Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja
suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista
askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn
de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi... hänet ja astui hänen
luokseen:
»Hyvää päivää, herra Takma!»
»Kas, Ottilie, mitä kuuluu?... Oletko sinäkin menossa äidin luo?»
»Olen...»
»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli
pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein
kaunis...»
»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole
sateensuojaa, herra Takma.»
»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan... Miltä
se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»
Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos
hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:
»No niin, _jos_ alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?...
Nimittäin, jollette halua ajaa?»
»Ei, lapseni, ajopelit ovat vieläkin pahemmat kuin sateensuoja.»
Ottilie tiesi, ettei vanhus voinut sietää rattaiden tärinää.
»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No
niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin... ja nostat pienen
katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»
Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen
jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli
eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko...
»Miten hiljainen sinä olet, lapsi!»
»Minäkö, herra Takma?»
»Niin juuri.»
»Kaikkea te huomaattekin.»
»Kuulin heti äänestäsi, ettet ollut hyvällä mielellä.»
»Ehkäpä olin pahoillani... Nyt olemme perillä.»
Ottilie soitti vanhan rouva Dercksz'in ovikelloa: vanha Anna kiiruhti
nopeasti avaamaan.
»Minä tahdon ensin hiukan hengähtää, Anna», sanoi vanha herra. »Hiukan
vain hengähtää... pidän takkini päällä... ja hengähdän vain hiukan...
arkihuoneessa.»
»Alkaa jo olla kylmä», sanoi vanha Anna. »Pian me rupeamme lämmittämään
arkihuonetta. Rouva ei tule koskaan alas, mutta siellä on useasti
odottajia; ja tohtori Roelofsz on hyvin arka kylmälle...»
»Älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään, älkää ruvetko liian
aikaisin lämmittämään», sanoi vanha herra äreästi. »Lämpö on pahaksi
meille vanhoille ihmisille...»
Hän kävi väsyneenä istumaan arkihuoneessa, nojaten molemmat kätensä
norsunluupäistä keppiään vasten. Anna jätti heidät yksin.
»Kuulehan, lapseni, mikä on hätänä? Huoliako?»
»Hiukan... minä jään niin yksin... Häät ovat huomenna.»
»Niin, niin... huomenna ovat Lot'n ja Ellyn häät. No, he tulevat
onnellisiksi.»
»Toivottavasti, aivan varmaan... Mutta minä...
»Miten niin?»
»Minä tulen onnettomaksi.»
»Mitä vielä!»
»Mitä minulla sitten enää on. Ei ainoatakaan lasta luonani. Joskus olen
tuuminut lähteä Englantiin. Siellä minulla on John ja Hugh... ja Mary
palaa kotiin Intiasta.»
»Niin, lapseni, kun me tulemme vanhoiksi, niin me jäämme yksin.
Katsohan minua. Nyt kun Elly menee naimisiin, ei minulle jää ketään
muuta kuin Adèle. Onneksi voin vielä liikkua ulkona... ja joskus nähdä
äidin... ja... ja teidät kaikki... ja tohtori Roelofsz'in... Mutta jos
olisin aivan avuton, niin mitä _minulla_ silloin olisi?... Sinä, sinä
olet vielä nuori.»
»Minäkö? Sanotteko _minua_ nuoreksi?...»
»Niin, lapseni, etkö sinä ole nuori?...»
»Mutta, herra Takma, minä olen kuudenkymmenen vuoden vanha!»
»Oletko sinä kuudenkymmenen?... Oletko sinä _kuudenkymmenen_... Lapsi,
väitätkö olevasi kuudenkymmenen vuoden vanha?»
Vanhus ponnisti aivojaan taistellen pilveä vastaan, joka sumensi hänen
muistiaan. Ja hän jatkoi:
»Ei, sinä erehdyt aivan varmaan. Sinä et _voi_ olla kuudenkymmenen
vuoden vanha.»
»Olenpa niinkin, herra Takma: minä olen kuudenkymmenen-vuotias!»
»Oi, Lietje, lapseni, oletko todellakin... niin vanha?»
Hän ponnisti aivojaan... ja sulki silmänsä:
»Kuusikymmentä!» hän mutisi. »Enemmän kuin kuusikymmentä... enemmän
kuin kuusikymmentä vuotta...»
»Ei, täsmälleen kuusikymmentä.»
»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin
kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen
tai enintäin viidenkymmenen... minä uneksin... Vanhus uneksi...
Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!...»
Hän mutisi; Ottilie ei voinut käsittää, mitähän tarkoitti.
»Olitteko hiukan hajamielinen?»
»Milloin?» kysyi vanhus hätkähtäen.
»Juuri äsken.»
»Juuri äskenkö?...»
»Kun oletitte... että minä olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Mitä sinä sanot?»
»Kun te luulitte, että olisin _neljänkymmenen_ vuoden vanha.»
»Niin, niin... kyllä minä kuulen mitä sinä sanot ... Minä kuulen vielä
erittäin hyvin... Minulla on aina ollut hyvä kuulo... liiankin hyvä...
liian hyvä...»
»Hän on sekaisin», tuumi Ottilie Steyn. »Hän ei ole ollut sitä koskaan
ennen.»
»Vai olet sinä kuudenkymmenen, lapsi!» sanoi vanhus tyynemmin, hilliten
taas ääntään. »Niin, niin se kai onkin... Katsohan, me vanhat ihmiset,
me, jotka olemme hyvin vanhat, pidämme teitä muita aina lapsina... ei
suorastaan lapsina, mutta nuorina... te pysytte aina nuorina... Oi...
mutta tekin tulette vanhoiksi!»
»_Hyvinkin_ vanhoiksi! Ja sitten on niin vähän enää jäljellä.»
Ottilien ääni oli vielä entistään surullisempi.
»Tyttö rukka!» sanoi Takma. »Mutta sinun ei pidä riidellä niin paljon
Pauws'in... minä tarkoitan... minä tarkoitan Trevelleyn kanssa.»
»Steynin kanssa, te kai tarkoitatte.»
»Niin, minä tarkoitan Steynin kanssa... tietysti.»
»En voi sietää häntä.»
»Mutta ennen sinä siedit hyvinkin!»
»Oi... kun on rakastunut... silloin!»
»Niin, niin, sinä siedit häntä erinomaisesti yhteen aikaan!» sanoi
vanhus itsepintaisesti. »Ja huomenna ovat siis häät?»
»Niin, huomenna.»
»En voi olla niissä läsnä: olen kovin pahoillani, mutta...»
»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi... He tulevat pian sanomaan
hyvästi isoäidille.»
»Se on kauniisti tehty.»
»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat
niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista
juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»
»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies
välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota
kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»
»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää... Elly on
todellakin _hyvin_ vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä
tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä
hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja
ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»
»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi
vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa... Mutta
hän kieltäytyi.»
»Niin, he ovat molemmat yhtä mieltä.»
»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies
välinpitämättömästi.
»Herra Takma...» sanoi Ottilie epäröiden.
»Niin, lapseni?»
»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla...»
»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»
»En, en suorastaan, mutta...»
»Mutta mitä, lapsi?... Rahaako?»
Ottilie huokasi raskaasti.
»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!... Olen hirveä... Mutta älkää
sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä... Mutta, nähkääs,
tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja
nyt... ja nyt minä olen itse ilman... Jollette aina olisi ollut niin
sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää
teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte...
Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän
sydämessänne... Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos
te voisitte... antaa minulle...»
»Paljonko tarvitset, lapseni?»
Ottilie vilkasi ovelle, nähdäkseen kuunteliko joku:
»Vain kolmesataa guldenia...»
»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna
illalla... häitten jälkeen... Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain
minulta. Pyydä vain huoleti... Voit pyytää milloin ikänä vain haluat...»
»Te olette niin hyvä minulle!...»
»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon... siksi että pidän niin
paljon äidistäsi... Pyydä sinä vain minulta, lapseni... pyydä aina kun
mielesi tekee, mutta... ole järkevä... älä tee...»
»Mitä minun ei pidä tehdä, herra Takma?»
Vanhuksen puhe muuttui äkkiä epäselväksi:
»Älä tee... älä tee mitään ajattelematonta...»
»Mitä te tarkoitatte?...»
»Kuusikymmentä vuotta... kuusikymmentä vuotta sitten...»
Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan,
kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.
Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:
»Anna... Anna...»
»Mitä, rouva?»
»Tulkaa tänne... Katsokaahan... Herra Takma on nukahtanut... Parasta,
että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»
»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.
»Ei suinkaan hän ole...?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.
Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen
jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.
Molemmat naiset istuivat ja odottivat.