»Oi rakas rouva!» sanoi vanha Anna huoaten. »Emmehän me voi pitää sitä
aina vanhalta rouvalta salassa!»
Hän mutisi ja murahteli ja kohottaen molemmat kätensä ilmaan hän
kantoi kissan keittiöön, sillä käytävä oli ilmankin kyllin täynnä:
Ina d'Herbourg oli saapunut tyttärensä, Lily van Welyn ja kahden
lapsenvaunun kera; toista vaunua työnsi pikku äiti ja toista
hoitajatar; ja Lily ja hoitajatar työnsivät nyt vaunut arkihuoneeseen,
missä Anna oli virittänyt tulen takkaan sukulaisten iloksi; ja sillä
välin kuin Lily ja hoitajatar hommailivat lasten kanssa, jutteli Ina
vanhan Annan kera vanhan herran kuolemasta, ja Anna vakuutti, ettei
hänen emännällään ollut siitä vähintäkään aavistusta, mutta kaikesta
huolimatta sitä ei voitu ikuisesti pitää salassa...
»Oi, noita kultaisia, miten suloisia he ovat!» sanoi Anna lyöden
kätensä yhteen. »Ja miten iloiseksi vanha rouva tulee, kun hän saa
nähdä Lily rouvan pienokaiset! Minä menen sanomaan vanhalle rouvalle...»
»Lily», sanoi Ina, »mene edeltä Stefjen kanssa; minä tuon myöhemmin
pikku Nettan.»
Lily nosti lapsen vaunuista. Lapsi vikisi hiukan; ja pieni
liinatukkainen äiti, naurahtaen hyvin nuorekkaan äidillisesti, kantoi
lapsen yläkertaan Anna piteli ovea auki, ja vanha rouva katseli ulos
ikkunasta. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, joka oli
kuin valtaistuin, tyyny selkänsä takana. Talvisen aamupäivän valossa,
joka tunkeutui sisään punaisten ikkunaverhojen läpi, hän näytti
entistään hauraammalta; ja hänen kasvonsa, joita kirkasti odottava
hymyily, olivat kuin valkeaa porsliinia, mutta ne häämöittivät niin
epäselvästi peruukin mustan hiusrajan ja pienen pitsimyssyn alta, ettei
hän näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän maailmaan. Väljä, musta puku
laskeutui pehmeästi alas kätkien hänet kokonaan laskoksiinsa; ja kun
Lily nyt astui huoneeseen lapsensa kera, kohotti vanha rouva sylistään
vapisevat, puolisormikkaihin verhotut kätensä tikkumaisine sormineen,
kohotti ne jäykkään hyväily- ja tervehdys-asentoon. Särkynyt ääni,
jossa yhä tuntui pehmeä intialainen korostus, lausui:
»Lapsi, mikä soma ajatus, että vihdoinkin toit pikku pojan mukanasi...
Soma ajatus... Soma ajatus tosiaankin... Annahan minun katsella... Oi,
miten suloinen lapsi!»
Lily polvistui matolle, jotta iso-iso-isoäitivoisi hyvin nähdä
lapsen, ja piti koholla pienokaista, joka hätkähti hiukan nähdessään
kurttuiset, aavemaiset kasvot punertavassa hämäryydessä; mutta pikku
äiti sai lapsen rauhoitetuksi, jotta se ei itkenyt, vaan tuijotti
eteensä.
»Niin, isomummi», sanoi Lily, »tämä on sinun
lapsen-lapsen-lapsenlapsesi.»
»Niin, niin», sanoi vanha rouva, jonka kädet yhä vapisivat ilmassa
hyväilevästi hapuillen, »minä olen iso-iso-isoäiti...»
»Ja Netta on alhaalla: toin hänetkin mukanani.»
»Oi, pikku tyttösi!... Onko hänkin täällä?»
»On, tahtoisitko nähdä hänetkin samalla kertaa?»
»Kyllä, tahdon nähdä kumpaisetkin... Molemmat yhdessä, yhdessä...»
Pikku poika katseli ihmettelevän vakavasti ryppyisiä kasvoja,
silmissään miettivä ja hämmästynyt ilme, mutta hän ei huutanut; ja
silloinkin, kun laiha, puikkomainen sormi hyväili hänen poskeaan,
Lily sai hänet rauhoitetuksi, jotta hän ei itkenyt. Huomio kääntyi
myös toisaalle, kun Ina tuli ylös Netta käsivarrellaan: siinä oli
pieni valkea mytty, vaaleanpunaisine kasvoineen, sinisine silmineen
ja kosteine, natustavine huulineen; ja Lily, joka pelkäsi pikku
pojan rupeavan huutamaan, antoi hänet hoitajattarelle, oven suussa:
onneksi kylläkin, sillä heti sen jälkeen lapsi alkoi kirkua, suuresti
säikähtyneenä niin vanhan ihmisen näystä. Mutta pieni valkea
mytty vaaleanpunaisine kasvoineen ja sinisine silmineen natusteli
tyytyväisenä kosteita huuliaan ja käyttäytyi vieläkin paremmin kuin
Stefje, hän käyttäytyi tosiaankin niin hyvin, että vanha rouva uskalsi
hetkeksi ottaa hänet syliinsä, joskin Lily seisoi vieressä ja varalta
piti kättään lapsen alla.
»Kylläpä oli hauska, kultaseni», sanoi vanha rouva, »kun sain nähdä
lapsen-lapsen-lapsenlapseni. Niin, Stefje on sievä pikku mies... ja
Netta on oikein suloinen, Netta on oikein suloinen...»
Oli jo aika sanoa hyvästi; ja Lily kantoi pois pienen valkoisen mytyn
sanoen nauraen, kuin nuori äiti ainakin, että lasten oli mentävä
kotiin. Ina kävi istumaan.
»Olen oikein iloinen», sanoi vanha rouva toistamiseen, »että sain nähdä
nuo pienokaiset. Sillä olen viime aikoina ollut kovin alakuloisella
mielellä. Siitä on varmaankin jo kymmenen päivää, kun herra Takma kävi
viimeksi täällä.»
»Ei, isoäiti, ei siitä ole niin pitkä aika.»
»Miten kauan on hän sitten ollut sairas?»
»Kuusi päivää, ehkäpä seitsemän.»
»Minä luulin kokonaista kymmenen päivää. Ja tohtori Roelofszkin käy
niin harvoin täällä... Niin, tuo tuoli ikkunan luona on ollut tyhjänä
koko viikon... Minä luulin kymmenen päivää... On kylmä, raaka ilma,
eikö totta?... En tunne sitä täällä sisällä... Mutta vaikka ilma
parantuisikin... niin kestää kovin kauan... ei herra Takma tule enää
tänä talvena täällä käymään!...»
Hänen kuivat vanhat silmänsä eivät kyyneltyneet, mutta hänen murtunut
äänensä itki. Ina ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei tahtonut vielä
lähteä pois. Hän oli tullut lasten kanssa toivoen kuulevansa ehkä
jotain isoäidin luona... Hän ei vieläkään tiennyt mitään. Hän ei
vieläkään tiennyt mitään; ja kuitenkin oli niin paljon, mistä olisi
pitänyt saada tietoa. Ensinkin tuo suuri Asia, joka oli tapahtunut
kuusikymmentä vuotta sitten: isoäiti tiesi sen varmaan, mutta hän ei
uskaltanut, hän ei uskaltanut ruveta kysymään sitä häneltä peläten
vetävänsä itse Menneisyyden esille. Jos todellakin jotain oli
tapahtunut, niin vanha rouva voisi tulla sairaaksi, Ina voisi aiheuttaa
hänen kuolemansa... Ei, hän toivoi tapaavansa täällä tänään jonkun,
jonka kanssa hän voisi keskustella alhaalla arkihuoneessa, sillä oli
muutakin, josta piti saada selko: miten paljon Elly oli perinyt;
ja oliko Ottilie täti myöskin saanut osansa... Kaikki tuo oli yhä
epätietoista: hän ei voinut päästä asioiden pohjaan saakka; siitä oli
otettava selko tänään... Niinpä hän istui kaikessa rauhassa paikallaan;
ja vanha rouva, joka ei kernaasti jäänyt yksin, oli mielissään, kun Ina
silloin tällöin teki jonkun huomautuksen. Mutta kun kesti kovin kauan
ennenkuin muita kuului tulevaksi, nousi Ina ylös, sanoi hyvästi, läksi
alas, jutteli hetken aikaa Annan kanssa eikä sittenkään vielä lähtenyt,
vaan istahti arkihuoneeseen sanoen:
»Istukaa tekin, Anna.»
Ja vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin syrjälle; ja
he juttelivat vanhasta herrasta:
»Elly rouva on nyt hyvissä varoissa», sanoi Ina. »Tiedättekö miten
paljon vanha herra jätti jälkeensä?»
Mutta Anna ei tiennyt mitään, hän arveli vain — ja sanoikin sen iskien
silmää — että Ottilie rouvakin saisi varmaan myös jotain. Samassa kello
soi; ja Stefanie de Laders tepsutteli hyvin hermostuneena sisään.
»Eikö äiti vieläkään tiedä?» hän kuiskasi, kun Anna oli vetäytynyt
keittiöön.
»Ei», sanoi Ina, »isoäiti ei tiedä, mutta hän katselee kovin
surullisena herra Takman tyhjää tuolia.»
»Eikö kukaan ole hänen luonaan?»
»Ei, vain seuranainen.»
»Minulla on suuria uutisia», sanoi Stefanie.
Ina heristi korviaan; koko hänen olentonsa vapisi.
»Millaisia, täti?»
»Ajattelehan, sain kirjeen Thérèseltä...»
»Täti Thérèseltäkö Parisista?...»
»Niin, täti van der Staffilta. Hän tulee Haagiin. Hän kirjoittaa, että
hän tunsi äkkiä niin omituista levottomuutta kesken rukouksiaan —
kyllähän me tunnemme katolilaiset rukoilijat! — ikäänkuin jokin olisi
pakottanut hänet lähtemään Haagiin äidin luo. Hän ei ole tavannut äitiä
moneen vuoteen. Hän ei ole käynyt Haagissa vuosikausiin, mikä ei ole
lainkaan sopivaa... Mitä varten hän nyt tulee tänne vain häiritsemään
paavillisuudellaan äitiä, joka on niin vanha!»
Sepä vasta oli suuri uutinen, ja Inan tavallisesti niin väsyneet silmät
alkoivat loistaa.
»Mitä! Tuleeko Thérèse täti tänne?»
Sepä vasta oli tärkeä uutinen.
»Voisikohan hän ehkä tietää jotain?» kysyi Ina.
»Mistä?»
»No, tuosta asiasta — tiedäthän — josta me juttelimme vastikään: mitä
isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta... ja Daan setä...»
Stefanie täti teki vastahakoisen liikkeen kädellään.
»En minä tiedä... tietääkö Thérèse täti siitä mitään. Mutta sen minä
tiedän, Ina, että tahdon pitää sieluni erillään synnistä ja likaisista
asioista, jotka ovat tapahtuneet ehkä menneisyydessä. Kylliksi vaikeaa
on varjella sieluaan nykyäänkin. Ei, kultaseni, minä en tahdo kuulla
siitä sen enempää.»
Hän sulki helmimäiset linnunsilmänsä ja nyökäytti linnunpäätään, kunnes
hänen pieni vanhanaikuinen hattunsa joutui kallelleen; ja hän miltei
kompastui kissaan kiiruhtaessaan portaita ylös äitinsä luo.
Ina oli kahdenvaiheilla. Hän meni keittiöön. Anna sanoi:
»Oi, tekö se olette, rouva? Jäättekö vielä hetkiseksi?»
»Jään kyllä... Ottilie rouva voi tulla pian... Tahtoisin puhua hänen
kanssaan.»
Hyvinkin luultavaa oli, arveli Anna, että Ottilie rouva tulisi tänään.
Mutta kun ovikello soi, niin hän kurkisti ulos ikkunasta ja huudahti:
»Ei, tuolta tuleekin herra Daan...» Daan Dercksz pisti papukaijamaiset
kasvonsa arkihuoneen ovesta sisään ja sanoi hermostuneesti, nähdessään
Inan:
»Minulla on ikäviä uutisia!»
»Ikäviäkö uutisia?» huudahti Ina heristäen taaskin korviaan. »Mitä on
tapahtunut, setä?»
»Tohtori Roelofsz on kuollut.»
»Ei suinkaan!»
»Onpa niinkin», sanoi Daan setä Inalle, joka tuijotti häneen
kauhuissaan, ja Annalle, joka seisoi siinä kissa hameensa liepeissä.
»Tohtori Roelofsz on kuollut. Halvaus... He lähettivät ensin, minua
hakemaan, koska matkailijakotini on lähinnä... Näyttääpä siltä kuin
Takman kuolema olisi koskenut häneen kovin.»
»Se on hirveää», sanoi Ina. »Miten voimme kertoa siitä isoäidille? Se
vasta on kova isku hänelle. Eikä hän tiedä edes sitäkään, että herra
Takma on kuollut...»
»Niin, kovin vaikeaa se on... Olen lähettänyt sanan isällesi ja odotan
häntä tänne joka hetki; sittenhän voimme keskustella, mitä on tehtävä
ja sanottava. Ehkäpä joku muukin tulee tänne tänään...»
»Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!» huokasi Anna.
Hän tarkasteli uunia, joka paloi huonosti, ja ajatellen, että
arkihuonetta ehkä tänään tarvittaisiin hyvinkin paljon, hän ravisteli
tuhkasäiliötä: tuli alkoi hehkua kiille-ikkunoiden takana.
»Voi sentään!» huudahti Ina. »Isoäiti ei jaksa elää kauankaan heidän
jälkeensä... Setä, tiedätkö, että Thérèse täti on tulossa Haagiin?
Stefanie täti sai kirjeen... Oi, jospa hän vain tulisi ajoissa
nähdäkseen vielä isoäidin!... Voi, mikä hirveä talvi!... Ja isä kulta
näyttää niin alakuloiselta... Setä», hän sanoi — Anna oli mennyt
keittiöön valittaen ja murahdellen ja kompastuen kissaansa — »setä,
sanohan: _Miksikä_ isä kulta on ollut niin alakuloinen aina siitä
saakka kun tulit Hollantiin?»
»Siitä saakkako kun minä tulin Hollantiin?»
»Niin, setä. Jokin erikoinen asia sai sinut matkustamaan Hollantiin...
jokin asia, joka on tehnyt isän niin hirveän alakuloiseksi.»
»En minä tiedä, rakkaani, en tiedä...»
»Kyllä, kyllä sinä tiedät... En kysy uteliaisuudesta, kysyn sitä isän
vuoksi... auttaakseni häntä... lohduttaakseni häntä... jos hänellä on
huolia... Varmaankin jokin liikeasia...»
»Ei, kultaseni, ei mikään liikeasia ole kysymyksessä...»
»Mikä sitten, mitä se on?»
»Ei mitään, kultaseni, ei yhtään mitään.»
»Ei. Daan setä, jotain siinä on.»
»Mutta miksikä et kysy isältäsi?»
»Isä ei suostu sanomaan.»
»Miksikä minä sitten puhuisin siitä?» huudahti Daan Dercksz, joka
osasi nyt olla varuillaan, kun Ina siten oli puhunut suunsa viereen.
»Miksikä _minä_ puhuisin siitä, Ina? Voihan olla, että on jotain...
liikeasioita, niinkuin sanot... vaan ei mitään vaarallista. Älä huoli
olla levoton: ei ole mitään syytä huoleen.»
Hän oli loukkaantuvinaan päästäkseen siten eroon tästä jutusta
arvellen, että Ina liiaksi uteli liikeasioita, ja raapi niskaansa.
Inan silmissä oli niiden tavallinen väsynyt ilme: »Setä, toisten
ihmisten raha-asiat eivät huvita minua vähääkään... Kysymykseni johtui
vain siitä... että rakastan isääni.»
»Sinä olet hyvä tytär, sen me kaikki tiedämme... Kas, tuossa hän
tuleekin: kello soi!»
Ja ennenkuin Anna ennätti avaamaan ovea, oli Daan päästänyt Harold
Dercksz'in sisään.
»Tarkoitatko, että tohtori Roelofsz on kuollut?» kysyi Harold.
Hän oli saanut Daanin kirjeen sen jälkeen kuin Ina oli lähtenyt
hakemaan Lilyn lapsia heidän iso-iso-iso-äitinsä luo.
»Niin», sanoi Daan, »hän on kuollut.» Harold Dercksz vaipui tuolille ja
hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta.
»Isä, oletko sairas?» huudahti Ina.
»En, lapseni, minulla on vain tavallista enemmän tuskia... Ei se tee
mitään, ei yhtään mitään... Onko tohtori Roelofsz todellakin kuollut?»
Hän näki silmiensä edessä tuon onnettoman rankkasateisen yön: näki
itsensä pienenä kolmentoista-vuotiaana poikana, näki noiden kolmen
muodostaman ryhmän kantavan ruumista ja kuuli äitinsä huutavan:
»Oi, hyvä Jumala, ei, ei jokeen!»
Seuraavana päivänä tohtori Roelofsz oli tutkinut isän ruumista ja
todennut, että kuolemansyynä oli hukkuminen.
»Onko tohtori Roelofsz kuollut?» toisti hän jälleen.
»Tietääkö äiti sen?»
»Ei vielä», sanoi Daan Dercksz. »Harold, sinun pitää sanoa se hänelle.»
»Minunko?» sanoi Harold Dercksz hätkähtäen. »Minunko? En voi sitä
tehdä... Sehän tappaisi äidin... Enkä minä _voi_ ottaa äitiäni
hengiltä...»
Ja hän tuijotti eteensä.
Hän näki Sen taaskin edessään...
Se kulki aavemaisena, sumuhuntujen verhoamana, kulki hitain, hitain
askelin; lehdet kahisivat; ja aaveet puiden takana uhkasivat estää Sen
kulkua... Jos äiti kuolisi, silloin tuo kummitus vaipuisi pohjattomaan
kuiluun...
»En _voi_ ottaa äitiäni hengiltä!» Harold Dercksz toisti; ja hänen
kiusaantuneille kasvoilleen levisi tuskallinen ilme.
Hän väänteli kouristuksentapaisesti käsiään... »Jonkun on se
sanottava», sanoi Ina Annalle, joka seisoi hänen vieressään mutisten ja
puhuen itsekseen aivan poissa suunniltaan.
Mutta kello soi taaskin. Hän meni avaamaan. Tulija oli Anton: oli juuri
se viikon päivä, jolloin hän kävi äitiään tervehtimässä.
»Onko kukaan äidin luona?»
»Stefanie täti», sanoi Ina.
»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi huomaten yleisen hämmennyksen.
»Tohtori Roelofsz on kuollut.»
»Kuollutko?»
Daan Dercksz kertoi hänelle tapahtuman muutamin sanoin.
»Kaikkien meidän on kuoltava», hän mutisi. »Mutta se on kova isku
äidille.»
»Me keskustelimme juuri, setä, kenenkä tulisi ilmoittaa se hänelle»,
sanoi Ina. »Tahtoisitko _sinä_ sen tehdä?»
»En kernaasti», sanoi Anton Dercksz äreästi.
Ei, he saisivat keskenään sopia siitä: hän ei ollut oikea henkilö
välittämään ikäviä asioita, jotka eivät liikuttaneet häntä. Mitä koko
asia koski häneen! Hän kävi kerran viikossa tervehtimässä äitiään: se
oli hänen pojallinen velvollisuutensa. Muuten hän välitti viis heistä
kaikista!... Ilmankin Stefanie oli viime aikoina kiusannut häntä
aivan liiaksi, koettaen kehottaa häntä testamenteeraamaan rahansa
kummilapselleen, van Welyn pikku Nettalle; mutta hän ei aikonut
tehdä mitään sellaista: mielemmin hän heittäisi rahansa katuojaan.
Haroldin ja Daanin kanssa, joilla oli yhteiset liikeasiansa Intiassa
ja jotka sen johdosta olivat läheisiä ystäviä, ei hänellä ollut
koskaan ollut mitään tekemistä: he olivat aivan vieraita hänelle.
Inaa hän ei voinut sietää, varsinkaan sen jälkeen, kun d'Herbourg oli
auttanut hänet pälkähästä, johon hän oli joutunut pienen pesijätytön
vuoksi. Hän ei välittänyt vähääkään koko joukosta. Hän tahtoi vain
istua kotona polttaen piippuaan ja lukea ja kuvailla mielessään
hauskoja, kiihottavia tapahtumia, jotka olivat sattuneet joskus
muinaisuudessa... Mutta siitä ei kellään ollut aavistustakaan. Ne
olivat hänen salattuja puutarhojaan; siellä hän istui yksin, savuun
kietoutuneena, joka täytti hänen huoneensa, nauttien ja hekumoiden
salaisista ylellisyyksistä. Koska hän oli tullut niin vanhaksi, että
hän joskus saattoi antaa myöten kiusaukselle ja tehdä itsensä syypääksi
sellaisiin ajattelemattomiin tekoihin kuin tuo pesijätytön juttu oli,
niin hän tahtoi kernaammin olla alallaan savupilviensä keskellä ja
loihtia silmiensä eteen nuo salaiset puutarhat, joiden portteja hän
ei koskaan avannut ja jonne ei kukaan vieras voinut seurata häntä. Ja
niin hän naureskeli salaisen tyytyväisenä kaivautuen yhä enemmän omiin
ajatuksiinsa mitä vanhemmaksi hän tuli; mutta ääneensä hän ei sanonut
muuta kuin toisti vain entiset sanansa:
»En haluaisi kernaasti... Se on kovin surullista... Eikö kukaan muu ole
ylhäällä paitsi Stefanie? Siinä tapauksessa minäkin voin mennä sinne,
Anna...»
Hän alkoi kiivetä portaita ylös...
Tiesiköhän Anton setä mitään, tuumi Ina yhä kiihkeän uteliaana. Hän
oli aina niin äreä, itseensäsulkeutunut; varmaankin hän piti tietonsa
ominaan. Menisiköhän hän kysymään häneltä? Ja sillä välin kuin hänen
isänsä, istuen tuskissaan tuolillaan, yhä neuvotteli Daan sedän kanssa,
kenenkä heistä olisi kerrottava vanhalle rouvalle, että tohtori
Roelofsz oli kuollut, Ina kiiruhti Anton sedän jälkeen — Anna oli
vetäytynyt taas keittiöön — ja kuiskasi:
»Sanohan, setä? Mitä on tapahtunut?»
»Tapahtunut? Milloin?» kysyi Anton.
»Kuusikymmentä vuotta sitten... Sinä olit silloin viidentoista-vuotias
poika... Jotain tapahtui silloin...»
Anton Dercksz katsoi häneen hämmästyneenä:
»Mistä sinä puhut?» hän kysyi.
»Jotakin tapahtui», toisti Ina. »Sinun täytyy muistaa. Jotakin, jota
isä ja Daan setä tietävät, jotakin, jota isä on aina tiennyt, ja jonka
vuoksi Daan setä tuli Hollantiin...»
»Kuusikymmentä vuotta sitten?» sanoi Anton Dercksz.
Anton katsoi Inaa silmiin. Inan äkillinen kysymys oli antanut niin
kovan iskun hänen aivoilleen, jotka aina vain pyörivät hänen itsensä
ympärillä, että hän äkkiä näki edessään menneisyyden, kuudenkymmen
vuoden takaa, ja muisti aina olettaneensa, että jotakin oli ollut
olemassa hänen äitinsä ja Takman välillä, jotain, jota he salasivat
toisilta. Hän oli tuntenut sen joka kerta kun hän kerran viikossa
lähestyi kauhun vallassa ja epäröiden äitiään ja näki vanhan Takman
istuvan häntä vastassa, kohoavan hermostuneesti pystyyn, heittävän
niskojaan ja ikäänkuin kuulostavan jotakin... Kuusikymmentä vuotta
sitten?... Jotakin oli aivan varmaan tapahtunut silloin. Ja
hetkellisessä selvänäköisyydessään hän miltei näki tuon tapahtuman,
arvasi sen läsnäolon, paljasti isänsä kuoleman kuusikymmentä vuotta
sitten, vaistomaisesti aavisti totuuden herkällä vaistollansa — sitä
kesti vain silmänräpäyksen ajan — mikä on ominaista vanhalle miehelle,
joka, niin turmeltunut kuin hän olikin, oli terästänyt henkisiä
voimiaan ja usein arvannut oikein menneitä asioita.
»Kuusikymmentä vuotta sitten?» hän toisti katsoen Inaan vetisine
silmineen. »Ja mitä se olisi voinut olla?»
»Etkö sinä muista?»
Ina oli aivan mieletön uteliaisuudesta; hänen silmänsä kaivautuivat
Antonin silmiin. Tämä tuskin tunsi häntä nähdessään hänet tällaisena,
ilman tavallista väsynyttä ilmettään; hän ei voinut sietää Inaa ja hän
vihasi d'Herbourgia, ja niinpä hän sanoi:
»Mitäpä minä muistaisin? No, jos oikein ponnistan ajatuksiani, niin
muistan ehkä jotain... Olet oikeassa: olin silloin viidentoista-vuotias
poika...»
»Muistatko» — Ina kääntyi ja katsoi alas käytävään ja arkihuoneen
avonaisesta ovesta sisään, missä hän näki isänsä kumaraisen selän —
»muistatko ... isoäidin _baboen?»_
»Tietysti», sanoi Anton Dercksz, »hänet minä kyllä muistan.»
»Ma-Boetenin?»
»Se oli hänen nimensä, sen tiedän.»
»Tiesikö hän mitään?»
»Tiesikö hän mitään? Luultavasti, luultavasti... Kyllä minä luulen,
että hän tiesi...»
»Mitä se oli, setä? Isä on niin masentunut: en kysy uteliaisuudesta...»
Anton irvisteli. Ei hän tiennyt; hän oli vain arvannut jotakin tuona
lyhyenä hetkenä, ja oli epäillyt aina, että hänen äitinsä ja Takman
välillä oli tapahtunut jotain, jota he yhdessä salasivat odottaessaan,
odottaessaan. Mutta hän irvisteli mielihyvästä, koska Ina halusi sitä
tietää ja koska hän ei saisi sitä tietää, ei ainakaan hänen kauttaan,
miten paljon hän kuvittelikin hänen tietävän. Hän irvisteli sanoessaan:
»Rakkaani, on asioita, joita on parasta olla tietämättä. Ei ole hyvä
tietää kaikkea, mikä tapahtui... kuusikymmentä vuotta sitten...»
Ja hän jätti hänet, astui hitaasti portaita ylös tuumien, että Harold
ja Daan tiesivät, mikä tuo salaisuus oli, tuo salaisuus, jota äiti ja
Takma olivat vuosikausia säilyttäneet... Tohtorikin oli sen tiennyt,
kaikesta päättäen... Tohtori oli kuollut, mutta äiti ei tiennyt sitä
vielä... ja äiti säilytti nyt yksin tuon salaisuuden... Mutta Harold
tiesi, mitä se oli, ja Daankin tiesi, mitä se oli... ja Ina koetti
ottaa siitä selkoa...
Hän irvisteli portaitten yläpäässä ennenkuin hän astui äitinsä
huoneeseen ja kuuli Stefanien hyvästelevän äänen sisältä.
»_Minä_», tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta.
Niin kauan kuin he vain antavat _minun_ olla rauhassa piippuineni ja
kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta... vaikkapa käynkin kerta
viikossa äitiäni tervehtimässä... Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän
teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä
myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa... mutta _minun_
asiani se _ei_ ole.»
Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja
hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen
luokseen kauhun vallassa...