Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi
nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin
hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä.
Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden
mukaan leikkiä:
»No Roelofsz, etpä sinä näytä laihtuvan, vaikka vuodetkin kuluvat!»
»Hyvä-hyvä», sanoi tohtori, »arveletko niin, Takma?»
Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja
vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen
vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät
pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan,
joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille
mieleen.
»Harold on ylhäällä», sanoi Ottilie.
»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt
parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois...»
He läksivät hitaasti portaita ylös. Mutta taaskin ovikello kilahti.
»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille.
»Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me
alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku
odottamassa...»
»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On
kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan...»
»Herra Takma sanoo, että lämmittäminen on pahaksi.»
»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori
Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset...»
»Saammeko mennä ylös?» kysyi Elly astuessaan sisään Lot'n kanssa.
»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri
alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti... ja herra Takma.»
»Isoäiti pitää hovia», sanoi Lot leikkiä laskien.
Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen
pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon
kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka
läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen
muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha
tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain
Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti,
niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena... Tuolta
Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä
ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin
kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.
»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui
pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz...»
Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi
nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja
sanoessa vanhalle Annalle:
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä!»
Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita
ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi
olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän
vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän
tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys.
Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet
värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä... He astuivat nyt huoneeseen:
siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n
äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn
jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin
oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon
kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.
»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi
vanha nainen tyytyväisenä.
Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli
hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He
istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana;
ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan
pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin;
mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta,
oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi,
oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se
hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli
jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä
ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa... Voisikohan
kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että
nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman
jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut
sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin
siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko
hän Ellyn serkku?... Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä
huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja
siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin
olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he
ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden
tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen
levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi
suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi
kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski
perhettä.
»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En
käsitä, miksikä he tulevat tänne... juuri kun talvi on tulossa. Se ei
ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän... jospa vain _minä_ olisin
jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne... Niin, olen istunut
täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes...»
Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen
ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se
oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt
poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden
hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina,
kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä.
Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä,
nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:
»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti... Herra Takma, saanko
saattaa teidät kotiin?»
»Ei lapseni, ei sada, minä pääsen yksinkin, pääsen yksin...»
Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan
Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja
Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös
Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.
»No, Roelofsz», sanoi isoäiti.
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin», mutisi tohtori heittäytyen tuoliin.
He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä.
Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä
keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.
»Sinä olet liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.
»En, en», sanoi vanha herra.
»Tulee varhain kylmä tähän vuodenaikaan.»
»Ei, ei, minun ei ole kylmä.»
»Niin, sinussa on aina sisäistä kuumuutta.»
»Niin, aivan samoin kuin sinä lihoat lihoamistasi.»
Tohtori nauroi ääneensä, ei ilkeämielisesti tällä kertaa, koska
hän ensimäiseksi oli saanut pilapuheensa ilmoille; ja Takmakin
nauroi kimakasti, meluavasti. Vanha nainen ei puhunut, katseli vain
hiukan eteenpäin nojautuneena ulos ikkunasta. Iltahämärä levisi jo
Nassaulaanin yli.
»Katsokaa», sanoi vanha nainen viitaten vapisevalla, laihalla,
läpinäkyvällä sormellaan.
»Mitä?» kysyivät molemmat herrat katsoen ulos.
»Minä luulin...»
»Mitä?»
»Minä luulin, että siellä oli jotakin... että jokin liikkui tuolla,
puiden alla...»
»Mikä liikkui?»
»En tiedä: jotakin... joku...»
»Hän hourii», ajatteli tohtori mielessään.
»Ei, Ottilie», sanoi Takma, »ei siellä mikään liiku.»
»Oi, eikö siellä mikään liiku?»
»Ei.»
»Minä luulin, että joku kulki ohi... hyvin nopeasti...»
»No niin... sumu vain nousee», sanoi tohtori.
»Niin», sanoi Takma, »se on sumua...»
»Olet aivan liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.
»Minulla on paksu päällystakkini, se on lämmin...»
»Hyvä-hyvä...»
»Lehdet kahisevat», sanoi vanha nainen. »Ja tuuli vonkuu. Pian tulee
talvi.»
»Niin... niin-niin, talvi tulee. Taaskin talvi...»
»Niin», sanoi vanha nainen. »Viimeinen... viimeinen talvi...»
»Ei-ei-ei-ei!», vastusteli vanha tohtori. »Viimeinen! Minä vakuutan, te
elätte sadan vuoden vanhaksi, Ottilie!...»
Vanha Takma nyökkäsi:
»Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta...»
»Mitä-mitä?» huudahti tohtori hämmästyneellä äänellä.
»Sitten...»
»Mitä sinä sanot?» vanha nainen huusi kimakasti.
»Minä sanon», sanoi Takma, »että Ottilie, että Lietje... on
kuudenkymmenen vuoden vanha...»
»Niin, niin!»
»Ja siis on enemmän kuin kuusikymmentä... enemmän kuin kuusikymmentä
vuotta siitä kun...»
»Si-siitä kun _mitä_?», huudahti tohtori.
»Siitä kun Dercksz... hukkui», sanoi Takma.
Ja hän nyökkäsi.
»Voi!» valitti vanha nainen kohottaen kätensä kasvoilleen kulmikkaalla
ja tuskallisella liikkeellä. »Älä puhu siitä. Miksikä sinä sanoit sen?»
»Ei», sanoi Takma, »en minä sanonut mitään...»
»Ei-ei-ei-ei!» mutisi tohtori. »Älä puhu siitä, älä puhu siitä...
Me emme koskaan puhu siitä... Niin... Takma, miksikä sinä puhuit
siitä?... Siinä-siinä-siinä ei ole mitään, mutta Ottilie tulee niin
alakuloiseksi...»
»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää
alakuloinen... Olen siksi liian vanha ... Minä vain istun ja odotan...
Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?...»
»Missä?»
»Kadulla, vastapäätä... tai tuolla kauempana, jotakin valkoista...»
»Missä? Ahaa, tuollako?... Ei, Ottilie, se on sumua.»
»Lehdet... lehdet...»
»Niin-niin-niin, syksy... talvi tulee...»
»Viimeinen», sanoi vanha nainen.
Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat
hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä
vuotta... Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät
koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut.
Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen
kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut
rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja
kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa...
Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko
tapahtuman edessään... Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.
»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä... Muuten... tulee jo
liian myöhä...»
Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan
kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen
sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen
seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»
Oh jo melkein pimeä huoneessa.
»Hyvästi, Ottilie», sanoi Takma puristaen puolisormikkaaseen verhottua
kättä, joka oli kohonnut tuuman tai kaksi.
Tohtori puristi myös hänen kättään:
»Hyvästi, Ottilie... Niin-niin-niin: huomiseen tai ylihuomiseen.»
Herra Takma tapasi Ottilie Steyn de Weert'in alhaalla odottamassa.
»Vieläkö sinä olet täällä, lapsi?»
»Olen, herra Takma. Minä saatan teidät kotiin. Te olette viipynyt
tänään tosiaankin liian myöhään ulkona; Ellykin oli samaa mieltä; ja
Adèle on rauhaton...»
»Hyvä, lapsi; saata vanhus kotiin.»
Hän tarttui Ottilien käsikoukkuun; ja hän astui nyt horjahdellen Annan
päästäessä heidät ulos.
»Neiti», sanoi vanha nainen yläkerrassa, kun seuranainen aikoi sytyttää
lampun, »odottakaa hetkinen ja katsokaa ulos ikkunasta. Sanokaa
minulle: tuolla, tien toisella puolella, karisevien lehtien takana...
eikö siellä ole jotakin valkeaa... jotain, mikä liikkuu?»
Seuranainen katsoi ikkunasta ulos:
»Ei, rouva, ei siellä ole mitään. Mutta sumu nousee. Herra Takma viipyi
täällä taaskin aivan liian kauan.»
Hän sulki ikkunaluukut ja sytytti lampun. Vanha nainen söi
illallisensa; sitten seuranainen ja vanha Anna auttoivat hänet
vuoteeseen.