Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin.
Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies,
kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu,
punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään
ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.
Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun
hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä;
mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen
isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.
»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh
Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»
»Hän oli sinun isäsi», sanoi Hugh välinpitämättömästi.
»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh.
Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»
»Hän antoi sinulle rahaa Englannin matkaa varten.»
Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli
avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia
poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle,
mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin
kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten
miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli
hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille.
Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen
vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh
oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa;
ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie,
varsinkin nyt.
»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen
sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi,
poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen... Mutta
ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»
»Jopa jotakin», sanoi Hugh kylmästi vetäen pois kätensä.
»Steynin vuoksi tietenkin.»
»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen
hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota
roistoa... jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain
mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä.
Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta
herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan
periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä
häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan
takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»
Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He
olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:
»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin
iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin
paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi,
enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut
minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän,
sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se
koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää
mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä
ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet
sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan... ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat
hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan...»
Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli
suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli
itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi,
tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun
suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen
ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli
kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja
hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:
»Kuulehan, älä itke; kuulehan toki.»
Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin
lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään;
ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi
huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja
pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.
»Mihin hotelliin sinä aiot mennä?» kysyi Ottilie.
»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää
rahaa?»
»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli,
pilettejä varten ja...»
»Ihan kaikkiko?»
»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä
kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»
Hugh kaiveli taskujaan:
»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa
minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä
minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»
Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja
suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi
todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin
ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi
voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet
onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen
äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä.
Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot
varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota
hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään.
Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen
miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie
teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän
alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa
suhteen.
Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi
ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan
mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi
miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie.
Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin
toimeenpanija.»
»Sinäkö?» kysyi Ottilie. »Miksikä ei Lot Ellyn miehenä?»
Steyn kohautti olkapäitään pitäen Ottilien kysymystä loukkaavana:
»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten.
Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän
kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»
»Emmekö voi odottaa Lot'ta?»
»Tohtori Thielens ei pidä sitä suotavana.»
Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan
Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili
Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä
välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus.
Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran.
Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat
valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan
juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun
molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin
kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä
hänelle. Aivankuin isä... aivankuin isä... sellaisena Ottilie aina
ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma,
hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin;
ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut
rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt
hellävaroin... siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma
oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista
avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa
ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut
miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että
hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä
muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään
huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä
hänelle... Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai
niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä
hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja
sanoi hänelle suudellen häntä:
»Mutta älä kerro tästä kellekään.»
Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie
oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut
sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä
viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi...
Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori
Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin
arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin
ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet
aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin
hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori
Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi
käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut
seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä
voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it
saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui
vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie
Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva,
Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle
tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli
lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli;
ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha,
muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä...
niin-niin...» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen
Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he
näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä
ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.
Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja
tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:
»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä
saatte kumpikin noin satatuhatta.»
Ottilie äiti nyyhkytti:
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!» hän änkytti kesken nyyhkytyksiään.
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!»
»Me arvelimme vain, Ottilie, asianajaja ja minä arvelimme, että äidin
vuoksi olisi parasta puhua perinnöstä niin vähän kuin mahdollista.»
»Onko vanha herra tunnustanut minut tyttäreksensä?»
»Ei ole mitään kysymystä tunnustamisesta. Hän jättää vain sinulle
puolet omaisuuttaan; sinä ja Elly saatte jakaa sen tasan keskenänne,
kun Adèlen osa ensin on poistettu. Me arvelimme vain, asianajaja
ja minä, että äidin vuoksi olisi parasta olla puhumatta siitä
sivullisille.»
»Niin», sanoi Ottilie, »se on hyvä.»
»Sinä osaat olla vaiti, kun niin haluat.» Ottilie katsoi mieheensä:
»Minä en puhu siitä. Mutta miksikä sinä sanot tuolla tavalla?»
»Koska näin vanhan herran kirjoista, että hän useasti on antanut
sinulle rahaa. Ainakin niissä on eriä: 'O.S:lle.'»
Ottilie kiivastui:
»Ei minun ollut pakko kertoa sitä sinulle.»
»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa
lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»
»Vanha herra itse kielsi minua puhumasta siitä kellekään...».
»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti
kun niin _haluat_. Ole siis nytkin vaiti.»
»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn
oli jo poistunut huoneesta.
Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti
hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen
syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut
läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin
vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä
yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen
kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin
ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään
käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään
hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi,
puukko sydämessä tai kuula ohimossa... ja hän tiesi, että se tuottaisi
hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn
puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut
hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!...
»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi,
kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän
silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia
satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin,
onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»
Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa
kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui
hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.