Kello soi: ja Ottilie kuiskasi:
»Luuletteko, että herra Lot ja neiti Elly tulevat?...»
»Ei», sanoi Anna katsoen ulos ikkunasta. »Herra Harold tulee.»
Ja hän läksi ulko-ovelle. Ottilie tuli eteiseen veljeään vastaan.
»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin
luona?»
»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on
nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»
»Sitten minä menen sillä välin äidin luo.»
»Sinä näytät huonolta, Harold.»
»Niin. En ole hyvissä voimissa. Minulla on tuskia...»
»Missä?»
»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti... Huomenna on
siis suuri päivä, Ottilie?»
»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna... He ovat niin
välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»
»Lot pyysi minua todistajakseen.»
»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn
puolelta... Anton kieltäytyi...»
»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»
Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui
yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä
yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:
»Täällä on herra Harold, rouva.»
Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja
suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen
porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja
uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa
villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja
hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen
sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään
muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä,
sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle
tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat
terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä.
Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille
kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan
Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki
istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse
laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien
lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia
päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui,
kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen
edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton.
Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki —
niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden
ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona
rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän
kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen,
vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen
äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että
hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko
elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt
Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet
mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään... Eivätkö he
tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään?
Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan.
Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän
oli kieltänyt, ettei sellaista ollut... Huhuja oli ollut liikkeellä,
hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon
huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen
eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan
hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet... Tuo
tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel
askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki
niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?... _Hän tiesi_; hän
oli tiennyt enemmänkin... huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen
korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä
vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut
ääniä ääniä vaimonsa huoneesta... Takman äänen, talon hyvän ystävän...
Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma
se oli... Takma hänen vaimonsa huoneessa... Hän oli suuttunut. Tullut
mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi
asetta... Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari,
lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä...
Hän hiipii vaimonsa huoneeseen... Tuolla ... tuolla... hän kuulee
heidän äänensä... He nauravat, he nauravat hiljaa... Hän heittäytyy
ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään... Kaksi
miestä silmästä silmään naisen vuoksi... He taistelevat intohimoisesti
kuin ihmiskunnan alkuaikoina... Takma on riistänyt tikarin Haroldin
isältä... He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä,
jotka tappelevat naaraasta... Heidän punaiset aivonsa ja punaiset
silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan
ja vihaansa... Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!... Mutta
äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän
ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana,
kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään... Hän ei näe,
mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan,
niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka
kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan
istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta.
Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy
vanhalta naiselta:
»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»
»Luki.»
»Lukeeko hän hyvin?»
»Lukee kylläkin. Joskus vain hänen on vaikea valita mitä lukea.»
»Politiikka ei huvita sinua?»
»Sota kylläkin: se on hirveää, tuo ihmishenkien hukka.»
»Se on murhaa... suuressa asteikossa...»
»Niin, murhaa se on...»
»Lukeeko hän sinulle nurkkanovellia?»
»Ei, ei; minä en välitä siitä.»
»En minäkään.»
»Me olemme liian vanhat sellaiseen.»
»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme...»
»Niin... Rauhallinen elämä on parasta...»
»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään...»
Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan.
_Onko_ äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä
miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse
sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia
huntujaan kahisevien lehtien yli...
»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»
»Mistä murhasta?»
»Englannissa, naisesta, joka...»
»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita...» Äidin sanat
kuuluivat miltei rukoukselta... Miten vanha hän on, miten vanha!...
Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi.
Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee
sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä
sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa
ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä,
rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa
koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman... ja ehkä myös
vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen
isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että
hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi... Kaikki tuo oli
selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut
lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä
aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt... Hän epäilee
siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo
sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää
Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen
kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut... surullinen
äitinsä vuoksi... itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha... Miten
vanha äiti onkaan, miten vanha!... Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä
hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut!
Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti
tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran
kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden
varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä
noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään
uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui
eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen...