Ina kulki ympäri taloa hyvin kiihottuneena ja tietämättä mitä tehdä.
Hän kuuli ääntä poikansa Polin, ylioppilaan huoneesta, joka sijaitsi
alakerroksessa, ulko-oven vieressä. Hän istui siellä tupakoiden
muutamien toveriensa kanssa; ja kulkiessaan siitä ohitse Ina kuunteli
poikien meluavia ääniä. Ovikello soi: hänen nuorempi poikansa,
Gus, hänen lempilapsensa tuli kotiin; ja hyvillään kuunnellessaan
tämän iloista ja nuorekasta pakinaa Ina unohti hetkeksi kiihkeän
uteliaisuutensa, joka kiusasi häntä niin suuresti.
Hän aikoi nyt mennä isänsä luo hänen työhuoneeseensa, mutta
päivällisaika oli käsissä ja hän pelkäsi, ettei isä tahtonut tulla
tähän aikaan häirityksi. Hän oli rauhaton, ei voinut istua paikallaan,
vaan kulki edestakaisin. Mitäpä, jos isä oli kadottanut koko
omaisuutensa, mitenkä heidän sitten kävisi? Stefanie täti jättäisi
ehkä pienen perinnön Gusille, hän piti pojasta enemmän kuin muista;
mutta hänellä oli niin monta sisaren ja veljen lasta. Kunpa täti ei
vain hajoittaisi pientä omaisuuttaan lahjoituksiin!... Inan äidilliset
tunteet, jotka aina keskittyivät raha-asioihin, sai hänet miettimään
kolmen lapsensa tulevaisuutta. No niin, Lilyn puolesta hän teki
parhaansa, koettaen vaikuttaa sekä Stefanie tätiin että Anton setään.
Mitä Pol raukkaan tuli, niin hän sai pitää itsestään huolta miten
parhaiten saattoi: vaikka hän olisi omistanut miljoonan, niin sittenkin
hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.
Päivällis-aika lähestyi; ja Ina odotti d'Herbourgin ja molempien
poikiensa kanssa ruokasalissa isänsä tuloa. Kun Harold Dercksz astui
sisään, niin tuntui Inasta, kuin hänen isänsä pitkä ja laiha vartalo,
joka aina oli kumarassa, olisi nyt vielä tavallistakin enemmän kumara;
sapenkeltainen väri teki hänen kuopallaan olevat poskensa vielä
tavallistakin enemmän metallinvärisiksi. Ina piti siitä, että pöydässä
seurattiin muotoja, mutta oltiin iloisia; yksinkertainen ateria
tarjottiin aistikkaasti; hänen talossaan vallitsi erikoinen tyyli,
hän oli emäntänä suuren maailman nainen. Hän oli kasvattanut lapsensa
erikoisen huolellisesti eikä ymmärtänyt, mitenkä Lily oli saattanut
niin pian karata aisoista, heti mentyään naimisiin: mikä epäjärjestys
vallitsikaan aina Fritsin ja Lilyn luona! Ina oli tyytyväinen
poikiinsa, tyytyväinen heidän pöytätapoihinsa: Pol jutteli iloisesti ja
hauskasti, vaikkei meluavasti isoisän tähden; Gus laski leikkiä aika
ajottain. Silloin Ina nauroi ja silitti pojan päätä. Harold Dercksz
ei puhunut juuri lainkaan, kuunteli vain poikien puhetta tuskallinen
hymy huulillaan. D'Herbourg leikkasi paistin. Tavallisesti oli jokin
erikoinen ruokalaji isoisää varten: hänen täytyi olla hyvin varovainen
ruuansulatuksensa ja maksansa vuoksi. Oikeastaan hän oli aina sairas.
Joskus hänen päätänsä kivisti ankarasti. Hän ei koskaan sanonut mikä
häntä vaivasi, seurasi vain lääkärin määräyksiä, oli aina vähäsanainen
ja ystävällinen, vakava, sairas ruumiiltaan ja alakuloinen mieleltään,
mikä ilmeni hänen himmeitten, vanhojen silmiensä ystävällisestä
katseesta. Ina huolehti isästään ja tarjosi hänelle erikoista
ruokaansa; hän oli huomaavainen ja piti kiinni järjestyksestä sekä
kodissaan että pöydässä. Jälkiruokaa syödessä hänen vastustamaton
uteliaisuutensa heräsi uudelleen. Kysymykset polttivat hänen
huulillaan, mutta eihän hän tietenkään voinut pöydässä kysyä mitään...
ja hän nauroi taaskin jollekin, mitä Gus sanoi ja siveli hänen
kiharapäätään. Hän näytti äidillisemmältä kotipuvussaan; ollessaan
yhdessä Gusin kanssa, hänen väsyneissä silmissään ei ollut samaa
säädyllistä ilmettä, kuin heilutellessaan valkeaa paratiisilintuaan
lihavan Floor tädin luona, joka oli niin kovin intialainen Isa nousi
pöydästä jälkiruoan aikana ja sanoi kohteliaasti.
»Suothan anteeksi, Ina? Minulla on varsin kovia tuskia tänään...»
»Isä rukka!» sanoi Ina ystävällisesti.
Vanha mies poistui huoneesta: Pol oli hypännyt ylös avatakseen hänelle
oven. Vanhemmat ja molemmat pojat istuivat pöydässä vielä hetkisen.
Ina kertoi toisille Daan sedästä ja Floor tädistä, he nauroivat tädin
kahdellekymmenelle kiinalaiselle korttipelille. Gus, joka oli taitava
matkija, matki Floor tädin intialaista murretta, jonka hän muisti tämän
viime käynniltä, useita vuosia sitten, ja Ina nauroi makeasti pojan
sukkeluudelle. Täten rohkaistuna Gus alkoi matkia Stefanie tätiä,
väänsi kasvonsa vanhan linnun kaltaisiksi ja niskansa kumaraiseksi, ja
d'Herbourg nauroi makeasti; mutta Pol, ylioppilas, sanoi:
»Älä unohda, Gus, että sinulla on perinnön toiveita tädin taholta. Älä
ilmaise hänelle, että osaat häntä matkia!»
»Sinun ei pitäisi sanoa mitään sellaista», sanoi Ina lempeän
nuhtelevaisesti. »Ei, Pol, se ei ole kauniisti tehty. Tiedäthän, etten
pidä siitä, kun viitataan perintöihin ja sen sellaisiin. Ei Pol, se on
epähienoa... En käsitä, miten isä voi nauraa sellaiselle.»
Mutta Gus piti huolta siitä, että iloa yhä jatkui; ja kun hän matki
Anton setää, joka istui nyrkit polvia vasten nojautuneina, niin
Inakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan kaikki kolme yhdessä
nauroivat Dercksz'eille, ikäänkuin aatelismies d'Herbourgin perhe olisi
liittoutunut intialaisia setiä, tätejä ja sukulaisia vastaan.
»Niin, isoisä on tietenkin paras heistä kaikista», sanoi Pol. »Isoisä
on aina hieno käytökseltään.»
»Entäs isomummi» — niinkuin lapset nimittivät vanhaa rouvaa —
»isomummi, niin vanha kuin hän onkin, on hyvin hieno nainen!» sanoi Ina.
»Kuinka hirveän paljon vanhoja ihmisiä meidän suvussamme on!» sanoi Gus
ylenkatseellisesti.
Ina hillitsi häntä: vanhasta rouvasta ei saatu tehdä pilaa; häntä
kaikkien tuli kunnioittaa, sillä hän oli niin kovin vanha ja
majesteetillinen.
»Onhan Ottilie täti jo kuudenkymmenen ikäinen?» kysyi Ina äkkiä
kuudenkymmenen numeron lumoissa, joka niin kohtalokkaan suurena
häämötti hänen silmiensä edessä.
Ja d'Herbourgit lakkasivat nyt puhumasta rahoista, mutta keskustelivat
sen sijaan sukulaisista. Lukuunottamatta isoäitiä ja isää — poikien
isomummia ja isoisää — he repivät kaikki kappaleiksi, ja Gus matki.
heitä kaikkia: paitsi Anton setää, Stefanie ja Floor tätiä hän matki
Daan setää, tämän poikaa, jolla oli asianajotoimisto Intiassa, ja
Jeannea, kuvernöörin vaimoa Cheribonissa. Hän oli nähnyt heidät kaikki
Hollannissa, kun he tulivat lomalle kotimaahan milloin lyhyemmäksi,
milloin pitemmäksi aikaa; ja he antoivat aina keskustelun ja pilan
aihetta d'Herbourgin perheen jäsenille. Mutta Ina ei nauranut enää,
vaan nousi pöydästä, sillä hänen uteliaisuutensa poltti häntä siinä
määrin, että hän tunsi suoranaista ruumiillista kipua.
Harold Dercksz istui yläkerroksessa suuren kirjoituspöytänsä
ääressä. Lampun vihertävässä valossa hän näytti vielä tavallistakin
keltaisemmalta; ja rypyt näkyivät selvinä ja syvinä vanhuksen
kasvoissa. Hän istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, varjostaen silmiä
kädellään. Hänen edessään oli suuria paperiarkkeja täynnä numeroita,
joita Daan oli pyytänyt häntä tarkastamaan. Hän tuijotti eteensä.
Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli nähnyt Sen. Se kulki hitaasti
hänen ohitseen, mutta aivan hänen läheltään. Tuo näky oli antanut
kovan tärähdyksen hänen lapsen-aivoilleen ja lapsenhermoilleen koko
elämän ajaksi; ja että hän oli tullut vanhaksi, hyvin vanhaksi,
vanhemmaksi kuin mitä olisi ollut tarpeellista, se riippui vain hänen
itsehillitsemiskyvystään... Tuo varma asia, tuo hirvittävä asia, oli
haamu, joka katsoi häneen suoraan silmiin lähestyessään yhä lähemmäksi,
laahatessaan perässään sumuhuntujaan kahisevien lehtien yli, pitkin
tietä, jota synkät puut reunustivat, tuulen karistaessa kaiken aikaa
lehtiä maahan... Se oli haamu ja Se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi
kulkiessansa ohi, kunnes se kokonaan katoaisi menneisyyteen; mutta
ei koskaan mikään olento ollut ilmestynyt puiden takaa pidättämään
ja estämään tuota aavetta, joka uhaten kulki ohitse... Häämöittikö
joku varjo puiden takana, ilmestyikö sieltä todellakin joku, näkikö
hän käden tavoittelevan Sitä, tuota kummitusta, ja estävän sen kulkua
kahisevien lehtien ylitse?... Oi, kunpa se vain katoaisi!... Miten
hitaasti, miten hitaasti se kulki!... Kuusikymmentä pitkää vuotta se
oli kulkenut, kulkenut ohi... Ja vanha mies ja vanha nainen, kumpikin
omassa talossaan tai yhdessä ikkunoittensa ääressä, odottivat vain sen
katoamista... Mutta se ei katoaisi niinkauan kuin he yhä elivät...
Harold Dercksz tunsi sääliä vanhaa miestä, vanhaa naista kohtaan...
Oi, kunpa se vain katoaisi!... Miten pitkät vuodet olivat!... Miten
vanhat he olivat!... Miksikä _heidän_ piti tulla niin vanhoiksi?...
Oliko se heidän rangaistuksensa, _heidän_ rangaistuksensa, heidän
yhteinen rangaistuksensa? Sillä nyt hän tiesi, mikä osa hänen äidillään
oli ollut rikoksessa, hirveässä rikoksessa. Daan oli sen kertonut;
Ma-Boeten oli kertonut sen pojalleen; _mantri_ oli kertonut sen
Daanille. Miten monet sen nyt tiesivät! Ja nuo vanhukset luulivat,
ettei kukaan sitä tiennyt... ettei kukaan sitä tiennyt... paitsi vanha
tohtori Roelofsz!... Oi, miten monet sen tiesivät, tiesivät Sen, mikä
oli haudattu, mutta nosti yhä aavemaista päätään, salaisuuden, joka
aina kummitteli tahmeassa usvassaan... Oi, miksikä hänen täytyi tulla
niin vanhaksi, _niin_ vanhaksi, että Daankin saisi sen tietää! Jospa
vain Daan olisi vaiti eikä kertoisi sitä Floorille! Voisiko hän olla
vaiti? Voisiko _mantri_ vaieta? Rahaa oli maksettava, ainakin niin
kauan kunnes nuo vanhat, vanhat ihmisparat olivat kuolleet... ja kunnes
Se oli kadonnut heidän mukanaan...
Hiljainen kolkutus; ja ovi avautui: hän näki tyttärensä kynnyksellä.
»Rakas isä», Ina sanoi ystävällisesti.
»Mitä nyt, kultaseni?»
Ina astui lähemmäksi:
»Enhän vain häiritse sinua? Tulin katsomaan, miten sinun laitasi on.
Sinä näytit pöydässä niin huonolta...»
Ina huolehti hänestä, niinkuin hyvä tytär ainakin; ja vanhus pani
siihen arvoa. Hänellä oli tunteellinen ja hellä sydän ja hän pani
arvoa kodissa vallitsevaan sopuun: Inan huolenpito, poikien nuoruus
lämmittivät hänen kiusaantunutta sydän parkaansa; ja hän ojensi kätensä
Inalle. Tytär kävi istumaan isän tuolin viereen, vilkaisten papereihin,
jotka olivat hänen edessään, seuraten mielenkiinnolla kaikkia noita
numeroita, jotka epäilemättä osoittivat isän ja Daan sedän omaisuuden
tilan. Sitten hän kysyi:
»Voitko huonosti, rakas isä?»
»Voin kyllä», sanoi vanhus valittaen, »minulla on kipuja.» Ja
liikutettuna Inan rakkaudesta hän lisäsi: »Parasta, kun pääsisin pian
pois.»
»Älä puhu sellaista: me emme tulisi toimeen ilman sinua.»
Vanhus hymyili tehden torjuvan liikkeen: »Teillä olisi vain yksi vastus
vähemmän.»
»Tiedäthän sinä, ettet ole minulle vastukseksi.»
Se oli totta ja Ina sanoi sen vakavissansa; lapsen äidillinen ääni
kuulosti vakavalta.
»Mutta sinun ei pitäisi aina olla työssä», jatkoi Ina.
»En minä tee paljon työtä.»
»Mitä kaikki nuo numerot merkitsevät?»
Ina hymyili viekoitellen. Isä tunsi hänen uteliaisuutensa, oli
tuntenut sen siitä saakka, kun Ina oli ollut lapsi, ja nuuskinut hänen
laatikoissaan. Siitä saakka hän oli lukinnut kaikki tavaransa.
»Liikeasioita», vastasi vanhus, »intialaisia liikeasioita. Daan setä on
pyytänyt minua tarkastamaan näitä numeroita, mutta siinä ei ole paljon
työtä.»
»Onko Daan setä tyytyväinen liikeasioittenne menoon?»
»Kyllä hän on tyytyväinen. Me tulemme vielä rikkaiksi, kultaseni.»
»Luuletko todellakin?»
Inan ääni kuulosti ahneelta.
»Aivan varmaan. Älä ole huolissasi. Kyllä minä jätän vielä jälkeeni
teille jotakin.»
Hänen äänensä kuulosti katkeralta.
»Oi isä, en todellakaan ajatellut sitä. Joskus olen huolissani rahoista
Lilyn vuoksi, joka meni varattoman miehen kanssa naimisiin: mistä Lily
ja Frits voivat elää? Ja poikieni vuoksi. Itse en välitä rahoista.»
Se oli melkein totta; se oli muuttunut todeksi sitä myöten kuin vuodet
vierivät. Tultuaan vanhemmaksi hän ajatteli rahaa pikemmin vain
lastensa vuoksi; äidillisyys oli kehittynyt hänen sielussaan, vaikka
tämä sielu pysyi aineellisena ja pienenä.
»Niin», sanoi Harold Dercksz, »minä tiedän sen.»
»Sinä olet niin alakuloinen, isä.»
»Olen sellainen kuin tavallisestikin.»
»Ei, Daan setä on saattanut sinut alakuloiseksi. Näen sen kyllä.»
Vanhus oli ääneti ja varuillaan.
»Sinä et koskaan puhu suoraan, isä. Enkö voi tehdä jotain hyväksesi?
Mikä huolestuttaa sinua?»
»Ei mikään, kultaseni.»
»Kyllä, jokin siinä on; aivan varmaan. Sanohan mikä sinua surettaa?»
Vanhus pudisti päätään.
»Etkö tahdo kertoa?»
»Ei minulla ole mitään kerrottavaa.»
»On aivan varmaan. Ehkä se on jotain hirveää.»
Harold Dercksz katsoi tytärtään suoraan silmiin.
»Isä, onko se salaisuus?»
»Ei, kultaseni.»
»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut
sinua... jo kuinka kauan.»
Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin
haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.
»Lapsi, sinä kuvittelet vain sellaista mielessäsi», hän sanoi.
»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»
»En voi hyvin.»
»Mutta sinä olet alakuloinen... tuo hirveä asia... tuo salaisuus
painostaa mieltäsi...»
»Ei se ole mitään.»
»Ei, siinä täytyy olla jotakin. Koskeeko se raha-asioita?»
»Ei.»
»Koskeeko se raha-asioita, joita Daan setä...»
Vanhus katsoi tyttäreensä:
»Ina», sanoi hän, »Daan sedällä on joskus toinen käsitys
rehellisyydestä liikeasioissa... kuin minulla Mutta lopulta hän aina
hyväksyy minun kantani. Ei minua mitkään rahahuolet painosta.»
»Mikä sitten?»
»Ei mikään. Ei ole mitään salaisuutta, rakkaani. Sinä vain kuvittelet
sellaista mielessäsi.»
»En, en minä kuvittele. Minä... minä...»
»Tiedätkö sinä jotain?» vanhus kysyi kovalla äänellä, katsoen
tyttäreensä.
Ina hätkähti:
»E-en», hän änkytti. »En minä... en tiedä mitään... mutta... minä
_tunnen_...»
»Mitä?»
»Että jokin salaisuus painaa mieltäsi.»
»Mitä se koskee?»
»Jotain... jotain, joka on tapahtunut...»
»Tiedätkö sinä», sanoi vanhus.
»En, en minä tiedä.»
»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha,
sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»
Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina
avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen,
Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:
»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli
terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää
sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi...
koska luulin... että olit jostakin pahoillasi... suruissasi. Tahdoin
osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»
Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin
Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden
jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä
pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen
mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan
kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen
— siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä
paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi
hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui
tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen
alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän
tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän
ehkä oli kuullut... kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?... Hän
koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli
mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään,
hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen... Voi,
jospa Se vain katoaisi!... Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!...
Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!... Siinä oli jo kylliksi,
kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta
ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat...
Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan
silmiin.
Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan
vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään
uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin
kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä
äänen:
»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei, _ei_ jokeen!»
Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman,
Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin,
rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.