Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta
äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului
kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen,
välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein,
ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui
läähätykseensä.
Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan
palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi
kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.
Lot astui huoneeseen:
»Mikä on hätänä?»
»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä:
olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni
mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat
kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat
rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla
nälkään, sillä aikaa kuin hän... kuin hän...»
Ottilie osoitti Steynia.
»No, mitä?» sanoi Steyn haastaen hänet taisteluun.
»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille
naisilleen...»
»Kuulehan, äiti!»
»Niin, mutta se on totta!»
»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on
syynä, Steyn?»
»Äiti sai kirjeen Lontoosta.»
»Trevelleyltäkö?»
»Hughilta. Hän pyytää rahaa.»
»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti
Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani?
Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta
pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh
on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle
hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa,
eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»
»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin
haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin
tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en
tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä
siitä, mitä äiti sanoo.»
»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono
ja olet sitä aina ollut!»
»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja
haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle
Hughin kirje.»
»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet
mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö
sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte
kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja
vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte!
Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia
ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän
isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä
hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»
»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi,
sinun heikkouttasi... puhumattakaan molemmista toisista.»
»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi
kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä
yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene
naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka
lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori!
Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee
naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin
tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni:
milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä
kokonaiseen vuoteen!»
»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu
rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja
riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista... En pyydä
sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa;
ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi
hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole
muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»
»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista?
Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»
»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen
lipastostasi...»
»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn
lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he
minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain,
minä _voin_ sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen
hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh...
Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi,
Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä,
ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»
Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut
Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski
mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta
tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä
Lot'ta korvalle ja... vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos
huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven
jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka
itkeä tuskasta... Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän
yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen,
toruen.
Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran
ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.
»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes
kaksikymmentä vuotta.»
»No niin, Steyn!»
»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa... Hän on sinun
äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»
»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta
käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»
»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että
olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä
siitä on hyötyä? Ei edes _hänellä_.»
»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta.
Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle
ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka
elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä
niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin
hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon,
että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta
nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun
kerran.»
»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut
kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin
järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä.
Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet
toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin.
Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa
lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan
ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika
ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin
vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken
takana.»
»Onko se aivan varma?»
»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme
velkaan Trevelleyn tähden... _Lot_, olen usein ajatellut eroa. En
tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin
joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on
minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden,
seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka
on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut
rakkautta, ainoastaan himoa... Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi
olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta.
Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja
työstäni... nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän
toisensa jälkeen... Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut...»
»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain
äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia
teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos
luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»
Mutta Steyn näytti vaipuneen taas välinpitämättömyyteensä:
»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan.
Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän
voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten
voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan
ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin
hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä
tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se
on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi.
Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun
hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»
»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen
sinun tähtesi.»
»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä
vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä,
joiden ei koskaan pitäisi vanhentua... Tulehan tänne, Jack, lähdetään
jaloittelemaan... Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin
hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida
tehdä.»
Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja
sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa
kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti
oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin
Hughille viisikymmentä puntaa.
Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti
kirjoitelmaa _Taiteesta_, näyttäen toteen, että taide oli huvitusta
ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen
siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää.
Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna
koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota,
sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta
sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta
ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili
kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa
nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen... Mutta kesken kirjoitustaan
hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli
mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta
sääli äitiä... Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka
oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia
italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli
hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse
siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä,
joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille
mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen
kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan
jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein
näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku
kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine
vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä
ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa
täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia
noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen
näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa
pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen,
sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis;
hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu
astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään,
luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että
ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt
tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän
oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä —
hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi
lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle
ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin
varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään
ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet
juosta melkein kuin villit... Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei
ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän
ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta;
ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan
hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan
hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen
hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan
nuorukaisen, valokuvaa:
»Lot, siitä on kahdeksan kuukautta, kun viimeksi sain suudella häntä!»
Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt
Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja
ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta
ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä,
joka oli hänen poikansa.
Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä
se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta!
Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin
vanha kuin hän olikin!... Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan
vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä
opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet
sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä
epätasaisuuksia!... Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään
muuta kuin menneisyyttä... ja etenkin rakkautta!... Stefanie täti puhui
hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei
tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä
itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin
äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista
seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi
Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien
avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet
onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies,
niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan
isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton:
seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut
putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat
asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta
oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä
oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi
liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi
mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori
Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta... Onnettomien avioliittojen
kirous... Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä
intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi... Harold eno,
ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä
kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle.
Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei
ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen
vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja
hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi
heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin
sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta
ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja... Täti Thérèse van der Staff oli
kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin,
että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi... Ja Lot'n oma
äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!
Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien
valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli
jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin —
avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista.
Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt
vanhoja ihmisiä, mutta... mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria,
uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet
naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka
useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi
koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen
hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä
Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen
intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon
alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina
olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei
soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden
kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä
hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän
saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt
äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon?
Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän
oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi
täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän
oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen... Hän
hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin
hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän
oli kosinut Ellyä?... Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun
hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin,
hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse
aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä
mennä naimisiin? Voisiko _hän_ pelastua perheensä kirouksesta? Eikö
Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin
ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse
hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi
toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai... oliko hän oikeassa ja
Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi
elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?... Miksikä, miksikä mennä
naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen,
että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?...
Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he
siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli
Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset
tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen
asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen... Ei ollut siis muuta
keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he
rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous
ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies...
Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan.
Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein
häipyneet... Häipyivät yhä kauemmaksi... Ehättäisivätkö ne hänetkin,
joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki
vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä
painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat
avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin
kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski,
kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko
fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta
oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa,
sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja
sielun rappeutuminen kävi hitaasti... Oi, miten hirveää tulla yhtä
vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet
yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi
näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka
saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista...
Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi,
ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja
rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja
hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi
tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!... Oi hyvä
Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!... Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen
elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään
pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava;
niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään:
hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn.
Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota
ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori!
Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän
tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä
ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen
rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs,
niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen!
Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään
sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään
sellaisena kuin hän oli?
Hän astui huoneessaan eikä kuullut oven avautumista.
»Viisikymmentä puntaa on nyt lähetetty!»
Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä
raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen
paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.
»Oi!... Äiti!»
»Lot... Mikä sinun on?»
»Minunko?... Ei mikään...»
»Oi, poikani, poikani, mikä sinun on?»
Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä
itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet.
Kaikki musteni hänen silmissään.
»Rakkaani, rakkaani... mitä on tapahtunut?»
Äiti oli kietonut käsivartensa Lot'n ympärille ja veti hänet sohvalle.
»Oi, äiti!... Tulla vanhaksi! Tulla vanhaksi!»
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän
tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa;
se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä
tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi,
vanhaksi... Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie
tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän
olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui
hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta
se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän
tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen
asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Lot oli hetken aikaa ääneti.
»Luuletko todellakin, että vanheneminen... on niin hirveää... ehkäpä
kylläkin... myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.
»Luulen kyllä...»
»Ei se minustakaan ole hauskaa. Mutta sinä... sinä olet vielä niin
nuori!»
Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin
hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain.
Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua
äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!... Ei, hän rauhoittui ja häpesi
itseään: »Niin, niin... minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa
välinpitämättömästi.
»Ja sinä olet menossa naimisiin: elämäsi on vasta alullaan...»
»Siksikö että menen naimisiin?»
»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani,
etkä... etkä niinkuin äitisi...»
Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla
hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt
lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili
nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.
»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus
niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat... vieläpä
silloinkin kun olemme nuoret... Äiti, tahdon jutella kanssasi
kerran oikein vakavasti... _vakavasti_, käsitätkö. Ei nyt, toisen
kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole
rauhallinen... ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään...
Äläkä _sinä_ käyttäydy kuin pieni raivotar!»
Ottilie nauroi ilkeämielisellä riemulla:
»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi
huoneen kynnykseltä.
Ja oli kadonnut.
Lot pudisti päätään:
»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen
tunnettaan. »Ja... omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni
tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen
alaisiksi... mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina
kiihkeästi työtä...»