Mutta Floor täti hoiperteli juuri portaita alas hölkkyvine rintoineen,
ja Daan setä soitti juuri ovikelloa. Vanha Anna oli mielissään. Hän oli
iloinen, kun perheen jäsenet touhusivat alakerroksessa, ja hän otti
jokaisen hymyilevin katsein vastaan ja nöyrin, kohteliain huomautuksin,
lihavan kissan köyristäessä selkäänsä hänen hameittensa alla ja
käpertäessä häntäänsä hänen sääriään vasten. Vanha tohtori Roelofsz
tulla linkutti portaita alas Floor tädin jäljessä, ontuen toista
jäykkää jalkaansa; ja hänen suuri vatsansa näytti työntävän Floor
tätiä, tämän varovaisesti astuessaan portaan kerrallaan.
Stefanie täti oli hyvillään päästessään irti Ina d'Herbourgista, ja
sanoi:
»Nyt minä menen ylös.»
Hän työntäytyi käytävässä Roelofsz'in jäykän jalan ohi ja pujahti
Daanin ja Floorin välitse portaita ylös; ja hermostuneessa kiireessään,
peläten Inaa, syntiä, uteliaisuutta ja helvettiä, hän miltei kompastui
kissaan, joka livahti hänen jalkojensa välitse.
»Arvasinhan, että tapaisin sinut täällä, Roelofsz», sanoi Daan setä.
»Jollen olisi kohdannut, olisin tullut heti sinua tapaamaan.»
»Vai niin, vai niin, hyvä-hyvä-hyvä, olet siis täällä taaskin,
Dercksz!» sanoi vanha tohtori.
He pudistivat toistensa kättä; ja Daan Dercksz katsoi hermostuneesti
tohtori Roelofsz'iin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta
hän epäröi ja huomautti kahdenvaiheilla Inalle:
»Etkö sinä mene ylös, Ina?»
»En, setä», vastasi Ina näennäisesti kohteliaasti, hyvillään siitä,
kun hänellä oli tilaisuus puhua pari sanaa tohtori Roelofsz'in kanssa.
»Mene sinä ensin. Ei, mene sinä ensin. Voin kernaasti odottaa vielä
hetken aikaa. Minä odotan täällä.»
Tohtori Roelofsz meni hänen kanssaan arkihuoneeseen hieroen kylmiä
käsiään ja sanoen, että täällä oli lämpimämpi kuin ylhäällä, missä
paloi vain vähäinen tuli kamiinissa: vanha Takma ei palellut koskaan;
hänessä oli aina sisäistä kuumuutta. Mutta Floor täti, joka myöskin
tuli hetkeksi arkihuoneeseen, puki ylleen raskaat turkkinsa, Inan
auttaessa hänen ylleen:
»Sinulla on kauniit turkit, täti!»
»Oi, enpä tiedä, lapsi!» sanoi Floor täti halventavasti. »Vanhat
turkit. Minulla on ollut ne jo kolme vuotta. Mutta hyvään tarpeeseen ne
ovat Hollannissa: hyvät ja lämpimät!»
Mielessään ylpeillen turkeistansa hän heitti viimeiset sanat suoraan
Inan kasvoja vasten. Kaikki kolme kävivät istumaan, ja se näytti Annan
mielestä niin hauskalta, että hän toi sisään hiukan likööriä ja kolme
lasia tarjottimella:
»Vai haluaisitteko kernaammin teetä, Ina rouva?»
»En, Anna, teidän liköörinne on mainiota.»
Palvelijatar poistui iloiten touhusta alakerrassa, minne vanha rouva
ei koskaan enää tullut. Alakerta, se oli hänen valtakuntansa, minne
ei edes seuranainen tunkeutunut; siellä hän, Anna, sai yksin hallita,
ottaa vastaan sukulaisia ja tarjota heille virvokkeita. Ina maisteli
likööriä ja oli pahoillaan, että Floor täti oli yhtynyt heidän
seuraansa arkihuoneessa. Olihan hyvinkin mahdollista, että vanha
tohtori, vaikka hän olikin isoäitiä hiukan nuorempi, tiesi jotain;
mutta varmaa se ei ollut. Sillä Daan setäkään ei ollut tiennyt sitä
kuin vähän aikaa, joskin isä oli ollut asiasta perillä kokonaista
kuusikymmentä vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Tuo pitkä aika hypnotisoi
hänet. Kuusikymmentä vuotta sitten tämä vanha kivuloinen tohtori —
joka ei enää hoitanut lääkärintointaan ja vain nuoremman virkaveljen
avulla huolehti isoäidin ja herra Takman terveydentilasta — oli nuori
kahdeksankolmattavuotias, vastikään Javaan saapunut mies, yksi isoäidin
monista ihailijoista.
Ina näki kaiken tämän edessään ja koetti tunkeutua vieläkin pitemmälle;
hänen uteliaisuutensa, ikäänkuin voimakas linssi, poltti uuden näköalan
hänen silmiensä eteen, sytyttäen ikäänkuin valon keskelle menneisyyden
hämäryyttä. Ja hän alkoi:
»Isä rukka ei ole terve. Pelkään hänen sairastuvan vakavasti.
Henkisestikin hän on kovin lamassa. Niin, täti, hän on ollut
alakuloisempi mieleltään tavattuaan taas Daan sedän, kuin mitä hän on
ollut vuosikausiin. Mistä se voi johtua? Ei suinkaan raha-asioista...»
»Ei, rakkaani, raha-asiat eivät ole siihen syynä, joskin me edelleen
olemme köyhiä kuin rotat.»
»Miksikä Daan setä sitten tuli Hollantiin?» kysyi Ina nopeasti ja
äkisti.
Floor täti katsoi häneen ällistyneenä:
»Minkäkö vuoksi?... Totta totisesti, sitä en tiedä, lapseni. Pääni
pantiksi, sitä en tiedä. Setä matkustaa aina säännöllisesti Hollantiin
asioissa, aina asioissa. Mitä he nyt suunnittelevat yhdessä, sinun isäsi
ja Daan setä, sitä en todellakaan tiedä; mutta rikkautta siitä ei
meille lähde.» Ja hän pudisti moittivasti päätään aivan Inan kasvojen
edessä. »Ja sittenkin he ovat jo vuosikausia hääräilleet yhdessä.»
»Isä-rukka», huudahti Ina huoaten.
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä», huudahti tohtori istuen sivuttain
tuolilla vatsan hölkkyessä hänen edessään, »me vanhenemme, me
vanhenemme...»
»Puhukaa vain itsestänne», huusi Floor täti vihoissaan. »Minä olen vain
kuudenkymmenen ikäinen.»
»Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Ahaa!» mutisi tohtori. »Vai ainoastaan
kuudenkymmenen? Minä luulin teitä vanhemmaksi.»
»Minä olen vain kuudenkymmenen vuoden vanha, sanon minä!» Floor täti
oli vihoissaan.
»Niin-niin, sitten te olette yhtä vanha... kuin... Ottilie...
hyvä-hyvä, hyvä-hyvä...»
»Niin», sanoi Floor täti, »minä olen vaivan yhtä vanha kuin Ottilie
Steyn.»
»Kuusikymmentä vuotta... hyvä-hyvä!» mutisi tohtori.
»Te olitte silloin nuori mies, tohtori», sanoi Ina naurahtaen.
»Niin-niin, lapsi, niin-niin... nuori mies!»
»Te olette monta vuotta nuorempi isoäitiä, eikö totta?»
»Niin-niin-niin!» sanoi tohtori Roelofsz vakuuttaen pontevasti.
»Yhdeksän vuotta, yhdeksän vuotta... Ja viisi vuotta... nuorempi kuin
Takma... niin, viisi vuotta!... Niin paljon nuorempi häntä minä olen...»
»Miten somaa, että te ja isoäiti ja herra Takma olette aina pitäneet
yhtä», Ina jatkoi pehmeällä äänellä. »Ensin Intiassa... ja myöhemmin
aina täällä, Haagissa.»
»Niin-niin, me olemme aina pitäneet yhtä...»
»Niin vanhoja ystäviä!» sanoi Floor täti liikutettuna.
Mutta hän iski silmää Inalle sanoakseen, että tohtori Roelofsz, vaikka
hän olikin yhdeksän vuotta nuorempi, oli aina ollut isoäidin hyvin
läheinen ystävä.
»Tohtori», sanoi Ina äkkiä, »onko totta, että kuusikymmentä vuotta
sitten...?»
Hän vaikeni tietämättä mitä jatkaa. Hän alkoi näin voimakkaasti
lauseensa ja vaikeni ehdoin tahdoin. Vanha tohtori hätkähti: hänen
vatsansa hypähti vasemmalta puolelta oikealle ja riippui nyt hänen
terveellä säärellään.
»_Mi-mitä_» hän miltei huusi.
Hänen silmänsä pyörivät päässä hänen kiinnittäessään katseensa
Inaan. Kauhu väänsi hänen vanhoja, ryppyisiä, sileäksi ajettuja
apinankasvojaan ja sisäänpainunutta suutaan, joka nyt ammotti auki,
kuolan valuessa hänen tekohampaittensa välistä vapisevien huulien yli.
Hän puristi nyrkkiin vanhat kätensä, joissa nahka riippui löysänä,
kohotti ne ylös ja antoi niiden jälleen painua alas polville.
Tohtori oli perillä asiasta: Ina näki sen heti paikalla. Mutta hän oli
käsittävinään tohtorin huudahduksen vain kuulohairahdukseksi, mikä
johtui hänen kuuroudestaan; ja hän korotti ääntään kohteliaasti ja
toisti hiukan äänekkäämmin, lausuen sanat hyvin selvästi:
»Onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten isoäiti — vaikka hän
olikin silloin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha — oli yhä
häikäisevän kaunis nainen? Niin, entisajan ihmiset hoitivat itseään
paremmin kuin me. Minä olen neljänkymmenen viiden, mutta olen jo vanha
nainen...»
»Mitä vielä», sanoi Floor täti, »vanha nainen!»
Ja tohtori mutisi:
»Niin-niin, ahaa, sitäkö sinä kysyt, Ina?... Niin, niin, tietenkin:
isoäiti... isoäiti oli komea, kaunis nainen... ensimäisen nuoruuden
kadottuakin...»
»Entäs Ottilie», sanoi Floor täti, »hän oli neljänkymmenen, kun Steyn
rakastui häneen.»
»Niin», sanoi Ina. »Se ei ollut... kovinkaan kaunista Ottilie tädin
puolelta; mutta erinomainen todistus hänen nuoruudestaan...»
Ja hän vilkasi tohtoriin salainen välke sovinnaisissa, väsyneissä
silmissään. Tohtori istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, tuo vanha,
kuihtunut, muodoton massa, miehen ja ihmisolennon raunio, vanha, vanha
apina, yllään väljä takki ja väljät liivit, jotka peittivät hänen
suurta ruumistaan. Kauhu oli kadonnut hänen pyöreistä silmistään;
hänen katseensa oli kääntynyt vasemmalle, hänen päänsä oikealle. Näytti
siltä kuin hän olisi aivan tylsistynyt pelästyksensä jälkeen, jonka
Inan kysymys ja tuo kaamottava numero kuusikymmentä oli saanut aikaan
Hän nyökkäsi ovelasti suurta päätään; ja ulkoa tulvivassa talvisessa
valossa hänen kiiltävällä päälaellaan näkyi loistavia läikkiä.
»Niin-niin-niin!» hän mutisi aivankuin mieletön.
Vaivalla hän nousi pystyyn samalla kun Daan Dercksz astui portaita
alas Stefanien ja vanhan herra Takman seuraamana; viimeksimainittu
torjui luotaan Annan tarjoaman avun, kun tämä kauhukseen huomasi kissan
hiipivän vanhan herran jalkoihin.
»Isoäiti on väsynyt», sanoi Daan Dercksz.
»Sitten minä en mene ylös», sanoi Ina. »Ei, Anna, kyllä on parasta,
etten mene sinne. Tulen pian toisten. Isoäidillä on tänään ollut kovin
paljon vieraita.»
Siitä huolimatta hän viivyskeli vielä hiukan ja läksi sitten pois,
sairaana uteliaisuudesta, joka täytti hänen mielensä kiihkeällä
nälällä. Stefanie täti teki myös lähtöä sanoen, että äiti oli tänään
huonoissa voimissa; viimeisenä läksi vanha Takma, varoen joka
askeltaan, mutta astuen suorana ja pystypäisenä. Ina tunsi, että hänkin
varmaan oli asiasta selvillä. Mitä se oli, mitä se saattoi olla? Nuo
vanhat tiesivät sen, jokainen heistä!
»Lähdetään kotiin, Daan», sanoi Floor täti. »Hevonen odottaa.»
»Mene sinä», sanoi Daan Dercksz epäröiden. »Minä tahdon ensin
keskustella Roelofsz'in kanssa. Olen niin hyvilläni tavattuani hänet
taaskin...»
»Aina sitä juttelua riittää!» sanoi Floor täti pahoillaan, kun hänen
miehensä jätti hänet. »Sitten lähetän ajurin sinua hakemaan...»
Hän sanoi hyvästi ja laahautui ulos.
»Saanko saattaa teidät kotiin, herra Takma.» kysyi Ina.
Takma nyökkäsi myöntyvästi.
»Saat kyllä, lapseni», sanoi hän tarttuen Inan käsivarteen.
Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli
hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin
Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän
ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos
joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta
herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt
pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli
siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin
nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?
Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen
papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä
— Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin
hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin
jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton
temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen,
joka oli lyhyt ja ontuva.
»No, Roelofsz», sanoi Daan Dercksz, »hauska nähdä sinua jälleen.»
»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi
Hollannissa!... Hyvä-hyvä, se on pitkä aika... Me tulemme vanhoiksi,
tulemme vanhoiksi... Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana...
Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden
vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat
nähdä... Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä,
niin-niin...»
»Niin», sanoi Daan Dercksz, »äiti ei ole suuresti muuttunut.»
»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina
on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä;
hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä...»
»Ja Takma myöskin...»
»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin... Hyvä-hyvä, me
vanhenemme kaikki... minäkin, niin-niin, minäkin...»
Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold
veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena
kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja
kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin
vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut
suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.
Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli
palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa
kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä.
Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa
vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä,
korkeassa tuolissaan...
»Roelofsz», sanoi Daan Dercksz,
Hän oli päätä lyhempi tohtoria; hän tarttui kiinni tohtorin
liivinnappiin.
»Niin-niin», sanoi Roelofsz. »Mitä nyt, Dercksz?»
»Roelofsz... minä olen kuullut siitä.»
»_Mistä?»_ huudahti tohtori, kuurona.
»Kuulin kaikki... Intiassa.»
»_Mitä_?» huusi tohtori, ei enää kuurona, mutta pelästyneenä.
»Olen kuullut _kaikki_, ihan kaikki... Intiassa.» Tohtori katsoi
toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa
tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä
läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.
Ja vuorossaan hän tarttui nyt Daan Dercksz'in takinnappiin kiinni.
»_Mitä_ sinä olet kuullut?»
»Olen kuullut _kaikki_», Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa.
Tiedän... tiedän kaikki.»
»Sinäkö tietäisit... kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?...
Mitä... mitä sinä tiedät?»
»Äidistä... äidistä... Takmasta... ja...»
He seisoivat tuijottaen toistensa kauhistuneisiin silmiin.
»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui
kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina
tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi
isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut
hänelle edellisenä päivänä...»
»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä
Jumala! Tiedätkö sen? Minä... minä en ole koskaan sanonut _sanaakaan_.
Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha... vaan en ole... en ole
koskaan sanonut _sanaakaan_.»
»Ei, sinä et ole koskaan sanonut mitään... mutta äidin _baboe_...»
»Ma-Boetenko?»
»Niin, Ma-Boeten kertoi sen pojalleen, joka on _mantrina_ Tegalissa.
Ma-Boeten on kuollut, _mantri_ on alkanut kiristää minua. Hän on
vaatinut minulta rahaa. Olen antanut hänelle rahaa. Olen luvannut antaa
hänelle rahaa joka kuukausi.»
»Sinä siis tiedät... Niin-niin, voi hyvä Jumala, niin-niin!... Sinä
siis tiedät, Dercksz, sinä _tiedät_?»
»Kyllä, minä tiedän.»
»Mitä _mantri_ sanoi? Mitä Ma-Boeten oli kertonut hänelle?...»
»Että isäni koetti tappaa Takman, tikarillaan... Että Takma riisti
tikarin hänen kädestään, sillä aikaa kuin...»
»Kuin mitä?... Niin-niin, kuin mitä?»
»Sillä aikaa kuin äiti, sillä aikaa kuin äiti...»
»Niin-niin?»
»Kietoi käsivartensa isäni kaulaan estääkseen häntä...»
»Hyvä Jumala, niin, niin!»
»Estääkseen häntä puolustautumasta... ja että Ma-Boeten oven takana
kuuli äidin sanovan...»
»Niin... niin-niin... voi hyvä Jumala!»
»Kuuli äidin sanovan, 'Minä _vihaan_ sinua, minä _vihaan_ sinua: olen
aina vihannut sinua...'»
»Niin-niin... Voi hyvä Jumala!»
»'Olen aina vihannut sinua ja... ja rakastan Emileä!'»
»Niin-niin... entäs sitten?»
»Ja sitten äiti huusi Takmalle, kovalla äänellä: 'Emile, iske häneen:
miellemmin hän kuin sinä!'»
»Oi... hyvä... Jumala!»
Tohtori vaipui raskaana tuolille:
»Siis sinä _tiedät!_» hän vaikeroi. »Siitä on kuusikymmentä vuotta,
niin-niin, oi hyvä Jumala, niin-niin! En ole koskaan puhunut siitä
kellekään, _en koskaan!_ Pidin niin paljon äidistäsi. Minä... minä...
minä tein ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä!»
»Niin, he heittivät ruumiin jokeen...»
»Minä pidin ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä... ja minä...
minä _ymmärsin_... olin _ymmärtänyt_ sen jo aikaisemminkin, sillä
olin nähnyt äitisi samana aamuna ja hän houraili... ja minä... minä
lupasin... niin-niin, minä lupasin olla vaiti... oi hyvä Jumala, oi
hyvä Jumala... jos hän... jos hän suostuisi rakastamaan minua! Oi hyvä
Jumala, oi hyvä Jumala, Dercksz, Dercksz, Daan, en ole koskaan...
en ole koskaan hiiskunut sanaakaan!... Ja Jumala tietää, mitä
ihmiset kuusikymmentä vuotta sitten, niin-niin, kuusikymmentä vuotta
sitten epäilivät... ja sanoivat... ja juoruilivat ja juoruilivat...
aavistamatta totuutta... kunnes koko asia oli unohtunut... kunnes oli
myöhäistä pitää uutta tutkimusta... monien kuukausien kuluttua... En
koskaan sanonut _sanaakaan_... oi hyvä Jumala, ei-ei, ei-ei!...»
»Kuultuani tämän asian, Roelofsz, en _voinut_ jäädä Intiaan. Minun
täytyi saada tavata Harold, nähdä sinut, äiti, Takma...»
»_Minkä vuoksi_?»
»En tiedä, minun vain täytyi saada nähdä teidät kaikki. Oi, miten te
lienettekään kärsineet! Minun on sääli äitiä, Takmaa. Minun täytyi
saada nähdä teidät, puhua teidän kanssanne asiasta. Tiesin, että te...»
»Tiesikö _mantri_ minusta?»
»Ma-Boeten oli kertonut.»
»Niin, Ma-Boeten tiesi kaikki, tuo noita!»
»Hän oli vaiti vuosikausia. En tiennyt edes, että hän oli elossa. Mutta
sitten hän kertoi sen pojalleen. Hän luuli, että äiti oli kuollut.
Poika tunsi meidän palvelijamme. Hän kuuli, että äiti oli yhä elossa...»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin!»
»Minä maksan hänelle määräsummaa joka kuukausi.»
»Niin kauan kuin äiti elää?»
»Niin... niin kauan kuin hän elää!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin.»
»Mutta Roelofsz, yhtä asiaa sinä et tiedä...»
»Mitä... mitä?... _Mitä_ minä en tiedä?»
»Sinä et tiedä, että Harold...»
»Harold? Sinun veljesi?»
»_Tiesi!_...»
»Haroldko _tiesi?_»
»Niini... Niin!...»
»Tiesikö hän? Mitenkä Harold olisi voinut tietää? Oi hyvä Jumala, oi
hyvä Jumala! _Mitenkä_ Harold saattoi tietää?»
»Harold tiesi... sillä hän näki!»
»Näkikö hän? Näkikö Harold?»
»Hän oli heidän kanssaan siellä, vuoristossa; hän oli mukana huvilassa.»
»Haroldko?»
»Hän oli kolmentoista-vuotias poika. Hän heräsi! Hän näki äidin, Takman
ja Ma-Boetenin. Hän näki heidän kantavan isänsä ruumista. Hän astui
isänsä vereen, Roelofsz! Hän oli kolmentoista vuoden vanha! Hän ei ole
koskaan voinut unohtaa tuota näkyä! Ja hän on tiennyt sen _aina_, koko
elämänsä ajan, koko pitkän elämänsä ajan!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!... Voi hyvä ystävä!... Onko se totta?
Onko se todellakin _totta_?»
»Se on totta! Hän kertoi minulle itse.»
»Eikö hänkään... ole koskaan puhunut siitä kellekään?»
»Ei, hän ei ole koskaan puhunut siitä!»
»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa
häpeää... oi hyvä ystävä... vanhalle äidilleen!... Daan, Daan... oi
hyvä Jumala!... Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä _koskaan_
kerro!»
»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska
keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista
että... kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua... Hän auttoi
minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä...
aikoinani... niin... hyvä Jumala... aikoinani! Olen aina keskustellut
_kaikesta_ Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin
sinun tietävän...»
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin... Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä
kellekään muulle!»
»Ei, ei, en minä puhu siitä kellekään muulle.»
»Ei Stefanielle eikä Antonille eikä Ottilielle...»
»Ottilie on _heidän_ lapsensa!...»
»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin
vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»
»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole... niin kauan kuin
äiti... ja Takma... elävät!»
»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät
nuo asiat ole olleita eikä menneitä... Mutta, ovathan he niin vanhat,
sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo
asiat... hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin... Niin-niin, siitä on
kovin pitkä aika... Eivätkä ihmiset enää puhu meistä... Ennen vanhaan,
niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat... äidistä ja Takmasta ja
lapsista, Antonista, _sinusta_... ja tuosta skandaalista Intiassa...
Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta... Kaikki tuo on nyt
unohtunut... häipyy pois... Me olemme vanhat... niin-niin... me olemme
vanhat...»
Hän vaipui tuoliinsa; hänen muodoton vartalonsa lyyhistyi kokoon, jotta
näytti siltä kuin hänen vatsansa olisi riippunut lattiaan saakka.
Samassa kuului ylhäältä kimakka huuto, tukahdutettu, mutta samalla
läpitunkeva huuto, ikäänkuin se olisi lähtenyt kuristetusta kurkusta;
ja yläovi lensi auki ja seuranainen huusi:
»Anna... Anna, tulkaa pian!»
Daan Dercksz oli vanha mies, mutta hän tunsi kylmänväreitä selässään.
Tohtori hyppäsi pystyyn, seisoen siinä horjuvin jaloin ja vihdoin
oikaisten muodotonta vartaloaan hän huusi:
»Mitä nyt? Mikä on hätänä?»
Ja molemmat miehet kiiruhtivat portaita ylös niin nopeasti kuin he
saattoivat, Annan kompuroidessa heidän jäljessään.
Vierashuoneessa paloi kaksi lamppua; ja vanha rouva istui suorana
tuolissaan. Hänen silmänsä tuijottivat pyöreinä hänen päässään
ilmaisten jännittynyttä kauhua; hänen suunsa oli yhä auki päästettyään
tuon kimakan huudon — se muodosti ikäänkuin mustan aukon; hänen toinen
käsivartensa oli ojossa, viittaen jäykin sormin huoneen nurkkaukseen,
lasikaapin läheisyyteen. Siten hän istui siinä ikäänkuin kivettyneenä
ja jäykkänä: kivettynyt oli pelokas ilme ja ammottava suu, kivettyneet
vanhat kasvot hirveän kauhun vallassa, kivettynyt jäykkä ojennettu
käsivarsi, ikäänkuin hän ei koskaan enää voisi laskea sitä alas.
Ja seuranainen ja Anna, jotka nyt yhdessä astuivat hänen luokseen,
kysyivät:.
»Rouva, rouva, mikä teidän on? Ettekö voi hyvin? Oletteko sairas?»'
»_Tuossa!_ änkytti vanha nainen. »_Tuossa!... Tuossa!_
Ja hän tuijotti eteensä viitaten yhä kädellään. Molemmat herrat olivat
ilmestyneet huoneen kynnykselle ja vaistomaisesti kaikki käänsivät
katseensa nurkkaan, lasikaapin läheisyyteen. Ei kukaan nähnyt siellä
mitään paitsi vanha rouva — hän yksin näki sen — tuon näyn, jonka
monivuotiset omantunnonvaivat olivat mananneet hänen eteensä... hän
yksin _näki_ sen kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin ajan, jolloin
hänen ruumiinsa jäykistyi ja kivettyi ja veri jähmettyi hänen
suonissaan. Äkkiä hän hätkähti; käsi putosi hänen syliinsä; ruumis
vaipui korkeaselkäisen tuolin nojaa vasten ja silmät sulkeutuivat...
»Rouvalla on ennenkin ollut tällaisia kohtauksia», sanoi vanha Anna
kuiskaten.
Kaikki muut, paitsi Daan Dercksz, tiesivät, että hänellä oli ennenkin
ollut tällaisia kohtauksia. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen.
Vanha rouva ei ollut tainnoksissa. Hän avasi pian silmänsä, tunsi
tohtorin, tunsi molemmat naiset, vaan ei tuntenut poikaansa Daania.
Hän tuijotti häneen ja hätkähti sitten, ikäänkuin yhdennäköisyys olisi
äkkiä hämmästyttänyt häntä.
»Äiti! Äiti!» huudahti Daan Dercksz.
Vanha rouva tuijotti yhä, mutta hän huomasi nyt, ettei Daan ollutkaan
se ruumistunut haamu, jonka hän äsken oli nähnyt, vaan hänen poikansa,
joka oli isänsä näköinen, sen miehen näköinen, jota hän ensin oli
rakastanut ja sittemmin vihannut. Hänen jännittynyt katseensa sammui;
mutta rypyt hänen kasvoissaan ja kauhusta vääntynyt ilme ei kadonnut,
vaan ne olivat kuin syvälle syövytetyt ja ihoon piirretyt.
Anna siveli vanhan rouvan kättä ja rannetta kevyin liikkein, jotta
hän palaisi täydellisesti tajuntaansa... ja vanha veri suli ja alkoi
jälleen liikkua.
»Vuoteeseen», mutisi vanha rouva. »Vuoteeseen...»
Molemmat herrat poistuivat jättäen vanhan rouvan naisten huostaan.
Hämärä eteinen portaitten alapäässä lepäsi ikäänkuin hiljaisen haudan
varjossa. Daan Dercksz tarttui Roelofsz'in käsivarteen, tohtorin
hoippuessa portaita alas ja nojautuessa vuoroin sairaaseen ja vuoroin
terveeseen jalkaansa.
»Mitä hän näki?» kysyi Daan Dercksz.
»Sh!» sanoi vanha tohtori. »Niin-niin... niin-niin...»
»Mitä hän näki?»
»Hän näki... _Dercksz'in;_ hän näki... _sinun isäsi_!...»
Keittiössä kissa naukui peloissaan.