Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de
Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja
viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän
pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt
yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo
seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä?
Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt
kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena:
oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut
miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt
hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen
elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman
miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla.
Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt;
ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat
vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin
kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia
yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä.
Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen —
De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään
pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon,
sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma;
ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina
osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli
tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia
ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan
hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa
ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän
oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin
katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja
ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat;
ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut
vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta
oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla
kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä
kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen
tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän
saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja
että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan
pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä.
Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it,
hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä
kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka
iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä
edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen
mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka,
niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt
erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta
tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin
vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko
suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia
seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi
alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut
syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan,
ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen
kanssaan... jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi
pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja
syntisille ihmisille... vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen.
Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan
ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin
oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo,
tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla
oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla
oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä
vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen
olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen
— ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän
tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään
enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin
pyhittämiä.
Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi
kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä
voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja
kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen!
Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää,
vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan
vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja
täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko
hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja
kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta
ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa
lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja
piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti
ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.
»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi
odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.
Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti
kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat
kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.
»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän
ensiksi istumaan, Stefanie!»
»Ajuri odottaa, Anton; se merkitsee samaa kuin hukata rahaa turhan
päiten!»
»Ei se saata sinua perikatoon. Onko todellakin tarpeellista lähteä
katsomaan noita kakaroita?»
»Tietysti sinun pitää nähdä kummilapsesi. Se on hyvin sopivaa. Ja
sitten me jatkamme matkaa Inan ja Lilyn kanssa Daanin ja Floorin
luo hotelliin.»
»Niin minä tiedän, he saapuivat eilen... Kuuleppas, Stefanie, en
ymmärrä, miksikä sinä et anna minun olla täällä omassa rauhassani. Sina
tahdot aina mestaroida toisia. Minun on hyvä olla täällä kirjoineni...»
Uuninlämpö vaikutti mieluisasti vanhaan Stefanie de Laders'iin ja hän
kohotti kohmettuneet jalkansa hiillosta vasten; mutta piipun savu
ärsytti häntä yskimään.
»Niin, niin, sinä luet parhaillaan; minä luen myöskin, mutta parempia
kirjoja kuin sinä... Näytähän, mitä sinä luet, Anton. Mitä se on.
Latinaako?»
»Niin, latinaa.»
»En tiennyt sinun ymmärtävän latinaa.»
»Et sinä vielä tiedä kaikkea minusta.»
»En, Jumalan kiitos!» huudahti Stefanie loukkaantuneena. »Ja mikä tuo
latinalainen kirja on?» kysyi hän uteliaana ja tutkivasti.
»Se on syntinen kirja», sanoi Anton kiusottaen.
»Sen minä arvasinkin. Mikä se on nimeltään?»
»Se on Suetoniuksen _Caesarin elämä_.»
»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat
ensimäisiä kristityitä!»
Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen
lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset
hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten
viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä
keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei
koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli
mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin
kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen
lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät
esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen
housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen
henkselinsä.
»Sinä tunnet enemmän historiaa kuin mitä luulinkaan», naureskeli Anton.
Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli
hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia
kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.
»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen
kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä
enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää
varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.
»Emmekö lähde jo, Anton?»
Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin
innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen
mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei
hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.
»Minun pitää vain pestä käteni.»
»Niin tee se, sillä sinä hajuat tupakalta.»
Anton nauroi, nousi ylös ja pitämättä kiirettä läksi makuuhuoneeseensa.
Ei kellään ollut aavistusta hänen yksinäisistä kuvitteluistansa,
jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi mitä vanhemmaksi hän tuli; ei kukaan
tiennyt, miten hän heittäytyi mielikuvituksensa valtaan tai miten
hän, lukiessaan Suetoniusta, kuvaili mielessään, että hän kauan,
kauan sitten oli ollut Tiberius, joka pani toimeen mitä hirveimpiä
orgioita Caprin yksinäisellä saarella, antoi murhata ihmisiä ja
heitätti intohimonsa uhrit kalliolta mereen. Hänen älyllisyytensä
ja mielikuvituksensa salatut voimat, joista hän aina oli nauttinut
salaa ja arkaillen ulkomaailmaa, olivat pakottaneet hänet lukemaan
ja tutkimaan paljon nuoruuden vuosina; ja hänellä oli paljon enemmän
tietoja, kuin kukaan, joka keskusteli hänen kanssaan, saattoi aavistaa.
Kirjahyllyillään, romaanien ja lakikirjojen taakse hän oli piilottanut
kabbalistisia ja saatanallisia teoksia, joista varsinkin omituiset
vanhan- ja keskiajan mysteeriot viehättivät hänen sairaalloista
mielikuvitustaan ja voimakkaalla myrkyllään huumasivat häntä,
jotta hän kuvitteli elävänsä entisinä aikoina, entisajan elämässä,
historiallisina henkilöinä, jotka olivat hänen mielestään hänen
hengenheimolaisiaan ja joissa hän tunsi olevansa ruumiillistunut. Ei
kukaan aavistanut sitä: ihmiset tiesivät vain, että hän oli ollut
keskinkertainen virkamies, että hän luki, että hän tupakoi ja että hän
ajoittain oli tehnyt itsensä syypääksi häpeällisiin tekoihin. Kaikki
muu oli hänen omana salaisuutenaan; ja että hän useasti arvasi toisten
salaisuudet, oli seikka, jota hänen äitinsä yhtä vähän kuin Takma tai
kuka muu hyvänsä ei aavistanut.
Heti kun hän oli kadonnut makuuhuoneeseensa, Stefanie täti nousi ylös,
tepasteli kirjahyllyjen luo ja antoi katseensa nopeasti kulkea yli
kirjojen otsikkojen. Miten paljon kirjoja Antonilla oli! Tuossakin
kokonainen hylly latinalaisia kirjoja: oliko Anton noin oppinut? Ja
niiden takana: mitä kirjoja hänellä oli kätkettynä latinalaisten
kirjojen taakse? Suuria albumeja ja salkkuja: mitä ne sisälsivät?
Olisiko hänellä aikaa tutkia niitä? Hän veti latinalaisten kirjojen
takaa yhden niistä esille ja vilkaisten nopeasti kuin pieni lintu
makuuhuoneen ovelle, hän avasi albumin, jonka kannella seisoi
Pompeiji... Mitä olivat nuo merkilliset piirrokset ja valokuvat? Ne
olivat jäljennetyt kuvapatsaista, muureista ja kattomaalauksista; ja
noin merkillisiä aiheita, tuumi Stefanie täti. Mitä tuo oikein oli,
mitä nuo esineet ja ihmiset ja vartalot ja asennot? Oliko se vain
pilaa, jota hän ei ymmärtänyt?... Ja sittenkin hän aivan kalpeni
katsellessaan niitä; ja hänen pienet ryppyiset noidankasvonsa venyivät
yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kauhusta ja hänen suunsa alkoi ammottaa.
Hän käänsi albumin lehtiä yhä nopeammin, jotta ei mikään menisi
häneltä hukkaan, ja sitten hän katseli uudestaan muutamia kuvia, jotka
erikoisesti herättivät hänen kauhuaan. Tämä maailma, joka oli hänelle
aivan uusi, kulki hänen kauhistuneitten silmiensä ohi koko pirullisessa
syntisyydessään, kuvaten miestä ja miespetoa sellaisena irvikuvana,
jommoiseksi hän mielikuvituksessaan ei koskaan olisi voinut häntä
ajatella. Oikea saatanan sabbatti ilkkui hänelle tuon kirjan lehdiltä;
ja kirja, joka tuntui niin raskaalta hänen vapisevissa vanhoissa
käsissään, poltti häntä; mutta hänen oli mahdoton panna sitä takaisin
salaiseen kätköönsä... juuri siksi, ettei hän koskaan ollut tiennyt...
ja että hän oli tiedonhaluinen... ja ettei hän koskaan ollut aavistanut
niin suuren synnin olemassa oloa... Siinä oli helvetin portti; ihmiset,
jotka olivat tehneet ja ajatelleet jotain sellaista, joutuisivat
helvetin tuleen: ei kuitenkaan hän itse, kaikeksi onneksi!
»Mitä sinä teet?»
Antonin ääni sai Stefanien hätkähtämään; hän päästi heikon
huudahduksen; kirja putosi hänen käsistään.
»Pitääkö sinun nuuskia joka paikkaa?» sanoi Anton raa'asti.
»Enkö saa katsella sinun kirjojasi?» änkytti Stefanie täti »En minä
tehnyt mitään sopimatonta!» hän sanoi puolustuksekseen.
Anton otti albumin lattialta ja työnsi sen vihaisesti latinalaisten
kirjojen taakse. Sitten, rauhoittuen, hän naurahti ja sanoi silmät
siirillään:
»Mitä sinä näit?»
»En mitään, en mitään», änkytti Stefanie. »Sinä tulit juuri sisään...
pelästytit minua. En nähnyt mitään, en yhtään mitään... Oletko valmis?
Lähdetäänkö?»
Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan,
joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon
häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka
hän siitä lie kauhistunutkaan!
»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on
itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon
hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä
tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole
lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla...»