Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily
van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri,
Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen
lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha
Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö;
yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota
ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi
konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja
täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa
pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:
»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna,
sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!...»
Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti
avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan
sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla
vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin
savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:
»Ei tällainen veto käy päinsä; ei _näin_ kauhea veto!»
Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli
sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat
miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje,
korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä
seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys
vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään,
sillä _hän_ oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki
säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti
nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli
hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina
hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain
nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää,
niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka
hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut,
ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa
hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.
Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan,
tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka
hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten
hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle
huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä,
niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti
nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas
pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä
mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille
näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät
hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki:
hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä
oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen
rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa;
hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli
auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren
tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin,
joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton
naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen
mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan
hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa
heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut
sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia
mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa,
jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen
yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä
ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti
kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:
»He eivät tule saamaan penniäkään.»
Ja hän oli niin hyvillään tästä ajatuksesta, että hän pisti kätilön
käteen pari guldenia. He tulivat kaikki nenästä vedetyiksi — Stefanie
täti, Ina ja nuori pari — kun he näkivät Anton sedän näin ystävällisenä
ja anteliaana; he luulivat hänen tarttuneen ansaan, jonka he olivat
hänelle virittäneet; ja hän antoi heidän pysyä tässä harhaluulossa,
jonka läpi hän näki aivan selvästi. Mitä peijakasta, hän tuumi yhä
kiihtyvässä vihassaan, hänen tarvitsi välittää tuosta nuoresta
parista? Eikö se riittänyt, että he olivat nuoria ja terveitä, koska
he himoitsivat hänen rahojaan? Ja mitä hän välitti tuosta kakarasta,
jonka he olivat ristinneet Antoinetjeksi hänen mukaansa? Hän inhosi
vastasyntyneitä lapsia, joskin hän piti niistä hiukan vanhempina.
Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän hillitsi vihansa ja
sameat ajatuksensa ja käyttäytyi ystävällisesti ja hyväntahtoisesti
kuin hyvinkasvatettu setä ja kummi ainakin, joka aikoi jättää koko
omaisuutensa lapselle perinnöksi.
»Ja Daan setä ja Floor täti saapuivat eilen», sanoi Ina d'Herbourg
tukahduttaen huokauksen, sillä intialaiset sukulaiset eivät hänen
mielestään olleet esiintymiskelpoisia. »Emmekö me luvanneet kaikki
yhdessä käydä heitä tänään tervehtimässä, Stefanie täti?»
»Siten häneltä säästyy ajurin maksu», tuumi Anton Dercksz.
»Niin», sanoi Lily, »lähtekäämme heidän luokseen, vai mitä Anton setä?»
»Tietysti, kultaseni.»
»Frits tulee myöhemmin kasarmista, eikö niin? Minä panen vain
päälleni. Miten herttainen sinä olit, Anton setä, kun tulit katsomaan
pienokaista. Aloin jo epäillä, ettet tulisi koskaan, sillä siitä on jo
niin pitkä aika, kun lupasit...»
»Näethän, että pidän aina lupaukseni, kultaseni...»
Hän sanoi sen teeskennellyllä ystävyydellä, ojensi kätensä, kun Lily
kulki hänen ohitseen, veti hänet puoleensa ja ikäänkuin vierailun
pehmentävän vaikutuksen alaisena suuteli häntä vielä uudestaan hyvin
pitkään. Lily värisi ja kiiruhti pois. Käytävässä hän kohtasi miehensä,
joka vyötti miekkaa vyölleen.
»Älä anna tuon likaisen vanhan lurjuksen suudella tuolla tavalla
itseäsi!» sähätti Frits harmissaan.
»Mitä minä sille mahdan? Tuo roisto tekee minut aivan sairaaksi!...»
Frits läksi ulos paiskaten oven kiinni ja tuumien, että hänen nuori
onnensa oli jo himmentynyt, koska heidän oli vaikea tulla toimeen ja
oli pakko tahrata itseään sen vuoksi. Ina, setä ja täti odottivat
ruokasalissa, kunnes Lily oli valmis.
»Daan setä on varmaankin hyvin hyvissä varoissa», sanoi Ina
säkenöivin silmin. »Isä, joka sen kyllä tietää, ei tahdo koskaan
puhua raha-asioista eikä sano, miten paljon hän luulee Daan sedän
omistavan...»
»Entäs miten paljon sinä luulet hänellä olevan?» kysyi Stefanie täti.
»Voi, täti», sanoi Ina hyvinkasvatettu ilme väsyneissä silmissään,
»minä en _koskaan_ puhu rahoista, enkä ajattele sellaista, enkä
myöskään tiedä, miten rikas Daan setä on...mutta luulen sittenkin,
että hän vähintäin omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia. Mikä on
syynä siihen, että he näin äkkiä saapuivat Hollantiin, keskellä
talvea? Liikeasiat, arveli isä; ja tietysti hän sen tietää. Mutta,
niinkuin tiedätte, isä ei koskaan puhu paljon eikä koskaan raha- eikä
liikeasioista. Mutta minä olen itsekseni ihmetellyt, olisikohan Daan
setä voinut kadottaa koko omaisuutensa? Ja huomatkaa, mitä minä sanon:
jos niin on, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»
Sillä Daan sedällä ja Floor tädillä, jotka eivät soveltuneet hienoon
seuraan, oli omia lapsia; siltä taholta ei siis ollut mitään
odotettavissa; ja Ina vihasi heitä syvästi, kadehti heidän rikkauttansa
ja puhui heistä niin paljon pahaa kuin vain uskalsi.
»Tokkopa on oikein puhua tuolla tavalla?» sanoi Stefanie täti.
»Heillä on aina ollut yhteisiä asioita», sanoi Ina, »ja jos Daan setä
on hävittänyt omaisuutensa, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»
»Mutta jos hän omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia?» sanoi Anton
Dercksz.
»Niin, se on toista», sanoi Ina itarasti. »Mutta ehkä hänellä ei ole
seitsemääsataatuhatta. Enhän minä tiedä. En koskaan puhu raha-asioista;
ja mitä muut ihmiset omistavat, se ei liikuta minua.»
Lily tuli alas näyttäen kaikkein suloisimmalta pikku rouvalta
turkiskauluksessaan; ja kaikin neljän he nousivat nyt ajurin rattaille,
Jansjen saadessa taas aikaan hirveän vedon heittämällä oven selkosen
selälleen.
Ja Ina vaati, että Anton setä kävisi istumaan takaistuimelle Stefanie
tädin viereen ja hän itse ja Lily etuistuimelle, selin hevosiin, mutta
Anton setä, joka tekeytyi kohteliaaksi, koetti luovuttaa kunniapaikan
Inalle, vaikka hän oli hyvillään, ettei tämä suostunut siihen. Koko
hänen sukunsa oli vain kahle, joka sitoi häntä olematta miksikään
hyödyksi. Siinä oli tuo lintumainen Stefanie, joka oli laahannut hänet
pois lämpimästä huoneestaan piippunsa ja kirjansa äärestä, Suetoniuksen
ja huvittavien unelmiensa luota ja vienyt hänet ensiksikin katselemaan
tuota kakaraa, jolle hän ei aikonut jättää ainoatakaan penniä
perinnöksi ja sitten hotelliin tervehtimään veljeä, jonka päähän oli
pistänyt matkustaa joulukuussa Intiasta Hollantiin. Kaikki aivan turhia
asioita; ja mitä hittoa ne häntä liikuttivat! Oli hetkiä, jolloin hänen
suorastaan oli mahdotonta olla oma herransa... Hyvittääkseen itseään
hän paino! polvensa Lilyä vasten. Hänen silmänsä olivat sumeat. Ajuri
pysähtyi suuren vieraskodin ulkopuolelle, missi Daan setä oli tottunut
asumaan käydessään kotona Intiasta Heidät saatettiin heti Floor tädin
luo, joka oli nähnyt heidän tulonsa ikkunasta; _baboe_ seisoi huoneen
ovella.
»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä
kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina... Entä sinä,
pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»
Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän
lepäsi sohvalla, ja toinen _baboe_ hieroi hänen suuria, lihavia
jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.
»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat
siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen
ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa
Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki.
En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa
Hollantiin...»
»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja
väsynein silmin.
»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä
yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee,
sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen... Daan on
nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina.
He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi
ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei
mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina
kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä
liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat.
Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»
Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui
kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti
oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon:
hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen,
kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat
ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti
jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan,
jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton
Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa
riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen
muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän
näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot
jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari
suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään
sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan —
kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin
epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä
vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.
»Voiko vanha äiti hyvin?... Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi
hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä
sukulaisilleen.
Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin
sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine
noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten
komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten
silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja
säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen
pieni Lily rouva.
»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene
katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»
»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei
saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»
Ja Ina, joka oli utelias näkemään, millaiset ne huoneet olivat,
joissa Daan setä ja Floor täti asuivat, nousi paikaltaan ja astui
tädin makuuhuoneen läpi, vilkaisten nopeasti matka-arkkuihin. Toinen
palvelijattarista ripusti parhaillaan leninkejä vaatesäiliöön. »Missä
herrat ovat, _baboe_?»
»Työhuoneessa, rouva.»
_Baboe_ osoitti tietä Inalle kasvihuoneen läpi. Niin, kauniit ja
varmaankin kalliit nämät huoneet olivat; Ina tiesi, ettei tämä
matkustajakoti ollut halpa; tuskinpa Daan setä ja Floor täti olivat
sittenkään niin köyhiä kuin »rotat». Sedällä oli siis oma makuu-
ja työhuoneensa. Isä istui nyt hänen kanssaan ja he keskustelivat
varmaankin liikeasioista, sillä he olivat kumpikin osallisia monessa
eri yrityksessä. Kotona isä ei koskaan puhunut liikeasioista,
ei koskaan kysynyt neuvoa, Inan suureksi suruksi... Hän kuuli
heidän äänensä. Ja hän aikoi hiipiä hiljaa kasvihuoneen läpi vain
uteliaisuudesta — kukapa tietää, mitä yksityisseikkoja hän saisi kuulla
Daan sedän varallisuudesta? — jos hän äkkiä pysähtyisi kuuntelemaan.
Sillä hän oli kuullut Daan sedän äänen, joka ei ollut muuttunut
lainkaan niinä viitenä vuonna, jolloin hän ei ollut nähnyt häntä, ja
erotti seuraavat sanat:
»Harold, oletko ollut asiasta selvillä koko tämän ajan?»
»Sh!» kuuli Ina isänsä äänen.