Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena.
Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut
unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui
hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut
elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi
kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut
olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti
uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi
enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa.
Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli
kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta
tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle
— niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän
katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin
toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta
vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut,
rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää
häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen
tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka
kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin
kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen
keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni
kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan
ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla
suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi,
keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin
tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan...
Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen
onnellisia... Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi
ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot
muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle
sen paljastaisivat... Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai
oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi
tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään
ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut
leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut
niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina
ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin
vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään.
Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin
hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja
tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen
elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin
tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän
vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä
vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi
kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän
ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla
omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden
varsilla heidän talonsa sijaitsivat... Se oli niin kovin haikeaa ja
kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut
Ellyn koko nuoruuden... Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä.
Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan
hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan
heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli
vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli
alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan;
Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän
ystäviä Italiassa, niin hän väitti... Miten omituista, että ikuinen
yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä
tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se
johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei
keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain
muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa
painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää,
nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa
naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen
lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin
selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin
ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni...
Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton
selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui
ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä,
pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja
puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja
hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen
parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen
hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta
sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi
Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä
ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori
poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla
hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin
todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän
ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä,
itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä
teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan
äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan.
Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei
itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä.
Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja
lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta
ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa
miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin
kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui
hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen
kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä
Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä,
mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.
Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä
rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän
nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja
kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta,
sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa:
etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän
oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa
ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää
alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme...
»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän
nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa
suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava
ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä
taas muovailemaan... tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä
kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin
subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä
on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei
merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää
täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei
ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa.
Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut... Ja sittenkin tämä
mainen elämä on ihastuttava... jos hetkeksi vain unohdamme kaiken
pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt
tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki
muuttuu... Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan
työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle
mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta... En tiedä,
kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin
paljon, paljon... Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?...
Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä
paperipalasia... Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana,
niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy
nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole
mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on
kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään... ja annettava
sen taas lentää... Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat
ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä...
Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran
jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa... ja kömpelö
kovakuoriainen...»
He lähestyivät Marseilles'ia; Nizzaan he saapuisivat kello kaksi
iltapäivällä...