He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli
Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä,
teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.
»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he
kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»
Elly tunsi omantunnonvaivoja:
»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta
ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me
olemme.»
»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä
hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta
muistan hänet kauan sitten... äidin mennessä viimeksi naimisiin.
Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin
varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin
enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja
komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai
kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan... Hän teki aina
minuun valtavan vaikutuksen... Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän
oli... tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy
huulilla.»
»Mona Lisan hymy...»
»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin
ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly... Milon Venus: en
voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen
äänettömän hurmion vallassa, mutta... mutta kun en ollut nähnyt sitä
niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä.
Ajattelehan...»
»Mitä sitten, Lot?»
»Minusta se oli vanhentunut!»
»No mutta, Lot!...»
»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis
vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin
se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin
lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista
samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä
vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä
samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt
ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen... Suoraan
sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi
uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä
itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta
ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se
minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se
saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut
sinun huomata mitään... Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti
vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea
sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan
samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi,
rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti
tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa
varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt
viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle
mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français
on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen,
että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain
vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'...»
»Mutta Thérèse täti...»
»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen... Totta tosiaan, parasta
olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme
hänelle?... Me liikumme yhä... Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?...
Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?...
Italiassa me löydämme oikean ilon...»
»Siellä kaikki on vieläkin vanhempaa!»
»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä.
Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä
kaikki on kuollutta.»
»Mutta itse maa on varmaankin elävä?... Uudenaikainen elämä kulkee
eteenpäin?...»
»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä;
ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni
alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja
vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja
jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet,
jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin
kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat
mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran
oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi
tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko
Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka _minä_ siitä
näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja
se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen
kuollutta, rauhallista kauneutta.»
»Se tulee siis olemaan ensi kirjoitelmasi aiheena.»
»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään
kirjoittamisesta... niin pidän suuni kiinni.»
»Älä ole niin ärtyinen... Mitä teemme nyt Thérèse tädille?»
»Emme me mene... Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»
»Mikäs nyt, Lot?»
»Tuolla on Theo! Theo van der Staff!»
»Theo, Thérèse tädin poikako?»
»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?... Miten hassua, että meidän piti
tavata sinut!...»
»En tiennyt, että olette Parisissa... Kuherruskuukauttanneko te
vietätte?»
Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine
kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn
katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli
vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi
ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen
käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti
paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan
sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa
ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa
ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista
raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä
sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua.
Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä
säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut
aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin
hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen
ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän
asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.
»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti
tavata sinut», toisti Lot.
»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista,
että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella
teitä... Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»
»Etkö ole nähnyt häntä vastikään?»
»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä?
Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään
aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin
tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan,
jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä
tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän
suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin
luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»
Hän pysäytti ajurin ja sanoi osoitteen:
»125 Rue Madamen varrella.»
Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän
välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista
jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi
haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli
tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean
ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen
läpi oli mahdoton nähdä.
»Tässä luostarissa äiti asuu», sanoi Theo.
He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan
porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät
pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle;
ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden
hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen
vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla
seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä;
huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.
»Onko kunnianarvoisa äiti kotona, sisar?» kysyi Theo.
»On kyllä, herra.»
»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle,
että minun mukanani on pari vierasta?»
»Kyllä, herra.»
Sisar läksi huoneesta. Theo viittasi kädellään:
»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt
hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen,
paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»
He odottivat. Autiossa huoneessa oli kylmää ja kolkkoa. Lot sanoi
väristen:
»En minä vaan voisi. En, en minä vaan voisi.»
»En minäkään», sanoi Theo.
Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka
vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti
valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.
»Herra van der Staff...»
»Rouvani...»
Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut
tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä
huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»
Hänen ranskalaiset lauseensa kuuluivat kohteliailta ja ritarillisilta.
»Saanko luvan esittää teille serkkuni, herra ja rouva Pauws?»
»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja
hienosti hymyillen.
Lot ihmetteli, mistä hän sen tiesi:
»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni... ja teitä myöskin,
kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.
»Olkaa hyvä ja istukaa. Rouva van der Staff tulee heti.»
»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä...
hyvään aikaan.»
»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme
hänestä huolta.»
»Tiedän sen kyllä.»
»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina
liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia
kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä
osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee _aina_. Minulla ei ole aikaa
siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on
sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä
melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla
palvelijatar-toimistoni. Me emme _voi_ aina rukoilla.»
»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.
»Rouva van der Staff rukoilee _liiaksi_», sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija...»
»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo
katsoen eteensä.
»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa
uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä
liiallisuuksiin... eikä paastota turhan päiten... Vastikään me löysimme
hänet tainnoksissa kappelista... Mutta meillä on pienet vehkeemme;
kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä
vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan
lainkaan... Tässä rouva tulee...»
Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui
huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan
sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna
yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen
ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat.
Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien
kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen
olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin
vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen
karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi
Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:
»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin
kiitollinen... Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa,
isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö.
Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää
Hollannissa... mutta ajattelen usein... hyvin usein... sukulaisiani...»
Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä
ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat
ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti
isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen
kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä
tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse;
ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä,
aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.
»Ja miten he jaksavat kaikki Haagissa?» kysyi Thérèse täti.
Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua
kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia,
sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.
»Miten Harold eno jaksaa?... Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein
häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles...»
Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin
puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä
murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn,
jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli
masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.
»Miten ystävällistä, ettet ole unohtanut meitä», yritti Lot sanoa.
»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää
häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin,
hyvin paljon... ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on
sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien
puolesta... koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja
minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös
isoisän puolesta... Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut
kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni...»
Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi
sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä
tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti
häntä, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää
koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan,
jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä
äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska
hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen
äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren
kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta
suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä
saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän
ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen
huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen
eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz,
nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta
perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun
hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar,
kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän,
joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut,
hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon
taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa
katolisen papin luo ja sanoi:
»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon
kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»
Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä
puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko
hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta,
jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli
tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa
synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen;
tämän äidin puolesta, joka oli estänyt _häntä_, hänen isäänsä,
puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen
mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa
verenhimoisessa vimmassaan... Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen.
Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi
rukoilla taivaalta armoa.
»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin
kappelissa. Ja ettet sinä syö.»
»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»
Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille
huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui
kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi
poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja
sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.
»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan
liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja
antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni... Kertokaa
minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä
hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin... Rukoilen yhdessä
sisarien kanssa.»
Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:
»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen
teidänkin puolestanne, lapset.»
Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.
»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää
minulle valokuvanne, teettehän sen?»
He lupasivat.
»Missä on sinun sisaresi, Charles?»
»Nizzassa, täti.»
»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan.
Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»
Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa
kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian
sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.
He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa
kappeliin.
»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin
liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on.
Katsokaahan!...»
Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään.
Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan.
Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan,
kasvot käsien peitossa.
»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme
edes _me_ tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa.
Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä
rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani,
näkemiin, hyvät herrat...»
Hän kumarsi kuin maailmannainen hymyillen ja levollisen arvokkaasti.
Sisar saattoi heidät portille ja päästi heidät ulos...
»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet
muutamiksi kuukausiksi.»
»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en
voisi.»
Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän
tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen
tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin
sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen
sittenkin.
»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.
Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa
olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen
raitista, vapaata ilmaa.