He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly,
väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta.
Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti
huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä
kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin
ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen
itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin
hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.
»Neidillä on ollut niin kovin paljon puuhaa», sanoi Door; ja Keetje
vahvisti toisen sanat; ja yhdessä Ellyn kanssa he kantoivat hänet
sisään.
»Voin jo paremmin, rakkaani, ei se merkitse mitään. Mennään
ruokasaliin. Te tahdotte varmaan kernaasti jotain syödä.»
Adèle täti nyyhkytti yhä, niin rasittunut kuin hän oli, mutta hän
pakottautui jälleen tyyneksi. Istuessaan päivällispöydässä hän huomasi,
että Lot ja Elly eivät olleet sopusoinnussa keskenään.
»Haudattiinko isoisä eilen?» kysyi Elly.
»Haudattiin, kultaseni. Tohtori Thielens ei sallinut lykätä hautajaisia
tuonnemmaksi.»
»Silloinhan meidän oli aivan turha tulla kotiin», sanoi Lot
hermostuneesti.
Hänen huulensa vapisivat ja hänen tavallisesti niin ystävällisillä,
punaisilla ja valkoisilla kasvoillaan oli kova ilme.
»Me sähkötimme teille ja kutsuimme teidät kotiin», sanoi Adèle täti
yhä hiljaa itkien, »sillä Ellyllä tulee olemaan täällä asioita
selvitettävänä...»
»Ehkäpä olisin voinut tulla yksin kotiin», sanoi Elly, »noiden asioiden
vuoksi...»
»Steyn on testamentin toimeenpanija», sanoi Adèle täti ystävällisesti,
»ja hän arveli...»
»Steynkö?» kysyi Elly. »Miksikä ei Lot?»
»Vanha herra on määrännyt siten, rakkaani... Onhan hän äidin mies...
äiti saa myös periä... yhdessä teidän kanssanne...»
»Äitikö?» kysyi Lot.
»Niin», sanoi Adèle täti hiukan hämillään.
He käsittivät mistä oli kysymys, eivätkä tiedustelleet sen enempää,
mutta selvästi saattoi huomata, etteivät he olleet sovinnossa
keskenään; he näyttivät sekä väsyneiltä että ynseiltä.
»Äiti tulee illalla tervehtimään teitä», sanoi Adèle täti.
Elly pudisti päätään:
»Olen kuolemanväsynyt», sanoi hän. »En jaksa ottaa äitiä vastaan tänä
iltana. Menen levolle, täti.»
»_Minä_ otan äidin vastaan», sanoi Lot. Elly nousi äkisti ja meni
yläkertaan. Adèle täti seurasi hänen mukanaan; ja Lot meni toiseen
huoneeseen vaihtamaan pukua. Portaissa Elly alkoi itkeä. »Vanha isoisä
raukka!» hän nyyhkytti; ja hänen äänensä katkesi.
He saapuivat makuuhuoneeseen Adèle täti auttoi Ellyä riisuutumaan.
»Oletko kovin väsynyt, kultaseni?»
Elly nyökkäsi päätään.
»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova
piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt... Sanohan, kultaseni, oletko
onnellinen, olethan toki?»
Elly hymyili heikosti:
»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti... Mutta jollen ole
onnellinen, niin on se oma syyni.»
Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita
kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle,
ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.
Elly riisuutui ja meni vuoteeseen.
»Jätän sinut nyt yksin, kultaseni...»
Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä
naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:
»Jää vielä hetkeksi, täti kulta... kunnes äiti tulee.»
»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole
pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman
tytär, tiedäthän sen...»
»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen
vain väsynyt, hyvin väsynyt ... siksi että kaikki, mihin me ryhdymme...
tuntuu niin turhalta...»
»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen... väsynyt,
loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!...»
»Mitä?»
»Ei, kultaseni, en uskalla.»
»Mutta mistä on kysymys?»
»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä
myöhemmin... Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti... Aivan oikein,
kuulen Steyninkin äänen... Minun täytyy mennä alas, kultaseni...»
Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti
alhaalla taas itkuun...
»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun
sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa...»
Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus,
josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian
raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko
puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän
sanoi:
»Steyn, Steyn... Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin
puhua hiukan teidän kanssanne... jos sallitte...»
»Tietysti», sanoi Steyn.
He poistuivat huoneesta.
»Ylhäälläkö?» kysyi Steyn.
»Niin», sanoi Adèle täti, »vanhan herran huoneessa.»
Hän vei Steynin sinne: huone oli kylmä, mutta hän sytytti kaasun.
»Steyn», sanoi hän, »olen pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Järjestin
hiukan näitä papereita, ne olivat niin hirveän sotkuiset. Ja lattialla
oli... kirje, revitty kirje: viimeinen... jonka vanha herra aikoi
repiä rikki... En tiedä, miten se kävi, Steyn mutta tahtomattani ja
tietämättäni minä... minä luin tuon kirjeen... antaisin kaiken maailman
rikkaudet jos voisin saada sitä tekemättömäksi. En voi yksin kantaa
sitä, aivan yksin. Se tekee minut hulluksi... minua niin pelottaa...
olen aivan hermostunut... Katsokaahan, tässä on kirje. En tiedä teenkö
oikein. Ehkä olisi ollut parasta repiä se rikki... Ainakin se oli
vanhan herran toivomus...»
Hän antoi nuo neljä palasta Steynille.
»Mutta sittenhän on parasta», sanoi Steyn, »että minä revin kirjeen
rikki... enkä lue sitä...»
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin repiäkseen sen rikki. Mutta toinen esti
häntä:
»Ja antaisitte minun... kantaa yksin... aivan yksin... tuota
salaisuutta! Ei, ei, lukekaa, herran nimessä... _minun_ tähteni,
Steyn... jotta tekin sen tietäisitte... Lukekaa...»
Steyn luki kirjeen.
Hiljaisuus täytti huoneen: kylmä, yksinäinen, talvinen hiljaisuus,
jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun lekotusta. Rikkirevityn
kellastuneen kirjeen kalvenneista kirjaimista huokui vihaa, intohimoa,
mieletöntä riemua, hurjaa rakkaudentuskaa ja omantuunonvaivoja verisen
yön takia Intian vuoristossa, rankkasateen virratessa maahan. Tuo
kaikki ei liikuttanut millään tavalla noita kahta ihmistä; he olivat
vieraat kaikelle sille; ja sittenkin tuo hirveä asia, joka kulki heidän
silmiensä ohitse, raateli heidän ruumistaan, sieluaan, elämäänsä. Se
saattoi heidät hätkähtämään, miettimään, katsomaan toisiaan vavisten
silmiin, niin vieraat kuin he olivatkin koko tälle asialle, joka kulki
heidän ohitseen...
»Se on hirveää», sanoi Steyn. »Eikä kellään ole siitä aavistusta?...»
»Ei», sanoi Adèle täti, »ei kukaan tiedä sitä paitsi te ja minä...»
Mutta Steyn ei tyytynyt siihen:
»Meidän ei olisi pitänyt lukea tätä kirjettä», hän sanoi.
»En tiedä, miten tulin sitä tehneeksi», sanoi Adèle täti. »Jokin
pakotti minut lukemaan, en tiedä itsekään mikä. En ole luonnostani
utelias. Otin nuo palaset käteeni repiäkseni ne vieläkin pienemmiksi
kappaleiksi. Revin nuo kaksi palasta neljäksi...»
Koneellisesti Steyn repi neljä palasta kahdeksaksi.
»Mitä te teette?» kysyi Adèle täti.
»Hävitän kirjeen», sanoi Steyn.
»Ettekö sallisi Lot'n...?»
»Ei, ei», sanoi Steyn, »mitä se liikuttaa Lot'ta? Kas niin!...»
Hän repi kirjeen aivan pieniksi palasiksi ja heitti ne paperikoriin.
Hänen silmissään väikkyivät punaisina nuo kaukaiset intohimot, jotka
hänelle itselleen olivat aivan vieraat; ne leimusivat hänen edessään;
ja sittenkin hän näki selvästi huoneen, tuon kylmän ja hiljaisen
huoneen, joka oli jäänyt vanhan herran jäljiltä ja jossa ei kuulunut
muuta ääntä kuin kaasun huminaa.
»Niin», sanoi Adèle täti, »ehkäpä on parasta, ettei kukaan muu sitä
tiedä... paitsi me kaksi... Oi, Steyn, mikä vapauttava tunne... että
tekin sen tiedätte, että tekin sen tiedätte!... Oi, miten hirveä elämä
on, kun sellaista voi tapahtua!»
Adèle täti väänteli käsiään, pudisti päätään puolelta toiselle.
»Tulkaa», sanoi Steyn; ja hänen voimakas vartalonsa vapisi. »Lähdetään
pois...»
Adèle täti sammutti vapisevin käsin kaasun.
He läksivät alakertaan.
Pimeä huone jäi kylmäksi ja hiljaiseksi.
Kirje oli paperikorissa, pieniksi siruiksi revittynä.