Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista
käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa
kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin
työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi
aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten.
He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla,
väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan
uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja
tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti
ihastuneita kirjeitä kotiin.
Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä,
kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli
niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset
jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli
tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua
asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen
miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen
matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita
matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella,
Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh
Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään
hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään
moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa... jolleivät
nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan
kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.
Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa,
lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin
paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan
ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä
kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi
ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha
herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli
lukenut ne hänelle ääneen.
Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan
kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut,
ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi
sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja
työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra
istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä.
Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja
tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi
kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja
käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään;
papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.
»Hän nukkuu», tuumi täti mielessään.
Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan
avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän
kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin
vanha, niin kovin vanha...
Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei
ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut;
molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti
kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään,
hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja
luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan
heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi
huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä
ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa
sanomalehden neljä sivua.
Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi
uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra
ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan,
samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti
vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! —
lyhyessä takissaan.
Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman
silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin
kaukaisuuteen... Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen
viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.
Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus
oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa
suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman
minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä
ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.
Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi
kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.
»Vanha herra on kuollut!» huusi Adèle täti nyyhkyttäen.
Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat
nyt aivan yksin.
»Mitä me teemme, neiti?»
»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja
sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut
sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri
ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on
Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»
Tyttö läksi itkien.
»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään,
mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra
vuoteeseen ja riisutaan hänet...»
He nostivat vanhan herran tuolilta, Adèle täti tarttui hänen päähänsä,
Door jalkoihin: hän ei painanut mitään näiden naisten käsissä. Hän
oli kovin kevyt, hän oli kovin kevyt! He laskivat hänet vuoteelle ja
alkoivat riisua häntä. Kun he ripustivat takin tuolinselälle, pullistui
se takaa säilyttäen siten vanhuksen selän muodon.
Keetje oli tavannut Steyn de Weertin kotona; ja hän tuli tytön mukana
ajurilla: matkalla he jättivät sanan tohtori Thielens'ille; lääkäri oli
ulkona. Adèle täti tuli eteisessä Steyniä vastaan. Hiljainen, valkea
rauha vallitsi koko suuressa talossa; ulkona satoi lunta yhä tiheämmin.
»En tiennyt kutsua tänne ketään muuta kuin teidät, Steyn!» sanoi
Adèle täti nyyhkyttäen. »Ja minä lähetin teitä hakemaan myös siksi
— vanha herra sanoi sen minulle — että olette hänen testamenttinsa
toimeenpanija. Niin, hän on kuollut. Hän sammui kuin kynttilä... Tänä
aamuna toin hänelle aamiaista niinkuin tavallisestikin. Sitten hän
istahti pöytänsä ääreen, selaillen joitakin papereita. Ellyltä tuli
kirje, ja läksin sitä viemään hänelle ja tapasin hänet... nukkumasta,
niinkuin luulin. Läksin pois, jotta en herättäisi häntä. Mutta takaisin
tullessani hän istui yhä samassa asennossa. Hän oli kuollut. Hän on
kuollut, Steyn... Hän oli lähes yhdeksänkymmenenneljän vuoden vanha.»
Steyn jäi Adèle tädin luo kunnes lääkäri oli käynyt ja kirjoittanut
kuolintodistuksen; Steyn piti huolta kaikesta mitä oli tehtävä. Hän
sähkötti vaimolleen Lontooseen: Adèle täti pyysi häntä sitä tekemään;
hän sähkötti Firenzeen Lot'lle ja Ellylle: he eivät tietenkään
ennättäisi ajoissa Haagiin hautajaisiin. Ja hän läksi lankonsa, Harold
Dercksz'in luo, jonka hän tapasi kotona toisen aamiaisen jälkeen:
»Harold», kysyi hän, »mitenkä teemme äidin suhteen? Voimmeko kertoa
sitä hänelle?»
Harold Dercksz oli vajonnut tuoliinsa; hänellä oli paha päivänsä, tuska
vaivasi häntä, ja vaikka hän ei valittanutkaan, niin hänen kasvonsa
olivat tuskasta vääntyneet ja hengitys oli raskas.
»Onko vanhus... kuollut?» kysyi hän.
Muuta hän ei sanonut, istui vain ja valitti.
»Oletko sairas?» kysyi Steyn.
Harold Dercksz nyökkäsi päätään.
»Lähetänkö hakemaan tohtori Thielens'iä luoksesi?»
Harold Dercksz pudisti päätään:
»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin,
mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään
huomiota...»
Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä
kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja
hän veti yhä syvältä henkeään... Vanha herra oli kuollut... Vanha
herra oli kuollut... Vihdoinkin!... Tuo hirveä näky kulki yhä hänen
ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten
eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt
lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin... Oi,
miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli
vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena
ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena,
sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta
nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli
tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin
myöhään, _baboen_ kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen,
_mantrille_... Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa.
Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään
intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta,
jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa
taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että
äitiään...
»Iske häneen; mielemmin hän kuin sinä!»
Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut
vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka
nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti
vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan,
ikkunaverhojen punertavassa valossa?... Hän, Harold Dercksz, oli
toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa... jotta tuo
hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen
tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin... Hän oli toivonut
sitä; ja nyt... nyt vanha herra oli kuollut!
Harold Dercksz hengitti jälleen:
»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me
voi kertoa sitä äidille... Ajattelehan miten vanha hän on...»
»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata
häneltä vanhan herran kuolema ... Mahdotonta sitä on salata tohtori
Roelofsz'ilta... mutta se on oleva kova isku hänelle.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Oletko sähköttänyt Ottilielle?»
»Adèle käski minun sähköttää.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Ottilie... on hänen tyttärensä.»
»Tietääkö Ottilie sen? Me emme ole koskaan puhuneet siitä?»
»Minä en ole koskaan puhunut siitä äidinkään kanssa. Luulen Ottilien
epäilevän sitä. Sinä olet testamentin toimeenpanija...»
»Niin Adèle sanoi.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Hän on varmaankin määrännyt suurimman
osan rahoistaan... Ellylle... ja Ottilielle. Milloin ovat hautajaiset?»
»Maanantaina.»
»Lot ja Elly eivät voi silloin olla täällä.»
»Eivät. Heitä on mahdoton odottaa.»
»Kulkeekohan hautajaissaatto Nassaulaania pitkin?»
»Sehän on matkalla hautausmaalle.»
»Parasta olisi antaa sen kiertää ympäri, eikä kulkea äidin talon
ohitse. Hän istuu aina ikkunassa.»
»Minä pidän siitä huolta.»
»Kuinka pian Ottilie voi olla täällä?»
»Hän voi lähteä laivalla tänä iltana.»
»Niin, sen hän varmaankin tekeekin. Hän oli... hän oli valmistunut
siihen; hän oli hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja Takma häneen.»
»Minun täytyy nyt lähteä, Harold. Tahtoisitko sinä kertoa tohtori
Roelofsz'ille?»
»Tietysti teen sen. Jos voin muutenkin olla avuksi...»
»Ei, kiitos.»
»Tavataan toisemme äidin luona tänään iltapäivällä. Meidän tulee
varoittaa sukulaisia, etteivät vain hiiskuisi sanaakaan siitä äidille,
sitä ei saa hänelle sanoa. Isku voisi olla hänelle hengenvaarallinen...»
Ja Harold tuumi mielessään, että kun vain äitikin olisi kuollut, niin
tuo hirveä asia olisi myös kadonnut; mutta heillä ei ollut oikeutta
ottaa äiti hengiltä.
Kun Steyn avasi oven, törmäsi hän Inaa vastaan. Ina oli istunut ikkunan
luona ja nähnyt Steynin tulevan; ja uteliaana saadakseen tietää, mitä
Steyn puhui hänen isänsä kanssa, hän oli hiipinyt portaita ylös ja
kuunnellut.
»Hyvää huomenta, Steyn», sanoi hän: Ina ei nimittänyt Steyniä sedäksi,
sillä heidän ikäerotuksensa oli sangen vähäinen. »Onko jotain
tapahtunut?»
Ina jo tiesi mistä oli kysymys ennenkuin hän tiedustelikaan.
»Vanha herra Takma on kuollut.»
»Ina», sanoi hänen isänsä, »pidä varasi, ettet hiisku sanaakaan
isoäidille. Me emme tahdo ilmaista sitä hänelle. Se olisi niin kova
isku vanhalle rouvalle, että se voisi ottaa hänet hengiltä...»
»Ei», sanoi Ina, »ei kerrota mitään isoäidille. Herra Takma oli kai
hyvissä varoissa, eikö totta? Eiköhän Elly saa periä kaikki?...»
»En tiedä», sanoi Steyn. »Luultavasti.»
»Lot ja Elly ovat äkkiä tulleet rikkaiksi.»
»Muistathan olla puhumatta, Ina?» sanoi hänen isänsä.
Harold Dercksz puristi Steynin kättä ja läksi Roelofsz'in luo.
»Kuoliko hän yöllä?» kysyi Ina.
Steyn kertoi seikkaperäisesti. Hän mainitsi sähköttäneensä Lot'lle ja
vaimolleen, Ottilie tädille. »Miksikä Ottilie tädille?»
»Siksi...» sanoi Steyn epäröiden ja katuen ajattelemattomuuttaan.
»Hänen on parasta olla täällä.» Ina ymmärsi. Ottilie täti oli vanhan
Takman tytär: hän saisi varmaan myös periä.
»Miten paljon luulet vanhan herran jättävän jälkeensä?... Eikö sinulla
ole siitä aavistustakaan? Oi, ei siksi, että asia huvittaisi minua: en
välitä muiden ihmisten raha-asioista... Eikö sinun mielestäsi isä tunnu
kovin alakuloiselta, Steyn? Hän on ollut niin alakuloinen siitä saakka
kun hän tapasi jälleen Daan sedän... Steyn, etkö tiedä, miksi Daan setä
tuli Hollantiin?»
Uteliaisuus yhä kiusasi Inaa eikä hän saanut sitä tyydytetyksi. Tuo
hivuuttava nälkä kiusasi häntä päiväkausia ja viikkomääriä; hän
ei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuo uteliaisuus seurasi häntä
kaikkialle. Viime aikoina se häiritsi hänen yöuntaankin. Hän oli
yrittänyt puhua asiasta uudestaan Stefanie tädin kanssa, päästäkseen
siitä selville keinolla millä hyvänsä; mutta Stefanie täti oli sanonut
hänelle jyrkästi, ettei hän halunnut — olkoon se mitä hyvänsä — tietää
mitä se oli, sillä hän ei tahtonut sekaantua vanhoihin synteihin eikä
likaisiin asioihin; vaikkapa asia olisi koskenut hänen äitiään, niin ei
se silti liikuttanut häntä. Helvetti heitä uhkasi; ja Stefanie tädin
katumussaarnan jälkeen Ina tiesi, ettei tämä ilmaisisi hänelle mitään,
ei edes hämärintä muistoakaan, mikä hetkeksi olisi voinut nousta hänen
silmiensä eteen. Mitähän se oli, mitähän se saattoi olla, jonka isä oli
tiennyt jo kuusikymmentä vuotta, mutta mistä Daan setä vastikään vasta
oli kuullut ja jonka vuoksi hän oli tullut Hollantiin? Oi, kenen, kenen
puoleen hänen piti kääntyä?
Ei, Steyn ei tiennyt mitään ja hämmästyi Inan kysymystä, arvellen,
että Daan varmaankin tahtoi keskustella Haroldin kanssa liikeasioista
niinkuin tavallisesti, ja hän läksi pois, kiiruhti Stefanien luo,
sitten Antonin, Daanin ja Floorin ja Van Welyjen luo; ja hän terotti
kaikkien mieleen, ettei vanhan herran kuolemasta saatu mainita mitään
äidille. Kaikki he sen lupasivat, sillä hänen lapsensa ymmärsivät
kaikki, ettei äidille saisi ilmaista sen miehen kuolemaa, joka niin
kauan oli ollut kiintynyt häneen, ja jonka äiti oli nähnyt melkein joka
ainoa päivä istuvan häntä vastassa, tuolilla ikkunan ääressä. Ja Steyn
sopi kaikkien kanssa, että oli vain sanottava, että herra Takma oli
sairas eikä saanut liikkua ulkona... ja salattava totuus niin kauan
kuin mahdollista.
Sitten Steyn palasi Adèle tädin luo; ja tämä kysyi:
»Emmekö voisi kerätä kokoon papereita vanhan herran huoneessa, Steyn?
Siellä on hirveä sekasorto. Ne ovat kaikki hajallaan sellaisina kuin
hän ne jätti.»
»Odottaisin kernaammin kunnes Lot ja Elly palaavat kotiin», sanoi
Steyn. »Teidän on vain lukittava huoneen ovi. Ei ole tarpeen sulkea
mitään sinetillä. Olen keskustellut asianajajan kanssa.»
Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen
taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella,
aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita
vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään.
Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona
ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän
Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly —
maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen
perillisensä...
Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt
hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä
hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta
talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta
herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen
huonekaluun... Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut:
Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli
Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin
kanssa... Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin
paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut
ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori
Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat
jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori... Niin, hän, Adèle täti,
saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä
hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo!
Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen
järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut
avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä
ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra:
tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat
luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty
kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi
Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne.
Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan
herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja
laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet...
Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen,
ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän
seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä
alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä
oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli
lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon;
se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa
herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti
hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä
ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan
järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän
noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen,
joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli
repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista,
joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli
vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli
kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä
sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat
pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä.
Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä.
Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi
repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi
nuo kaksi palasta neljäksi...
Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään
palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut
pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla
herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita
vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se
johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati
häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut
sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki
ja heittää palaset paperikoriin.
Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen
kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen,
joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa
ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa
koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään
vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa
sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille
piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin
punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota
hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että
sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin
lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet.
Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta.
Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut
uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta,
sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä
unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka
tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin
polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin...
Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota... Olla ikuisesti yhdessä...
Yhtyä sammumattomassa intohimossa... eikä erota koskaan... Vain
unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa... tuo yksi ainoa yö!... Ja
näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata
verenpunaisia sanoja ... Rakkauden intohimoisten sanojen takaa
kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat... Mieletöntä iloa, kun viha
vihdoinkin oli laimennut... Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo
yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo
mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen
vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka
intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu,
verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan... Oi, viha katoaisi
kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran... mutta siitä huolimatta
verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!... Se teki ihmisen hulluksi...
Se teki ihmisen aivan hulluksi... Ja kirje loppui pyyntöön, että hän
tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että
ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä
näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje
heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».
Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä.
Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi,
ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän
tiesi...
Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit
eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut
ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän
tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän
_tiesi_. Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta,
intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä
huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut
vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet
tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta
vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa,
tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön,
vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön...
Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli
taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän,
jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä
muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan...
Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva
voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta
pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi
pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle
tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi;
huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman,
jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin
ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen
ilmi...
Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden
iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä
oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli
hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen
rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki
edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä,
monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin
ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla,
viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää
ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut...
Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus!
Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet,
niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona
yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat
siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän
elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu
tiennyt!... Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta.
Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä
kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut
vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?... Mitä hän tekisi,
mitä hän tekisi noilla kaikilla?... Hänen sormensa kieltäytyivät
repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä
niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut
kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei
kukaan muu paitsi hän tiennyt?... Tuo traagillinen tieto painostaisi
häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon
alle!... Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli
varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa
horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä
ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän
heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja
tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti
hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin
suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin
hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen
laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet
valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan
herran... Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä
valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä,
vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat
suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin;
korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin
hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein
ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli
tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan
aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat
myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset;
varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa
viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine
taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen... ja ehkäpä
rangaistuksineenkin?...
Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan
ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä
oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa,
miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään.
Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti,
että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa
— mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli
aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi,
vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä
hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä
ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian
kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?... Ei, tässä
maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko
hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta... Kylmänväreet
pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia
rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten
kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli
täten elänyt hänen vieressään!... Ja samoin vanha rouvakin eli...
Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä
yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan
rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja
laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen,
joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja
vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa
kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla
niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien,
monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin
sellaista...
Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien
edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että
ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen
saattoi olla mahdollista!... Hänen päänsä huojui alati edestakaisin...