Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori
Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika,
hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle
Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet
tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin
arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi
yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä
neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää
asia salassa.
»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn.
»Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan... ja nyt vielä tämä
lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»
»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli
selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on
yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»
Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja
vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut
mennä yläkertaan.
»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle...
tohtori Roelofsz'ista.»
»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.
Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.
»Tuossa on Steyn», sanoi Harold alakuloisesti.
Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan
nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan
vaimonsa luo:
»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään.
»Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»
Ottilie suoristi vartaloaan:
»Entäs sitten?»
»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta
yllätän hänet kadulla?»
»Miksikä olisin kertonut sinulle, että Hugh tuli mukanani tänne?»
»Ja mitä varten hän tuli tänne?»
»Mitä se sinuun koskee? Kysy häneltä, jos tahdot tietää.»
»Aina kun hän ilmestyy, haluaa hän rahaa.»
»Hyvä, halutkoon rahaa. Vaan ei sinun rahojasi missään tapauksessa!...»
He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella
raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista.
Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn
ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin
toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika
niin pian tuli niitä hakemaan... Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä
ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:
»Frans, tohtori Roelofsz on kuollut!»
»Kuollutko?» toisti Steyn hämmästyneenä.
Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut
täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita
asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse
tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut
kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt
jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö
suurikin?... Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä
hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin
sisiliskon silmät...
Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli?
Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai
eikö?... He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli
puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen
kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään
huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi...
tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo
kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan
saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut
kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen
tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut
siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla
sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen,
neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota
vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli
tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa _mantri_ sen tiesi... Vaan ei
kukaan puhunut Siitä... tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän
mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn
tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi;
eikä Steyn ja Adèle tienneet, että _mantri_ Intiassa sen tiesi, että
Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa...
Mutta Ina tiesi _mantrista_ ja että siinä piili jotain, vaikkei hän
tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he
olisivat voineet tietää mitään... Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja
kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään...
Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin
kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä,
joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten
palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja
vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja
ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin
ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten
vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:
»Niin, Ottilie, sinun... sinun täytyy sanoa äidille että tohtori
Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta
mahdotonta on salata sitä häneltä... Ja mitä Takman kuolemaan tulee,
niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi
mitään!...»
Haroldin pehmeä ääni hälvensi kauhun ja sekasorron; ja Ottilie sanoi:
»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen
ylös ja koetan... Tahdon koettaa kertoa sen hänelle... Mutta jollen voi
sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä... siinä tapauksessa en
kerro sitä...»
Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei _tiennyt_ mitään.
Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta
sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori
oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan
ei tiennyt, että _hän_, yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen
veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja
kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta
ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.
Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa
hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa
sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin,
Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä
Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän
kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin
luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku
Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.
Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta
istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä... Oi, hän oli kovin
liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli,
ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut
häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia;
vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin
seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.
Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset,
sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:
»Vanha Takma on sairas.»
»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.
Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:
»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»
»Kyllä hän paranee jälleen...»
»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos...»
»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti...»
Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan...
Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie
myöskin; ja Inakin... Adèle Takma oli lähtenyt pois.
»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»
»En, kuka?»
»Tohtori Roelofsz.»
»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä... en ole nähnyt häntä
kahteen viime päivään.»
»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet
kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se
on kovin surullista mutta...»
Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa
sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo
käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:
»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien
korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily
kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.
»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman
tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain
tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys
kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän
istui vain suorana tuijottaen eteensä.
»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.
Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen
äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli,
kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut
Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi... Hän ei ollut puhunut... Hän
oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina,
auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa...
Ei, hän ei ollut koskaan puhunut... ja he olivat tulleet niin kovin
vanhoiksi... kenenkään tietämättä mitään... Ei kukaan tiennyt siitä,
ei yksikään hänen lapsistaan... Ihmiset olivat joskus juoruilleet,
ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki
lopussa... Kaikki katoaa, kaikki katoaa... Ei kukaan tiennyt siitä
mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän
oli vaatinut suuren palkan... mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä...
Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä
kädestä... Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen
lampun... Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten;
Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi
kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva
ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella
huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli
varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli
poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:
»Entäs... entäs herra Takma, Ottilie?»
»Mitä, äiti?...»
»Onko... onko hänkin sairas?»
Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen
selällään...
»Äiti, äiti, mikä sinun on?»
»Onko hän sairas... vai onko hänkin...?»
»Sairasko? Niin, sairas hän on, äiti...»
Ottilie ei lopettanut lausettaan.
Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi
seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti
nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja
viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan...
»Äiti, äiti, mikä sinun on?»
Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.
»Tuossa... _tuo-tuossa_!» hän änkytti. »_Tuossa_!»
Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta
hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten,
ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti... Ottilie soitti kelloa
kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului
hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika,
hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös.
Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin,
ettei se ollut tarpeen...
Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen
seisoessaan siinä... Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin
hitaasti...
Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää
huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä
tajunnassaan, hän sanoi:
»Makuulle!... Makuulle!...»
Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat
hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet
pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen
sydämensä oli nähnyt ja... hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile
— mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään
muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut...