
vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen
sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan,
turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen
ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen.
Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa
huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan
tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly,
lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja
elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot
oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä
hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut
hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon
onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää,
mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä,
epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen
kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni
hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen
jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen
onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti;
sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän
koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle
olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä
miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi
niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa
Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin.
Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja
työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä
täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he
olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen
pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään
kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat
hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän
maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa,
hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että
he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen
tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten
ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli
suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi
ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan,
kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot
karkottivat Mediciläiset pakosalle...
Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi,
palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa.
Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut
hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi
otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä...
samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa
laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan... Sitä
paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja
varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä,
Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa... Kunpa olisi saanut
kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien
ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita,
sillä Elly oli kerta sanonut:
»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»
Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies
tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa,
hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei
hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei
Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat
jotakin oikein hyvää aikaan... Mutta Lot tunsi, että haluttomuus,
vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa,
ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä
aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta
suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut
sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän
edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta
ilmi surunsa syvyyttä... Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot
paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten
muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta
onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli
yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä
ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi
suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru,
jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa,
kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut.
Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän
suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen
rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli
rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen
naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän
ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin
suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja
tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden
maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi
tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan.
Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he
istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään
päämäärää... Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä
edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten
aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista
toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina
Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia
ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja
hän ikävöi lasta... Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi,
ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän
tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen
ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan:
hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se
ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään
kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi
oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen
täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota
hänen luontonsa vaati!... Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt
mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä
meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja
keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä
ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen...
Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan,
mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain
Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut
vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian
myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu
järjestää sijaisen välityksellä.
»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy
keskustella kuin järkevät ihmiset... Palaammeko Italiaan, Elly?»
»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä
menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea...?»
»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on
ohitse?»
Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään:
Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain... Ja Ellyn oli
äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi
käsivartensa hänen kaulaansa:
»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»
»Ja minä sinusta, Elly rakkahin... Rakastan sinua enemmän kuin mitä
koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni
tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö... Katsos, me emme koskaan ole
sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin
minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä... Ja se
johtuu siitä...»
»Mistä, Lot?»
»Siitä etten voi tehdä... niin paljon kuin sinä toivoisit?... Me
työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan
heitettyä... sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä... Mutta
tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla
kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen
sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa
vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun
kykyni aina on ollut... Ota se sellaisena kuin se on...»
»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani...
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»
»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme
perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne
tulevat seuraamaan toinen toistansa...»
»Niin, tee se.»
»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»
»Tietenkin minä olen.»
»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»
»Meidän ei pitäisi asettua minnekään... Olkaamme täällä kunnes talo on
myöty, ja sitten...»
»No hyvä, voimmehan sitten päättää.»
»Aivan niin.»
»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»
»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta
voimmehan käydä kysymässä.»
Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli
sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan
lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen
sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän
tahtoi uhrautua hänelle... ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen...
Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän... Ja hänellä olisi yhä
keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen
lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä... Se antaisi epäilemättä
tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä
kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua
vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä.
Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena
äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista... Hän ei tahtonut
enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa,
päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi
kuitenkin olisi pakko palata takaisin.
Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat:
täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki
kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös
suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein
onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli
ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen
vilkkaaseen tapaansa.
Sinä päivänä Lot ja Elly läksivät isoäidin luo.
Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in
kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori
Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli
ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa;
ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät;
ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne
hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.
Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet
keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», sanoi Steyn.
»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti
arkihuoneessa.»
Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti
juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset
istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi
heti sisään likööriään:
»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva...
Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla... Voi, kukapa tietää,
vaikka tämä olisi lopun alkua!... Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin
tyytyväinen... Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän
lisäsi kuiskaten.
»Todellako?» sanoi Lot. »Milloin hän tuli?»
»Eilen... Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo... ja hän oli hyvin
ystävällinen, se minun täytyy sanoa... mutta, nähkääs... hän on
polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja
rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei
koskaan ole ollut uskonnollinen... Ja sitten nuo katoliset rukoukset,
ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä... kummallista, ettei Thérèse rouvan
polvet tule aivan jäykiksi: _minä_ en kestäisi sellaista, se on
varma... Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa,
mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä... ja luulenpa, että hän olisi
kernaasti jäänyt tänne viime yöksi... mutta seuranainen lupasi, siinä
tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme
heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut
koskaan sellaista taloon... Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo
seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!...
Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse
rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista:
hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen
pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset
täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa... Niin, minä
kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että
Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?'
Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä
häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään
nähdessään Thérèse rouvan jälleen... ehkäpä viimeistä kertaa!'...
Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu
kotimaahan!... Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot
herra...»
»Hughinko?»
»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota
englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo
nähdä heitä... Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra,
kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis
kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja _sellaiset_ kauniit
silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka
hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla...
Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo
kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet... Älkää
panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans
herra... älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon
Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela
mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole
epäilystä... No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran
kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse
rouvalle, että olette täällä...»
Vanha Anna tepsutteli pois, portaita ylös, ja Steyn kysyi:
»Oletteko jo päättäneet, mitä teette?»
»Emme», sanoi Lot.
»Me jäämme Mauritskadun varrelle kunnes talo on myöty», sanoi Elly.
»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa
olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot... Ehkäpä voin tehdä
sen ennenkuin muut tulevat...»
»Mistä on kysymys, Steyn?»
»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt
ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen
puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista
puhua... En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»
»Aiotko ottaa avioeron?» huudahti Lot.
»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun... Lot,
sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti
jäädessäni yhteen äitisi kanssa...»
»Minä tarkoitin...»
»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta
avioeroa... Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä...
no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit
naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli
talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin
aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut... En
toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää
Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne
häntä haluttaa... ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen
luonaan... Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän,
enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta
Hughille hän on kertonut kaikki...»
»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja
hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»
»Aivan niin... ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin
minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun
kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan
sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»
»Mutta, Steyn, et sinä voi heittää äitiä Hughin armoille!»
»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun
pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa
rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En
halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! _Antaa_ hänen tuhlata
ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne
ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä
sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt
kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön... Minä
lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle
samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen
ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan
sanoa... Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä
vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut
pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta
minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas
ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä
oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä
kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani
mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun
mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole
vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi.
Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki
hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin...
niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle
pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin... Ehkäpä tapaamme vielä
toisemme... jossakin... Älä itke, Lot, rakkaani!»
Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli
häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen
kättään:
»Kuulehan, Lot, rakas poikani... ole mies!...»
»Äiti parka!» sanoi Lot.
Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä; hän oli kovin liikutettu.
»Milloinka sinä lähdet?» hän kysyi Steyniltä.
»Huomenna.»
»Mihin aikaan?»
»Kello yhdeksältä... Parisiin.»
»Minä tulen saattamaan sinua...»
»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.
Hän suuteli Steyniä.
Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:
»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut
rukoukseensa että... Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja...
englantilainen veljenne!...»
»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä
jälleen...»
»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.
Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä
mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.
Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He
kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan
silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut
tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja
Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän
ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin
Ottilien rakkauden jäännös elämästä.
»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?...» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!... Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»
»Ei mikään, äiti, ei mikään...»
»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»
»En, äiti, en... Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta... Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen...»
Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset;
ne katsoivat äitiin ja veljeen... Äiti ei kiinnittänyt huomiota
pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt
itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan
verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja
solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi
kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa
kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli
yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin
oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän
tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen.
Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä
silmissään... Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta
astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei
ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta
äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota
hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja
hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli
häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti
uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle
olemassakaan... tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin
vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään...
Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään
niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen,
kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että
äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei
muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista
viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista
kolmesta miehestään... Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan
rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin?
Mitä merkitsi satatuhatta guldenia... Hughille? Ja kun nuo satatuhatta
olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka
sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli
terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti
rukasta... Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!...
»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.
Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin
silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto...
Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän
tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei
ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha
nainen, hermostunut vanha nainen... Kunpa olisi pitkä, hartias,
terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän
sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä
mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti
äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja
tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla
sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia
tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta!
Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt
kuin vanha, hermostunut akka!
»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»
»Ja Elly... on sinun näköisesi», sanoi Hugh.
»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin
väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.
Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa
herraa... ja Steyniä... ja Lot raukkaa...
Kello yläkerrassa soi äkkiä, kahdestikin: se kutsui seuranaista.
»Onko Thérèse täti ylhäällä?» kysyi Elly.
»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi
olla?...»
»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja
ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän
näkee aaveista, tiedättehän...?»
Mutta seuranainen hyökkäsi portaita alas, kasvot aivan kalpeina.
»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin...
telefonoimaan lääkärille...»
»Jääkää!» sanoi Lot, »minä menen.»
Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti,
Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.
»Odota täällä, Hugh», sanoi Ottilie.
Hän nyökkäsi.
Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen
hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä... Hän tuumi, että hänen
äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä... Kovin vähän hän jättäisi
jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.
Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle
oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.
Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat
auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui
ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti
istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut
mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi
hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa...
Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen
astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin,
joskin nuorempana...
Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme.
Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä
tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua,
ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan
nopeammin ja raskaammin... Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa
olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat
läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän
tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä
kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:
»Thérèse... Thérèse...»
»Niin, äiti...»
»Thérèse... Thérèse... rukoile...»
Hän risti itse kätensä.
Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän
rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin
hitaasti, mutta tyynesti... Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä...
Kello soi alhaalla.
»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»
Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei
oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun
hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse
oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja
kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen
tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei
kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan
tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi... Hän muisti vallan hyvin, että
Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut
synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat
Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt
Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta... Hän, äiti
ei tiennyt että Thérèse _tiesi:_ hän oli unohtanut, täydellisesti
unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut
houraillen tyttärensä sylissä... Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan,
hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka
hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä
tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen
lapsensa eivät sitä tienneet... Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa
sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia.
Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut
hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa
huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli
kärsinyt... Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei
kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä
tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi
miten oli rukoiltava, rukoili...
Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi
huokuen viimeisiä hengenvetokaan... Ottilien nyyhkytykset ja vanhan
rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta... Ulkona vesi
tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.