»Älä puhu niin kovasti», sanoi Harold Dercksz kuiskaten. »Olin
kuulevinani ääntä...»
»Ei, _baboe_ vain siivoo siellä... eikä hän ymmärrä hollanninkieltä...»
»Puhu kuitenkin hiljaa, Daan», sanoi Harold Dercksz. »Niin, minä olen
tiennyt sen koko ajan!»
»Koko ajanko?»
»Niin, kuusikymmentä vuotta.»
»Minulla... minulla ei ollut siitä aavistustakaan.»
»Puhu hiljaa, puhu hiljaa! Onko _hän_ nyt kuollut?»
»On, kuollut hän on.»
»Mikä hän oli nimeltään?»
»Ma-Boeten.»
»Aivan niin: Ma-Boeten. Minä olin silloin kolmentoista-vuotias lapsi.
Hän palveli äidillä ja piti minustakin huolta.»
»Hänen lapsensa alkoivat kiusata minua Ma-Boeten oli kertonut siitä
pojalleen: hän on _mantrina_ [javalainen konttoristi] räntterissä.»
»Vai niin.»
»Hän on oikea lurjus. Minä annoin hänelle rahaa.»
»Se oli oikein... Mutta, katsohan, Daan, siitähän on nyt niin hirveän
pitkä aika.»
»Niin, siitä on pitkä aika.»
»Älä kerro siitä Floorille.»
»En, en koskaan. Siksi olikin hyvä, että hän tuli mukanani tänne. Jos
hän olisi jäänyt Tegaliin, niin tuo kirottu lurjus olisi voinut...
Niin, siitä on tosiaankin hyvin pitkä aika.»
»Ja se häipyy... se häipyy yhä kauvemmaksi... Vielä jonkun aikaa,
niin...»
»Niin, sitten se on kokonaan kadonnut... Mutta kun ajattelen vain, että
sinä, Harold, olet tiennyt sen koko ajan!»
»Älä puhu niin ääneen! Kuulen ääntä kasvihuoneesta...»
Inan puku kahisi. Hän oli kuunnellut sykkivin sydämin, uteliaisuuden
kiduttamana. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, vain _baboe_
vainajan Ma-Boetenin nimen hän muisti.
Hän kahisteli nyt tahallaan silkkihamettaan, ikäänkuin hän juuri
sinä hetkenä olisi tullut kasvihuoneeseen, avasi oven ja pysähtyi
kynnykselle:
»Daan setä! Daan setä!»
Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He
olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei
ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä
karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet
sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti
aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? _Mitähän_ he salasivat?
_Mitä_ isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? _Mitä_ Daan setä vain
lyhyen aikaa?... Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain
niljaista olisi madellut hänen ohitseen.
»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan
sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi
teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa.
Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki... Anton setä ja Stefanie täti
ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan
häiritse teitä... liikekeskusteluissanne?»
Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen
tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut,
vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili
teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa
vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli
Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät
kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi
muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä,
kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että
he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa
vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet
häntä tapaamaan.
»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään
oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.
Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? _Mitä_ isä
oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin
oli saanut kuulla? Oliko hän _sen_ vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko
se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä,
joka tulisi heidän osakseen?... Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä
he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään?
Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?... _Mitä_ se oli?
Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?... Ina oli menehtyä
uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä
säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin
kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen
epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen
pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen
silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata
kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään.
Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren
sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne
oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina
d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän
miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä
tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla
iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen
tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen
pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.
»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä
kehnossa vieraskodissa... liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi...
ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä
minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan,
jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door
Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian
minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia
kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla
kestän nämät viisi kuukautta täällä...»
Ja Floor täti silmäsi äkäisesti mandariinisilmillään mieheensä.
Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä
se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?...
Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia;
Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan
miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt
ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:
»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti
paikalla», sanoi mies estellen.
Ina tiesi, että hän valehteli ja ettei hänellä ollut mitään tehtävää.
Hän kävi rauhallisesti istumaan riisumatta yltään takkiaan ja hattuaan.
»Leopold...»
Ina pelästytti miestään.
»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.
»Meidän _täytyy_ ottaa selko, minkä vuoksi Daan setä ja Floor täti ovat
tulleet Hollantiin.»
»Hyvä Jumala!» huudahti Leopold. »Ei suinkaan isän asiat ole menneet
nurin, vai mitä?»
»En minä tiedä, en luule ainakaan; mutta Daan sedän matkalla on
erikoiset syynsä.»
»Mitkä sitten?»
»En tiedä, mutta jotain erikoista siinä on: jotain, jota isä on
tiennyt kuusikymmentä vuotta, aina siitä saakka, kun hän oli lapsi,
kolmentoista-vuotias. Daan setä on tiennyt sen vain lyhyen aikaa ja
kaikesta päättäen hän on tullut Hollantiin neuvottelemaan siitä isän
kanssa.»
»Mistä sinä sen tiedät?»
»Minä tiedän: se riittää, että minä tiedän. Ja minä tiedän vielä
muutakin.»
»Mitä sitten?»
»Että Floor täti _ei_ tiedä sitä ja ettei Daan setä aio sitä hänelle
kertoakaan. Että isoäidin vanha _baboe_ oli nimeltään Ma-Boeten ja että
hän on kuollut. Että hänen poikansa on _mantri_ Tegalissa ja että Daan
setä on antanut hänelle rahaa. Muuta en tiedä.»
He katsoivat toisiinsa. Kumpikin oli hyvin kalpea.
»Miten sekava juttu!» sanoi Leopold d'Herbourg, lakimies ja asianajaja,
kohottaen epäilevästi olkapäitään.
Ina, kohteliaana niinkuin ainakin, nosti väsyneet silmänsä:
»Se on hyvin tärkeä asia. En tiedä, mitä se on, mutta tärkeää se on, ja
minä tahdon päästä siitä perille. Voisikohan olla kysymyksessä jokin
perintö?»
»Perintökö?» toisti d'Herbourg ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
»Jotain, joka kuuluisi oikeastaan meille? Voisiko tuo _mantri_ tietää
jotakin, jonka vuoksi Daan setä on lahjonut hänet...»
»Ehkä», sanoi d'Herbourg, »asia koskee rahoja, joita isä ja Daan setä
ovat velkaa...»
Tällä kertaa Ina kalpeni:
»Ei», huudahti hän, »sehän olisi...»
»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä
ei missään tapauksessa sano mitään.»
Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti
päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.
»Minun _täytyy_ saada selko asiasta», hän sanoi. »Millä tavalla?»
»Sinä saat puhua isälle, kysyä, mikä häntä painostaa...»
»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena
kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme
olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää
toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»
»Sitten _minä_ puhun isälle.»
»Siitä ei olisi mitään hyötyä.»
»Minun _täytyy_ saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon,
että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet
sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä,
mikä...»
»Aivan varmaan on rahasta kysymys.»
»Jonka isä ja Daan setä...»
»Ovat pakotetut maksamaan, jos...»
»Luuletko todellakin?»
»Onhan heillä niin paljon yhteisiä asioita. Siitä voi johtua
monenlaisia selkkauksia. Eikä olisi ensi kertaa, jos kaksi miestä,
joilla on paljon liikeasioita...»
»Niin, kyllä ymmärrän.»
»Ehkäpä on parasta, ettet sekaannu lainkaan koko juttuun. Tekisit
viisaammin, jos olisit varovainen. Et koskaan voi tietää, millaiseen
ampiaispesään voit joutua.»
»Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten. Asia on kuudenkymmenen vuoden
vanha. Mikä ääretön aika!» sanoi Ina tuon ajatuksen hypnotisoimana.
»Onhan se hyvin pitkä aika. Koko juttu on vanhentunut!» sanoi
d'Herbourg tekeytyen välinpitämättömäksi, vaikka hän olikin sisäisesti
levoton.
»Ei», sanoi Ina pudistellen valkeaa paratiisilintua, »asia ei ole
vielä päättynyt. Se on mahdotonta. Mutta isä toivoi, että jonkun ajan
kuluttua...»
»Mitä?»
»Se olisi lopussa.»
He näyttivät kumpikin hyvin kalpeilta:
»Ina, Ina, ole varovainen!» sanoi d'Herbourg. »Sinä et tiedä, mihin
juttuun olet sekaantunut!»
»En!» sanoi Ina poissa suunniltaan.
Hänen täytyi päästä selvyyteen, hän oli päättänyt ottaa asiasta selkoa.
Hän päätti puhua isänsä kanssa vielä tänä iltana.