Vanha herra Pauws tuli asemalle heitä vastaan, illalla Brüsselissä.
»Rakas poikani, _rakas_ poikani, mitä sinulle kuuluu? Ja tämä on
siis sinun pikku vaimosi! Rakas lapseni, toivotan sinulle onnea koko
sydämestäni!»
Hän levitti käsivartensa ja syleili ensin Lot'ta ja sitten Ellyä.
»Olen tilannut teille huoneen Métropolessa, mutta toivon, että ensin
tulette syömään illallista minun luokseni. Silloin olen ikäänkuin ollut
mukana häissännekin. Ette suinkaan ole väsyneet, vai mitä? Ei, eihän
se ole mikään matka. Parasta jos lähetätte matkakapineenne suoraan
hotelliin. Minulla on ajuri: mennäänkö suoraa päätä kotiin? Luuletteko,
että me mahdumme kaikki kolme? Mahdumme kyllä, istutaan sievästi.»
Toistamiseen Elly näki nyt vanhan herran, valkoisen ja punakan, hyvin
säilyneen seitsemänkymmen-vuotiaan: Elly oli käynyt kihlausaikanaan
Lot'n kanssa tervehtimässä häntä. Hänessä oli jotakin päättäväistä ja
varmaa, samalla kun hän oli ystävällisen iloinen, varsinkin nyt, kun
hän näki Lot'n jälleen. Hän otti heidät vastaan poikamiesasunnossaan.
Hän avasi oven omalla avaimellaan; hän oli maksanut nopeasti ajurin,
ennenkuin Lot ennätti sen tehdä; ja hän työnsi nuoren parin portaita
ylös. Itse hän sytytti kaasullekin käytävässä:
»Minulla ei ole iltasin apulaista, niinkuin näette. Siivoojani tulee
aamuisin. Ateriat syön ravintolassa. Olin aikonut tarjota teille
illalliset ravintolassa; mutta luullakseni tämä on hauskempaa... Kas
niin!»
Ja nyt hän sytytti kaasun arkihuoneessa nopealla liikkeellä, aivan kuin
nuori mies. Elly hymyili hänelle. Pöytä oli katettu ja siinä oli kukkia
sekä pari viinipulloa jäähdyttäjässä.
»Tervetuloa, rakas lapseni!» sanoi vanha mies suudellen Ellyä.
Hän auttoi Ellyn päältä hänen viittansa ja hattunsa ja vei ne
makuuhuoneeseensa.
»Sinunkin on parasta tuoda päällystakkisi tänne sisään, Lot.»
»Sinun isäsi on ihastuttava!» sanoi Elly.
Pieni arkihuone oli kodikas ja mukava; hänellä oli omat huonekalunsa.
Kirjoja oli kaikkialla; valokuvia seinillä ja hevosten ja koirien
kuvia; aseita hyllyllä; ja sen alla — se teki Ellyyn syvän vaikutuksen
aivan kuin ensi kerrallakin — Ottilien muotokuva kaksikymmen-vuotiaana,
vanhanaikainen hilkka päässä, mikä puki häntä suurenmoisesti, jotta hän
näytti ikäänkuin pieneltä romaanisankarittarelta. Omituista, hän tuumi,
Steynilläkin on huoneessaan koirien ja hevosten kuvia; Steyn on myös
innokas metsämies, ulkoilma-ihminen; Steyn on myös kaunis mies. Elly
hymyili ajatellessaan, että samanlainen miestyyppi oli aina viehättänyt
Ottilieta; hän hymyili aivan samoin kuin Lot'kin joskus hymyili
äidilleen.
»Te molemmat olette varsin suuresti toistenne näköisiä», sanoi Pauws,
kun he kävivät pöytään istumaan. »Katsokaahan, lapset, tällaista minä
olen teille hankkinut. Kaikki on valmiina ostettua. Vaan kylmää ruokaa.
Haluatteko kaviaaria ja paahdettua leipää?»
»Minä olen aivan hullaantunut kaviaariin», sanoi Lot.
»Muistin sen! leikkelyjen jälkeen kalamajoneesia: ehkäpä tässä on
liiaksi kalaa, mutta minun täytyi valita kylmiä ruokia, sillä minulla
ei ole keittäjää eikä keittiötä. Sitten tässä on kylmää kananpoikaa
ja hilloketta: hollantilainen ruokalaji teitä varten; täällä yhtä
vähän kuin Ranskassakaan ei syödä koskaan niitä yhdessä. Sitten
hanhenmaksavanukasta. Ja leivoksia sinulle, Elly.»
»Pidän minäkin leivoksista», sanoi Lot tutkien tarkasti niitä.
»Sitä parempi. Paremmanpuolista punaviiniä, Chateau-Yquem'iä ja
Heidsieck'iä. Sain myös hyviä hedelmiä. Kahvia, likööriä, sikareja
ja paperossi Ellylle, siinä kaikki. Sen parempaa en ole voinut saada
aikaan.»
»Mutta isä, sehän on ihanaa!»
Vanha herra avasi sampanjapullon nopeasti ja kätevästi rypistäen
kulmakarvojaan.
»Maljanne, lapset!»
Sampanja kuohuili korkealle.
»Maltahan, Elly, maltahan, anna minun täyttää lasisi... Kas noin, tässä
on teille, lapset, ja tulkaa onnellisiksi!»
»Sinä olet Lot'n näköinen», sanoi Elly.
»Minäkö? Siinä tapauksessa Lot on minun näköiseni.»
»Niin, sitä minä tietysti tarkoitinkin.»
»Mutta sehän on aivan eri asia!»
»Niin mutta Lot... Lot on myöskin äitinsä näköinen.»
»Niin, minä olen äidin näköinen», sanoi Lot.
Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli
lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka,
jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.
»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta,
vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»
»Vai olenko minä suulas?» sanoi vanha Pauws nauraen.
Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken
aikaa lautasia monine leikkelyineen.
»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen
aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin
nuorena?»
»En minä tiedä, poikaseni; olen vain sillä lailla luotu.»
»Etkö ole koskaan pelännyt vanhentumista?»
»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt... vanhentumista enkä
mitään muutakaan.»
»Mistä minä olen sen sitten saanut? Äidillä ei ole sitä pelkoa, ei
ainakaan samassa määrässä kuin minulla, vaikka...»
»Sinä olet taiteilija; niillä on tuollaisia hulluja ajatuksia. Minä
olen aivan tavallinen ihminen.»
»Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi, pitkä ja hartehikas. Minä
katselen sinua aina kateudella.»
»Mitä vielä, Lot, olet erinomainen sellaisena kuin olet!» sanoi Elly
kumartuen hänen puoleensa.
»Jos olisit minun kaltaiseni, niin et olisi viehättänyt vaimoasi, vai
mitä sanot, Elly?»
»Sitä on vaikea sanoa, isä!»
»Mitä kotiin kuuluu, poikaseni?»
»Samaa kuin ennenkin, samaa kuin ennenkin.»
»Miten äiti jaksaa?»
»Terve hän kylläkin on. Mutta henkisesti hän on kovin masennuksissa,
kun minä menin naimisiin.»
»Miten hän ja Steyn tulevat keskenään toimeen?»
»He riitelevät.»
»Voi, tuota sinun äitiäsi!» sanoi Pauws. »Elly, ole hyvä ja ota
majonneesia. Eikö saa olla? Lot, annahan viinipullo tänne: minä avaan
sen... Tuo sinun äitisi on aina riidellyt. Sääli, että hän teki sitä.
Suuttumusta, vihaisia sanoja... turhan tähden: sellaista se oli aina
minunkin aikanani. Ja toisaalta hän oli niin suloinen... ja niin
sanomattoman kaunis!»
»Niin», sanoi Lot, »ja minä olen äidin näköinen, joskin rumennettu
painos.»
»Hän ei tarkoita sanaakaan siitä mitä hän sanoo», sanoi Elly.
»Ei», sanoi vanha herra, »hän ei tarkoita sitä, tuo itserakas poika!»
»Siitä huolimatta olisin kernaammin tahtonut olla sinun näköisesi, isä.»
»Lot, sinä puhut hullutuksia... Lisään majonneesia, Elly? Eikö
todellakaan? Maistetaanpa sitten kylmää kananpoikaa. Ei, anna se tänne,
Lot, minä leikkaan... Ja teidän häänne olivat aivan hiljaiset? Ei
lainkaan kirkollista vihkimistä?»
»Ei.»
»Eikä kutsuvieraita?»
»Ei, Ellyllä on niin vähän ystäviä, ja minullakin on kovin vähän
Hollannissa. Me elämme aivan eristettyinä Haagissa. Koko meidän sukumme
elää eristettynä. Paitsi d'Herbourgeja ei todellakaan ole ketään.»
»Se on totta.»
»Noita hirveän vanhoja ihmisiä ei tietenkään voi ottaa edes lukuun.»
»Niin, isoisä, isoäiti... Ja vanha tohtori...»
»Anton eno elää aivan yksikseen.»
»Hm, hm... niin...»
»Harold eno on myöskin vanha.»
»Kahta vuotta minua vanhempi.»
»Mutta hän on heikko terveydeltänsä.»
»Niin... ja omituinen. Sitä hän aina on ollut. Hiljainen ja
alakuloinen. Mutta kelpo mies.»
»Entäs kotiväki, Steyn ja äiti: milläpä me osaisimme huvittaa ihmisiä?»
»Unohdat Stefanie tädin: siinä on täti, joka jättää rahaa jälkeensä,
samoinkuin Anton enokin; sinun tädilläsi on yllin kyllin.»
»Oi, Lot ei välitä perinnöistä!» sanoi Elly.
»Sitäpaitsi ei teillä kahdella ole mitään hätää», sanoi vanha Pauws.
»Oikeassa te olette: mitä hyötyä on häistä? Mitä tuttaviin tulee...»
»Ei meillä ole paljon tuttaviakaan.»
»Sepä omituista. Tavallisesti intialaisten perheiden ympärillä on
hyvinkin paljon elämää. 'Touhua', niinkuin meillä oli tapana sanoa.»
»Enpä tiedä: ei meidän tuttavamme ole 'touhunneet' meidän talossamme!»
»Ei, meillä oli kylliksi touhua ilmankin: siitä äiti piti aina huolta.»
»Se vieroitti äidin ystävätkin talosta.»
»Luonnollisesti... Äidin elämä ei tosiaankaan ole ollut aivan
tavallista laatua... kolmine miehineen!»
»Ei tietenkään... Minä en anna häiritä itseäni... Mutta sukulaisiaan
hän ei ole paljonkaan ajatellut.»
»Ei. Isoäiti alotti ensiksi. Hänkin teki mitä hän itse halusi.»
»Olen kuullut kaikenlaisia huhuja...»
»Minä olen myöskin kuullut paljon huhuja, eivätkä ne olleet
aiheettomia. Isoäiti oli suuri koketti aikoinansa ja herätti enemmän
ihailua Javassa, kuin mikä oli soveliasta.»
»Sanotaan, että äiti...»
»En tiedä, mutta mahdollista se kyllä on. Joka tapauksessa te kaksi
olette siinä määrin toistenne näköisiä, että voisitte olla sisarukset.»
»Pahimmassa tapauksessa me olemme serkut», sanoi Elly.
»Niin, isoäiti alkoi ensimäisenä... Paljon siitä on puhuttu... Oi, nuo
ihmiset ovat nyt niin vanhoja! Heidän aikalaisensa ovat kuolleet. Ja
asiat unohtuvat. Kukapa enää ajattelisi tai puhuisi sellaisesta mikä on
tapahtunut niin kauan sitten?»
»Isoäidin rakastajistako?»
»Niitä oli lukematon joukko!»
»Tohtoriko?»
»Niin väitetään. Ja Ellyn isoisä.»
»Nuo vanhat ihmiset!» sanoi Elly.
»Kerran hekin olivat nuoria!»
»Ja me olemme kerran vanhoja», sanoi Lot. »Me vanhenemme, se on varma.»
»Vaiti poika! Te ehditte vielä vanhentua, kunhan ensin olette
seitsemänkymmenen vanhat... Niin, isoäiti de Laders, isoäiti Dercksz:
muistan hänet Intiassa viisikymmentä vuotta sitten.»
»Voi hyvä Jumala, kylläpä ne ovat vanhoja muistoja!» sanoi Lot väristen.
»Juo lisää sampanjaa, jos sinua värisyttää... Viisikymmentä vuotta
sitten olin minä nuori poika, kahdenkymmenen-vuotias. Isoäiti oli yhä
kaunis nainen, joskin koko lailla yli neljänkymmenen. Hän jäi leskeksi
hyvin nuorena, hänen ensimäisen miehensä kuollessa. Malttakaahan:
Dercksz'in hukkuessa hän oli kolmenkymmenenkuuden... Sitten äiti
syntyi.»
»Kuinka hirveän, hirveän pitkä aika siitä onkaan!» sanoi Lot. »Sitä
tulee aivan pyörälle päästään ajatellessaan niin kauaksi taaksepäin.»
»Siitä on kuusikymmentä, niin kuusikymmentä vuotta nyt», sanoi Pauws
uneksien. »Olin siihen aikaan lapsi, kymmenen vuoden vanha. Muistan
vielä hyvin tuon tapahtuman. Se oli Semarangissa; isäni oli upseeri.
Minun perheeni tunsi Derckszlt. Asiasta puhuttiin paljon. Olin
lapsi, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Siitä puhuttiin hyvin
paljon, siitä puhuttiin monen vuoden kuluessa. Oh kysymys ruumiin
esiinkaivamisestakin. Mutta arveltiin, että se oli liian myöhäistä.
Silloin hän oli ollut haudattuna jo kuukausimääriä. Kerrottiin että...»
»Että eräs jaavalainen... tikarilla... Naisen vuoksi...?»
»Niin; ja sanottiin vielä enemmänkin. Väitettiin, että Takma oli ollut
sinä iltana huvilassa ja että isoäiti... Mutta mitä hyödyttää puhua
siitä? Mitä se teitä liikuttaa? Elly on valkoinen kuin lakana — lapsi,
miten kalpealta sinä näytät? — ja Lot vapisee koko ruumiissaan, vaikka
se tapahtui niin kauan sitten.»
»Luuletko, että nuo Vanhat ihmiset... salaavat jotakin?»
»Luultavasti», sanoi Pauws. »Juodaan hiukan sampanjaa eikä välitetä
siitä sen enempää. He ovat itse unohtaneet jo koko asian. Kun sinä olet
yhtä vanha kuin hekin...»
»Niin olen höperö», sanoi Lot.
»Te lähdette siis huomenna Parisiin?»
»Aivan niin.»
»Käyttekö tervehtimässä Thérèse tätiä?»
»Emmeköhän», sanoi Elly. »Emme voi käyttäytyä kuin villit.»
»Entäs sitten?»
»Me lähdemme Nizzaan.»
»Oi, todellako?... Ja... ja käyttekö siellä Ottilien luona?»
»Tietysti me käymme», sanoi Lot.
»Se on oikein, se on oikein... Kuinka te voitte olettaa, että meidän
kaltaisellamme perheellä olisi hieno tuttavapiiri?... Ottilie
kirjoittaa minulle silloin tällöin... Hän elää yhdessä erään
italialaisen kanssa... Miksikä he eivät mene naimisiin, on minulle
arvoitus.»
»Ja miksi he menisivät naimisiin?» kysyi Lot.
»Mutta Lot», sanoi Elly, »menimmehän mekin!»
»Me olemme sovinnaisempia kuin Ottilie. Minä olen sovinnaisempi kuin
Ottilie koskaan on ollut. En olisi koskaan uskaltanut ehdottaa sinulle,
ettemme menisi naimisiin. Ottilie on kokonaisempi luonne kuin minä.»
»Hän on kerrassaan hyvä tyttö... ja hävyttömän kaunis nainen», sanoi
Pauws.
»Hän on sinun näköisesi.»
»Mutta kauniimpi painos!» sanoi vanha herra nauraen. »Elly, hiukan
lisää kakkua. Mutta miksikä he eivät mene naimisiin, sitä en käsitä
enkä tule koskaan käsittämään. Olemmehan me kaikki muutkin menneet
naimisiin.»
»Mutta _millä tavalla_?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te
liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»
»Ottilie on nähnyt liiaksi paljon onnettomia avioliittoja ympärillään.»
»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo
soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä
kirkolliseen että siviili-avioliittoon... Pulmakseni suuni puhtaaksi,
minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet
vihkiä itseänne.»
»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi
antaa siunauksensa avioliitolle!»
»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta
tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»
»Emme kylläkään, mutta kaikki yhteiskunnalliset lait ovat muuttuneet.»
»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa
vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet
siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta
vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala
tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä.
Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä
toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä
palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että
hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi... Kuinka voitte olettaa, että
tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»
»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä
ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka...»
»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei
mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet
vain siviiliavioliittoon.»
»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa
joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään
mitään juhlaa.»
»Ja näin hyville», sanoi Lot. »Elly, nämät leivokset ovat taivaallisia.»
»Meidän ei olisi pitänyt vain kaivaa esille menneitä asioita», sanoi
vanha herra. »Ne saavat Lot'n vapisemaan kauhusta. Kas tuota poikaa,
miten hän syö leivoksia! Noin sinun äidilläsikin oli tapana tehdä.
Lapsi, oikea lapsi!»
»Niin, minuakin lapsettaa joskus, mutta en ole yhtä suuri lapsi kuin
äiti.»
»Ja lähteekö hän nyt Englantiin?»
»Hän lupasi minulle, ettei hän lähtisi sinne. Mutta hänen lupauksensa
eivät merkitse paljonkaan. Me jäämme pitkäksi aikaa ulkomaille;
vietämme koko talven Italiassa. Eräs asia tuottaa minulle helpoitusta;
äidillä ei ole rahaa; ja minä kävin pankissa ennen lähtöäni ja pyysin,
siltä varalta, että äiti tulisi hakemaan rahaa, sanomaan hänelle, ettei
hän voi saada mitään, koska hänellä ei ole enää mitään saatavaa...»
»Mutta hän saa sittenkin... hän on aina saanut.»
»Johtaja lupasi auttaa minua ja kieltäytyä antamasta hänelle rahaa.»
»Saa hän sitä siitä huolimatta.»
»Keneltä?»
»En tiedä, mutta rahaa hän aina saa. Kyllä hän saa rahaa, vaikka en
tiedä miten...»
»No mutta isä!»
»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun
kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista!
Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui
useastikin!...»
»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää
aina rahaa lipastostaan.»
»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos
jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee
tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi
eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me
ehkä vieläkin... Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin...
Älkäämme puhuko siitä... Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö
se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan
voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt
minä olen vanha, lapset, mutta... mutta luulenpa, että yhä vieläkin
pidän hänestä... Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa;
ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja
olen onneton... Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä... Ja jos
äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä...
Mutta siinä on niin monta 'muttaa'... Ja jollei hän olisi kohdannut
Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin... Hän olisi
aina kohdannut jonkun... Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin.
Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan
hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista;
teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta... Ei ole vielä
myöhä; tuskin puolikymmenen... Mutta tietysti, te olette niin äsken
naineet... No niin, minä saatan teidät hotelliin... Kävelemmekö? Matka
ei ole pitkä... Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja
antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista
onnea... rakkaat lapseni!»